Part 7

Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun, kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.

Siten hän ripeästi kokosi pelastuslautan tarpeita.

Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme, samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun päin. Hän oli sakilainen.

Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.

Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui tyttö lähemmäksi Theriereä.

Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen vierellään.

Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.

»Tulkaa pois sieltä!» hän mylvi. »Se ei ole hameväen hommaa.»

Ja ennen kuin tyttö ja Theriere arvasivat Billy Byrnen aikeita, oli tämä työntänyt Barbaran syrjään ja sijoittunut hänen paikalleen ruorin ääreen.

»Sepä miehen työ, Byrne!» huudahti Theriere. »Kaipasin apuasi kipeästi.»

»Miksi ette sitä sitten ennen sanonut?» ärähti toinen.

Byrnen herkulesmaiset lihakset ja raskas paino saivat _Halfmoonin_ keulan hitaasti kääntymään, niin että alus pian lipui yhdensuuntaisesti kallioseinämän kanssa; mutta nyt se oli paljoa lähempänä sitä kuin silloin, kun laivuri Simms oli jättänyt sen oman onnensa varaan, — niin likellä, ettei Therierellä ollut paljoakaan toiveita saada toteutetuksi suunnitelmansa ja viedyksi laiva aukon kohdalle kääntääkseen sen sitten myötätuuleen ja ohjatakseen sen suoraan tyrskyävään väylään.

Nyt he olivat jo melkein aukon suulla ja ahtaan väylän kahden puolen kohoavien jättimäisten kallioiden välitse avautui näky, joka herätti heidän sydämissään uutta toivoa. Tyrskyjen takana oli pieni poukama, jonka leveälle, taidolle hiekkarannalle lahdelman suulla murtuneet aallot vierivät talttuneina.

»Jaksatko hoidella peräsintä yksin sekunnin ajan, Byrne?» kysyi Theriere. »Meidän on tehtävä käännös aivan kohta ja minun on hellitettävä purjetta. Heti kun näet minun päästävän sen irti, kierrä ruoria ripeästi alahangan puolelle! Alus kääntyy luullakseni helposti, ja sitten ohjaa se suoraan aukkoon! Onnistumisen mahdollisuuksia meillä on yksi tuhannesta, mutta se onkin ainoamme. Käytkö leikkiin?»

»Sehän on selvää — pankaa toimeksi!» kuului Billy Byrnen lakooninen vastaus.

Therieren poistuttua peräsimestä astui Barbara Harding sakilaisen vierelle.

»Antakaa minun auttaa teitä», hän pyysi. »Tällä hetkellä tarvitsemme kaikki tarjona olevat voimat.»

»Tiehenne!» murahti mies. »En siedä hameita vastuksinani.»

Punehtuen vetäytyi tyttö takaisin ja kääntyi katselemaan Theriereä, joka oli valmiina päästämään purjeen irti sopivassa silmänräpäyksessä.

Alus oli nyt kallioseinämän halkeaman kohdalla. Theriere oli kiinnittänyt uuden jalusköyden paikalleen.

Nyt hän katkaisi vanhan. Purje heilahti syrjään, kunnes vankka köysi pidätti sen uuteen asentoonsa.

Sakilainen kiskoi ruoriratasta rajusti alahangan puolelle. Kuunariprikin keula pyörsi nopeasti kalliota kohti. Purje pullistui, ja seuraavalla hetkellä alus näytti kiitävän välttämättömään tuhoon.

Laivuri Simms oivalsi Therieren tempun liian myöhään estääkseen sitä ja syöksi raivostuneena kannen poikki perämiehen kimppuun.

»Te hullu!» hän karjui. »Te hupsu! Mitä te teette? Ohjaatte meidät suoraan kalliota vasten — murhaatte meidät kaikki!»

Ja hän karkasi käsiksi ranskalaiseen vimmaisesti kuin mielipuoli, kaataen hänet alleen kannelle.

Barbara Harding näki pelosta hullun miehen hyökkäyksen, mutta ei kyennyt sitä estämään. Myöskin sakilainen näki sen ja virnisti tyytyväisenä — hän toivoi, että syntyisi aimo tappelu, hänestä ei mikään ollut sen hauskempaa. Häntä harmitti, kun hän ei päässyt itse mukaan, mutta nyt vaati peräsin hänen koko huomionsa, joten hänen oli pakko kääntää katseensa pois ottelijoista voidakseen tarkata poukaman ahdasta suuta, mitä kohti _Halfmoon_ painui yhä vinhempää vauhtia.

