Part 6

Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan syleilyynsä.

Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun _Halfmoon_. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.

Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto huuhteli _Halfmoonia_.

Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia. Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän viimemainittua hämmästyneenä.

»En käsitä, miksi sinä sen teit», virkkoi Theriere.

»En myöskään minä», vastasi Billy Byrne.

»Kyllä minä pidän sen muistissani», vakuutti perämies.

»Ei kannata», hymähti Billy ja kääntyi toisaalle.

Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna», jota hänen sieti hävetä.

Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun yhteiskunnan »kermaan»!

Billy oli kiukuissaan itselleen.

Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi. Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren kiitollisuudenvelkansa.

Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja liittolaisenaan.

Kolme päivää heittelehti _Halfmoon_ avuttomana hurjasti myllertävän meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että _Halfmoonin_ miehet uskaltautuivat kannelle.

Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä. Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut rannikolle.

Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.

Laivuri Simms kehui purjehdustaitoa, joka oli pelastanut _Halfmoonin_ — hänen omaa purjehdustaitoaan tietystikin. Ward kiroili huonoa onnea, kun alus oli tullut kelvottomaksi seikkailun niin tärkeässä kohdassa, hautoen ilkeässä mielessään monenlaisia keinoja kääntääkseen onnettomuuden omaksi edukseen.

Billy Byrne istui keittiön pöydän nurkalla ja kuiskutteli Blancon kanssa. Nämä laivan miehistön valioedustajat suunnittelivat kapteenin väkijuoma-varaston ryöstämistä, kun laskettaisiin maihin, minkä maan läheisyys teki varsin todennäköiseksi.

Tuulen vaimennuttua keinui _Halfmoon_ ankarasti maimrigeilla, mutta sittenkin Barbara Harding, jota monipäiväinen oleskelu ummehtuneessa hytissä ikävystytti, tuli kannelle hengittämään raitista, puhdasta ilmaa.

Tuskin hän oli ennättänyt näkyville, kun Theriere huomasi hänet ja riensi hänen luokseen.

»Kas vain, neiti Harding», huudahti ranskalainen, »on hauska nähdä teidät jälleen kannella. Olen ollut sanomattoman pahoillani teidän puolestanne, kun olette saanut istua yksin hytissänne, ilman ainoatakaan naista seurananne, kaikki nämä hirvittävät, vaaralliset päivät. Tuskin yksikään meistä luuli aluksen voivan kestää niin pitkää ja rajua myrskyä. Saamme kiittää onneamme, kun selviydyimme näin hyvin.»

»_Hyvin_?» kertasi Barbara Harding, hymyillen väkinäisesti silmäillen _Halfmoonin_ kantta. »Minun mielestäni emme ole selviytyneet hyvin emmekä oikeastaan ollenkaan. Meillä ei ole mastoja, ei purjeita, ei veneitä; ja vaikka en voikaan kehua olevani merimies, niin sen käsitän, ettei meillä ole paljoakaan toiveita päästä maihin veneillä taikka veneittä edessämme olevalle rannalle — se näyttää perin kolkolta.

— Ja sitten on tuuli tyyntynyt, ja kun se alkaa uudelleen puhaltaa, saattaa se ajaa meidät kauaksi maasta tahi jos se painaa meitä maalle päin, särkeä aluksemme pirstaleiksi noiden pelottavien kallioiden juurella.»

»Huomaan teidän olevan liian hyvän merimiehen ilahdutettavaksi epävarmoilla toiveilla», sanoi Theriere nauraen, »mutta teidän on otettava huomioon hyvä tahto — halusin vain antaa teille toivon säteen, joka huojentaisi raskaita huolianne.

— Mutta rehellisesti sanoen uskon, että saatamme keksiä keinon noustaksemme vaaratta maihin, jos aallokko edelleenkin asettuu, kuten se on tehnyt kahden viimeisen tunnin kuluessa. Emme ole paljon kauempana kuin penikulman päässä rannasta, ja hätämastolla ja purjeella, jota miehet herra Wardin johdolla parhaillaan kyhäävät, voimme purjehtia maihin verrattain turvallisesti lievässä tuulessa, joka meidän pitäisi iltapäivällä saada. On vain harvoja rannikkoja, kuinka karun näköisiä hyvänsä ne lienevätkin, jotka eivät tarjoa jonkunlaista jalansijaa haaksirikkoiselle merimiehelle, enkä vähääkään pelkää, että tämä olisi poikkeus säännöstä.»

»Toivottavasti olette oikeassa, herra Theriere», vastasi tyttö; »mutta sittenkin tuntuu minusta väkisinkin siltä, etten maalla ole niinkään hyvässä turvassa kuin olen ollut _Halfmoonissa_. Kun nämä miehet vapautuvat kurin siteistä, jotka tottumuksen, tapojen ja lakien nojalla hillitsevät heitä aavalla merellä, niin on mahdoton sanoa, kuinka kauheita töitä he tekevät. Vilpittömästi puhuen, herra Theriere, on minun tunnustettava pelkääväni maihinnousua enemmän kuin vaarallista myrskyä, jossa äsken olimme.»