Laivan miehistön muut jäsenet eivät välittäneet vähääkään kamppailusta, joka jonakin muuna aikana olisi saanut osakseni heidän jakamattoman mielenkiintonsa. Heidän katseensa oli ikäänkuin juuttuneet myllertävään uomaan, johon kuunariprikin keula oli suunnattu. Nyt he havaitsivat, mitä laivuri Simms ei ollut nähnyt — taempana olevan pienen poukaman ja pelastumismahdollisuuden, jonka rohkea temppu tarjoaisi, jos se onnistuisi.

Vankkalihaksinen ja teräsjänteinen sakilainen seisoi peräsimessä, hoidellen epävarmaa hylkyä niin, ettei sellaista olisi voinut häneltä odottaa. Hänen takanaan tarkkaili Barbara Harding ensin Theriereä ja Simmsiä, sitten Byrneä ja tyrskyistä väylää, johon hän alusta ohjasi.

Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen piirteensä olivat säännölliset ja hienot.

Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.

Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle, mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin hukkuva.

_Halfmoon_ nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut ennustaa kumpaa — kohti?

Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.

Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä ajatellakaan.

Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa, että asemamme on toivoton, mutta _pardieu_, minä sorrun taistellen.» Ja se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua taistellen.

Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.

Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen, ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina _Halfmoonilla_.

Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.

Mutta sitten tarttui häneen luja käsi, hänet nostettiin äkkiä ja heilautettiin leveille harteille. Hän takertui ripeästi kiinni pelastajansa selkää peittävään karkeaan paitaan, ja sitten alkoi aaltoja vastaan taistelu, joka pysyi ratkaisemattomana useita minuutteja — tunteja, kuten kauhun valtaamasta tytöstä tuntui. Mutta häntä kantava uimari pyrki varmasti ja hellittämättä hiekkarantaa kohti ja vihdoin nousi maalle, tajuton taakka vankoilla käsivarsillaan.

Miehen hoippuessa pois aaltojen ulottuvilta avasi Barbara Harding silmänsä ja katsoi hämmästyneenä — sakilaista.

YHDEKSÄS LUKU

Pieni ruskea mies

Vain neljä miestä _Halfmoonin_ miehistöstä oli saanut surmansa aluksen tuhoutuessa. Kaikki olivat olleet tunkeutuneina keulaan laivan katketessa kahtia, ja kun valtava aalto eli paiskannut kuunariprikin riutalle ja seuraava laine sysännyt keulapuolta poukamaan päin, olivat miehet sinkoutuneet kauas eteenpäin ja päässeet turvallisesti uimaan rantaan paitsi niitä neljää, jotka olivat joutuneet hylyn alle.

Larry Divine, joka pahimman toivottomuuden aikana oli istunut itkemässä tuhoon tuomitun aluksen kannella, oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Vähäksi aikaa masentunut laivuri Simms alkoi pian ylvästellä entiseen tapaansa.

Hän vaati Theriereä tilille _Halfmoonin_ haaksirikosta.

»Jos vielä kerran pääsemme sivistyneeseen satamaan», hän ärjyi, »niin panen teidät syytteeseen, te senkin maakrapu! Mennä haaskaamaan komein alus, joka milloinkaan on uhmaillut myrskyjä! Jollette te olisi kapinoinut minua vastaan, niin minä olisin tuonut sen vaaratta poukamaan menettämättä ainoatakaan parhaissa voimissaan olevaa miestä.»

»Hillitkää toki kieltänne!» kehoitti Theriere vihdoin. »Typerä kerskailunne ei voi verhota sitä koristelematonta totuutta, että te pakenitte paikaltanne vaaran hetkellä. Nyt olemme maissa, muistakaa se, eikä teillä enää ole laivaa komennettavananne, joten teidän sijassanne valitsisin sanojani puhutellessani parempiani.»

»Mitäs tuo on?» kiljui laivuri. »Parempiani? Te kurnuttava törkimys! Kyllä minä teille näytän! Tänne, miehet; napsauttakaa tuo vintiö rautoihin! Minä opetan hänet käsittämään, että minä yhä vieläkin olen tämän miehistön kapteeni.»

Theriere nauroi hänelle vasten kasvoja. Mutta Ward ja pari muuta miestä, joita laivuri ja ensimmäinen perämies olivat pitäneet suosikkeinaan, lähestyivät ranskalaista uhkaavasti.

Theriere oli silmänräpäyksessä selvillä tilanteesta. Nyt, kun oltiin maissa, ei häntä enää pidetty tarpeellisena, ja joutavien osakkaiden karkottaminen pantiin alkuun.

No hyvä; selvitys voitiin yhtä kernaasti suorittaa nyt kuin myöhemminkin.

»Vartokaa hetkinen!» sanoi Theriere, nostaen kättään. »Te ette saa minua vangiksi elävänä, enkä luule teidän sitä tahtovankaan. Jos yritätte tappaa minut, niin myöskin teistä kuolee joitakuita. Parasta on tämän seurueen nyt kerta kaikkiaan jakautua.»

Senjälkeen hän kääntyi Billy Byrnen puoleen.

»Oletko sinä tovereinesi minun puolellani vaiko minua vastaan?» hän kysyi.

»Olen Simmsiä vastaan», selitti sakilainen vältellen.

Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco, Wilson ja kaksi muuta vetäytyivät Billy Byrnen taakse.

»Me kaikki olemme Billyn puolella», ilmoitti Blanco.

Divine ja Barbara Harding seisoivat hieman syrjässä. Tapahtumien kehityksessä sattunut uhkaava käänne huolestutti heitä kumpaakin.

Seurueen jäsenistä olivat aseistettuja vain Simms, Ward ja Theriere. Kullakin heistä oli vyöllään revolveri. Kaikki olivat vielä likomärkiä äskeisestä merikylvystään.

Laivuri Simmsin ja Wardin takana seisoi viisi miestä, mutta sillä riitapuolella oli kaksi revolveria. Äkkiä Ward kääntyi Divineen päin.

»Onko teillä asetta, herra Divine?» hän tiedusti.

Divine nyökkäsi myöntäen.

»Sitten teidän on parasta lyöttäytyä meihin — näyttää siltä, että tarvitsemme apuanne kukistaessamme tätä kapinaa», jatkoi Ward.

Divine empi. Hän ei osannut arvioida, kumpi puoli todennäköisesti voittaisi, ja tahtoi olla varma siitä, että joutuisi voittoisalle puolelle.

Äkkiä hän sai mielijohteen.

»Tämä asia on yksinomaan laivan päällystön järjestettävä, hän virkkoi. »Minä olen vain vanki. Nimittäkää minua matkustajaksi, jos haluatte! Minua ei koko juttu liikuta vähääkään, enkä aio siihen lainkaan sekaantua.»

»Kyllä te sekaannutte», jupisi Ward hiljaa, mutta uhkaavasti. »Teillä on tässä hommassa liian paljon osuutta koettaaksenne nyt jättää meidät pulaan. Jollette tue meitä, niin selviydyttyämme kapinoitsijoista kohtelemme teitä yhtenä heistä, ja voitte itse varsin hyvin arvata, miten heille käy.»

Divine oli vastaamaisillaan, ja hänen vastauksensa laadun saattoi aavistaa sen nojalla, että hän oli jo astunut muutamia askelia Simmsin ryhmää kohti, kun hänen taaksensa jääneen Barbara Hardingin hiljainen ääni pysähdytti hänet.

»Larry», puhui tyttö, »tiedän kaikki — tunnen koko osallisuutesi tähän vehkeeseen. Jos sinulla on hiventäkään kunniantuntoa ja miehuutta jäljellä, niin teet vähäisen voitavasi sovittaaksesi minulle ja isälleni tekemäsi vääryyden. Et ikinä saa minua vaimoksesi. Vakuutan sinulle kunniasanalla, että surmaan itseni, jollen muulla tavoin voi tehdä sensuuntaisia aikeitasi tyhjiksi. Ja kun et niin ollen voi saada omaisuuttani käsiisi, niin on sinun mielestäni parasta koettaa pelastaa minut tästä kauheasta asemasta, johon ahneutesi on minut syössyt. Voit alkaa heti, Larry, siirtymällä toiselle puolelle ja tarjoutumalla herra Therieren käytettäväksi. Hän on luvannut auttaa ja suojella minua.»

Miehen kaulalle ja kasvoille levisi tumma puna. Hän ei vilkaissutkaan tyttöön, jolle hän oli tehnyt niin katkeraa vääryyttä, ja ei olisi kuolemakseenkaan voinut kohdata Barbaran katsetta. Hitaasti hän kääntyi ja meni Therieren luokse silmät maahan luotuina.

Ward oivalsi heti tapahtuneen käänteen ja tajusi, että se antoi ylivoiman Therierelle, jonka käytettävissä nyt oli kaksi revolveria ja yhdeksän miestä, kun taas heidän puolellaan oli kaksi revolveria ja seitsemän miestä.

Hänestä oli myöskin ilmeistä, että tyttö luonnollisesti kallistuisi toiselle puolelle, koska hänen vanha tuttavansa Divine oli liittynyt sinne; eikä myöskään neiti Hardingin ja Therieren välinen, yhä läheisemmäksi muuttunut seurustelu ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Ward tiesi Simmsin auttamattomaksi pelkuriksi, eikä hän itsekään ollut kovin kärkäs ryhtymään mieskohtaiseen käsikähmään, joka välttämättömästi olisi välittömänä seurauksena, jos hän puolestaan koettaisi säilyttää Simmsin arvovaltaa tai vaatia tyttöä heidän huostaansa.

Kavalat juonittelut olivat enemmän Wardin mielen mukaisia, ja niinpä hän ehättikin kerkeästi muuttamaan sotasuunnitelmaansa, niin pian kun kävi ilmeiseksi, että Divine oli päättänyt tukea vastustusryhmää.

»Minun mielestäni», sanoi hän kohdistamatta huomautustaan kenellekään erikoisesti, »olemme kaikki olleet liian hätäisiä tässä asiassa, sillä olemme olleet kuumenneita kestämiemme kokemusten jännityksestä. Kun niin ollen otetaan huomioon, että herra Theriere todella teki parhaansa pelastaakseen laivan ja että me kaikki olemme suunnattoman onnellisia selviydyttyämme haaksirikosta hengissä, tuntuu minusta, että meidän pitäisi antaa menneen olla mennyttä — ainakin toistaiseksi ja ponnistaa kaikki voimamme korjataksemme hylystä, mitä voimme, etsiä raikasta vettä, leiriytyä ja järjestää olomme mahdollisimman mukavaksi kinastelematta ja jupakoimatta keskenämme.»

»Tehkää mielenne mukaan!» tokaisi Theriere. »Meistä se on aivan samantekevää.» Se seikka, että hän käytti monikon ensimmäisen persoonan pronominia, tuntui lopullisesti vahvistavan hänen ryhmänsä esiintymisen erillisenä, jyrkästi rajoitettuna puolueena.

Simmsillä, joka oli vuosikausien kokemuksen nojalla oppinut tuntemaan ovelan perämiehensä, oli tapana tyytyä kaikkiin Wardin esityksiin, vaikka hänellä ei ollutkaan kylliksi järkeä aina käsittääkseen, mihin Wardin ehdotukset tähtäsivät. Nytkin hän senvuoksi nyökkäsi hyväksyvänsä Kierosilmän puheen varmana siitä, että mitä hyvänsä Wardin mielessä lieneekin ollut, se todennäköisesti edistäisi laivuri Simmsin etuja paremmin kuin joku laivuri Simmsin oma harkitsematon toimenpide.

»Jos», jatkoi Ward, »annamme kahden teikäläisen ja kahden meikäläisen herra Divinen johdolla kiivetä poukaman perällä kohoaville kallioille etsimään vettä ja leiripaikkaa, niin on meillä muilla yllin kyllin tekemistä pelastustyössä.»

»Olkoon menneeksi!» myönsi Theriere. »Miller ja Svensson seuratkoot herra Divineä!»

Ward määräsi puolestaan kaksi miestä, ja viisimiehinen seurue aloitti vaivaloisen kiipeämisen kukkuloille.

Korkealla heidän yläpuolellaan tarkkaili heitä tiheän pensaikon takaa pieni, ruskeaihoinen mies, jonka mustat silmät kiiluivat kapeista, paksuluomisista raoista. Kummallinen, keskiaikainen aseistus ja kaksi tuhoisan näköistä miekkaa antoivat hänelle perin sotaisen näön.

Hänen ohimonsa ja leveä, melkein kiireeseen ulottuva viiru hänen päälaessaan olivat paljaiksi ajellut. Jäljelle jätetty tukka oli liitetty palmikoimattomaksi kimpuksi, joka oli sidottu tiukalle takaapäin ja jonka latva oli käännetty otsan yläreunaan. Kypäri oli maassa hänen jalkojensa juuressa.

Kun seurue lähestyi jyrkänteen harjaa, katosi tähystäjä takanaan olevaan metsään.

Hän oli Oda Yorimoto ja polveutui _shogunien_ Ashikaga-hallitsijasukuun kuuluneesta mahtavasta _daimiosta_, joka oli paennut Japanista uskollisten _samuraittensa_ seurassa lähes kolmesataaviisikymmentä vuotta sitten, senjälkeen kun Ashikagan suku oli syösty valtaistuimelta.

Tässä syrjäisessä Japanille kuuluvassa saaressa, jonka rannoille vieraita harvoin saapui, olivat maanpakolaiset säilyttäneet koko keskiaikaisen sotaisen hurjuutensa, ja sitä oli yhä lisännyt heidän kanssansa aviollisesti sekaantuneilta, pääkallo-metsästystä harrastavilta alkuasukkailta peritty rajuus. Pienessä siirtokunnassa eivät taiteet eikä kirjallisuus olleet suinkaan päässeet kehittymään, vaan siirtokunta oli päinvastoin vaipunut siihen liittyneiden villien alkeellisen syvään tietämättömyyteen. Vain aseissa ja varustuksissa, sotilaallisessa kasvatuksessa ja kurissa ilmeni vielä siirtolaisten sivistyneiden esivanhempien vaikutusta.

He olivat julmia, kavalia, neuvokkaita villejä, puettuja hautaan vaipuneen menneisyyden pukuihin ja aseistettuja esi-isien teräaseilla. Heillä ei ollut edes heihin sulautuneiden malaijilaisten yksinkertaista uskontoa, jollei vimmaksi yltynyttä pääkallo-metsästyksen halua voida kunnioittaa uskonnon nimellä.

Tällaisten olentojen sääliväisyyden ja armon varaan oli' _Halfmoonin_ haaksirikkoiset todennäköisesti määrätyt, sillä mitäpä mahtaisi kuusitoista miestä, joilla oli ainoastaan neljä revolveria, lähes tuhannelle yltiöpäiselle samuraille?

Theriere, Ward, Simms ja rannalle jääneet merimiehet puuhasivat uutterasti, korjaten talteen _Halfmoonin_ hylyn kappaleita ja muita tavaroita, jotka olivat aaltojen mukana ajautuneet poukaman loivasti viettävään pohjukkaan. Siellä oli vesitynnyreitä, korppunassakoita, vaatetarpeita, säilykepurkkeja ja muita sentapaisia haaksirikko-kapineita.

Tämä rasittava työ vei suurimman osan iltapäivää, ja vasta sen päätyttyä palasi Divine seurueineen retkeltään.

He kertoivat löytäneensä raikasvetisen lähteen, joka sijaitsi noin viiden kilometrin päässä itäänpäin poukamasta ja lähes kilometrin päässä rannikosta, mutta päätettiin, ettei pelastettua tavaraa eikä seuruetta yritettäisikään siirtää uuteen leiripaikkaan ennen kuin seuraavana aamuna.

Theriere ja Divine kyhäsivät Barbara Hardingille karkeatekoisen suojuksen aivan kallion juurelle ja niin kauaksi vedestä kuin mahdollista, Oda Yorimoton katsellessa ylhäältä heidän hommiaan kiiluvin silmin. Nyt kyyrötteli hänen vierellään puolikymmentä hurjaa samuraita.

Miekkojen lisäksi oli viimemainituilla villin äitiheimon alkeelliset keihäät.

Oda Yorimoto tarkasteli rannalla olevia valkeita miehiä. Myöskin tyttöä hän tähyili — kenties tutkivammin kuin miehiä. Hän näki, kuinka suojusta rakennettiin, ja sen valmistuttua hän näki tytön menevän sinne ja arvasi sen olevan yksin häntä varten.

Oda Yorimoto imi huuliaan, ja hänen silmänsä kävivät vielä soukemmiksi kuin luonto oli ne aikonut.

Barbara Hardingille varatun yksinkertaisen asumuksen edustalla paloi nuotio, ja toinen isompi rovio räiskyi sadan metrin päässä siitä länteen, minne miehet olivat keräytyneet Blancon ympärille. Hän koetti parhaillaan saada kokoon ateriaa niistä varastonsa sekalaisista tarvikkeista, jotka meri oli heittänyt rannalle.

Nyt näkyi vain hyvin vähän merkkejä siitä, että seurue oli jakautunut kahteen toisilleen katkeran vihamieliseen ryhmään, mutta syötyä kutsui Theriere miehensä Barbaran suojuksen ja pääleirin nuotion keskivälille. Sinne hän käski heidän sijoittua yöksi parhaan taitonsa mukaan ja laittaa itselleen oman tulen, jos halusivat, sillä pimeän tultua teki troopillisen yön viileys nuotion varsin mieluiseksi.

Kaikki olivat lopen uupuneet, joten oli tuskin ennättänyt pimetä, kun jo koko leiri näytti vaipuneen uneen. Mutta Oda Yorimoto samuraineen istui yhä kukkulan laella välkkyvät silmät suunnattuina tulevaan saaliiseensa.

Kokonaisen tunnin hän istui siten liikkumatta, mutta sitten hän oli varma siitä, että alhaalla kaikki nukkuivat, nousi pystyyn, kuiskasi joitakuita ohjeita ja alkoi laskeutua jyrkännettä myöten poukamalle. Mutta tuskin hän oli lähtenyt liikkeelle, sotilaittensa kiemurrellessa yksinkertaisena jonona hänen jäljessään, kun hän jo äkkiä pysähtyi, sillä alhaalla tytön suojuksen ja päänuotion välisessä leirissä oli eräs hahmo varovasti noussut seisomaan toveriensa seasta.

Se oli Theriere. Hän hiipi meluttomasti läheisen nukkujan luokse ja pudisteli häntä hiljaa, kunnes hän heräsi.

»St, Byrne!» varoitti ranskalainen. »Se olen minä, Theriere. Auta minua herättämään toiset — pidä huolta siitä, ettei synny hälyä!»

»Mitä on tekeillä?» tiedusti sakilainen.

»Poistumme täältä ja sijoitumme uuteen leiripaikkaan, ennen kuin nuo toiset heräävät», supatti Theriere vastaukseksi. »Ja», hän lisäsi, »otamme mukaamme pelastetut tavarat ja tytön.»

Sakilainen virnisti mielissään.

»Sepä jotakin!» hän virkkoi. »Totisesti on täällä rannalla huomenaamulla murheellinen joukko.»

Seurueen muiden jäsenien herättämiseen kului vain muutamia minuutteja, ja kun suunnitelma selitettiin heille, näyttivät he kaikki riemastuvan laivuri Simmsille ja Kierosilmälle tehtävän kepposen toiveista. Ensi kerralla päätettiin viedä ainoastaan muonatavaroita, ja vasta toisella käynnillä, jos se ehdittäisiin tehdä ennen päivänkoittoa, anastettaisiin vedestä korjatut vaatteet, purjekankaat ja köydet.

Miller ja Svensson määrättiin joukkueen loppupäähän auttamaan neiti Hardingia kiipeämään jyrkkää rinnettä. Divinen oli toimittava oppaana mentäessä uudelle leirille, kun taas Theriere aikoi olla pienen kulkueen komentajana, aina tarpeen mukaan avustaen jyrkännettä kapuavia, saalista kantavia miehiä.

Seurueen muut jäsenet paitsi Divineä, Milleriä ja Svenssonia hiipivät varovasti vähäiselle varastoröykkiölle, joka oli kasattu noin viidentoista metrin päähän Simmsin nukkuvasta ryhmästä. Kolme jäljellejäänyttä meni äänettöminä Barbara Hardingin suojukselle.

Siellä Divine raapi oveksi kiinnitettyä purjekangaskaistaletta, kunnes sai sisällä nukkuvan tytön heräämään. Ja ylhäällä Oda Yorimoto tähysti rannalla olevien puuhia tarkkaavasti ja silmää räpäyttämättä.

Katkonaisesta unesta herännyt tyttö tuli kehnon asumuksensa oviaukolle levottomana tästä öisestä hälytyksestä.

»Täällä olen minä, Larry», kuiskutti Divine. »Oletko pukimissa?»

»Kyllä», vastasi Barbara ja astui kuutamoon. »Mitä tahdot? Mitä on tapahtunut?»

»Me aiomme saattaa sinut pois Simmsin luota — Theriere ja minä», selitti mies, »ja järjestää oman turvallisen leirimme, jossa he eivät voi meitä ahdistaa. Theriere meni muiden kanssa noutamaan ruokavaroja, ja heti heidän palattuaan lähdemme nousemaan vuoristoon. Jos sinun on vielä tehtävä joitakin muita valmistuksia, Barbara, niin joudu, sillä meidän on suoriuduttava täältä mahdollisimman nopeasti. Jos Simmsin väestä joku herää, niin varmasti saamme taistella.»

Tyttö palasi suojukseen säälimään kokoon joitakuita hylystä pelastettuja vaippoja.