»Mielestäni ei teillä ole paljoakaan pelkäämistä siinä suhteessa, neiti Harding», vakuutti ranskalainen. »Aikomukseni on aivan selvästi osoittaa pitäväni _Halfmoonista_ poistuttuamme itseäni teidän suojelijananne ja voin luottaa useiden miesten kannatukseen. Ei myöskään herra Divine rohkene vastustaa meitä. Sitten voimme varustaa itsellemme oman leirin erilleen laivuri Simmsistä ja hänen puolueestaan, ja siellä suojellaan teitä valppaasti siihen asti, kunnes saamme apua.»

Barbara Harding oli miehen puhuessa tarkkaillut hänen kasvojaan. Therieren huomaavainen kohteliaisuus ja kunnioittava käyttäytyminen häntä kohtaan hänen vankina ollessansa koettelemusviikkojen aikana oli ollut suuresti omiaan haihduttamaan sitä vaistomaista epäluottamusta, joka oli värittänyt hänen ajatuksiaan Therierestä heidän tuttavuutensa alkuaikoina, samalla kun ranskalaisen urotyö, kun hän laskeutui kanssiin aseistetun ja epätoivoisen Byrnen luokse, oli kietonut miehen romanttiseen hohteeseen, joka ei voinut olla vaikuttamatta lumoavasti Barbara Hardingin kaltaiseen tyttöön.

Sitten Barbara muisti sen katseen, jonka hän oli nähnyt Therieren silmissä lyhyen hetken aikana ollessaan lukittuna ranskalaisen hyttiin, jolloin tämä oli paljastanut hänelle Larry Divinen petollisuuden. Siitä ilmeestä ei kukaan lämminverinen tyttö saattanut erehtyä, ja se seikka, että mies oli hillinnyt intohimoaan, puhui selvää kieltä hänen luonteensa hienoudesta ja ritarillisuudesta.

Erittäin luottavaisin tuntein ja ilomielin Barbara Harding senvuoksi antautui Henri Therieren, kreivi de Cadenetin, _Halfmoonin_ toisen perämiehen, suojelukseen.

»Oi, herra Theriere», hän huudahti, »jos vain saatte kaikki järjestetyksi siten, niin kuinka rauhoittunut ja melkeinpä onnellinen olenkaan! Miten voin koskaan palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?»

Taaskin hän näki miehen silmien alkavan hehkua rakkaudesta, jonka tunnustamista ei enää käynyt siirtäminen paljoa tuonnemmaksi muutoin kuin valtavan lujan tahdon voimalla.

Rakkautena tyttö sitä piti; mutta rakkauden ja halun aiheuttamat ilmeet ovat kaksosia, joiden erottamiseen tarvitaan paljon elämänkokemusta, eikä Barbara Harding ollut kokenut synnin teillä.

»Neiti Harding», vastasi Theriere, jonka ilmeisesti oli vaikea hillitä ääntään, »älkää nyt kysykö minulta, miten voitie palkita minua; minä —»

Mutta hän nielaisi ne sanat, jotka oli aikonut lausu. Ponnistaen tahtoaan niin voimakkaasti, että se melkein näkyi päältäpäin, hän malttoi taaskin mielensä ja jatkoi:

»Minulle on runsaana palkkiona se, että saan palvella teitä ja siten puhdistautua teidän silmissänne — tiedän teidän epäilleen minua ja niiden tekojeni kunniallisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat _Lotuksen_ onnettomaan kohtaloon. Kun te sanotte minulle, ettette enää epäile minua — että pidätte minua sellaisena ystävänä, jollainen tahdon olla, niin olen saanut ylenmäärin runsaan palkkion kaikesta, mitä hyvä onneni on sallinut minun suorittaa teidän mukavuudeksenne ja turvallisuudeksenne.»

»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen, »sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat yhteydessä _Halfmoonin_ kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten! välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te, ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding kätensä Therierelle.

Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä, joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin. Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.

Äkkiä sitten _Halfmoonin_ toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa. Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla, ruskealla kädellään.

»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää. En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut. Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon, neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.» Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois kuin luontaista rikollisuuttakin.

Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan hänen poskilleen.

Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran, vihaisen silmäyksen.

Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen sankaruudestaan.

Billy luuli heidän kiusoitelleen häntä.

Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle ominaisten mittapuiden mukaan.

Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui perämieheen suopeasti.

Billyn mieleenkään ei juolahtanut, että hän olisi halunnut tytön osoittavan suopeuttaan hänelle. Sellainen ajatus olisi saanut hänet vimmastumaan silmittömästi. Mutta tosiasia on, että Billyn valtasi voimakas halu repiä sydän Therieren rinnasta, kun hän nyt näki ranskalaisen läheisesti keskustelevan Barbara Hardingin kanssa — mutta sitä ei Billy olisi voinut selittää, miksi hänestä siltä tuntui.

Oikea asianlaita on se, ettei Billy suinkaan ollut taipuvainen mietiskelyyn; hän ajatteli varsin vähän. Hänen järkensä ei ollut koulittu siihen, kuten hänen lihaksensa oli harjoitettu tappelua varten. Billy noudatti paljon herkemmin vaistoaan kuin järkeilyä,; ja senvuoksi hänen oli vaikea selittää useimpia tekojaan ja mielialojaan.

Epäiltävää onkin, oliko Billy Byrne milloinkaan koettanut tutkia sielunsa syvyyksiä, jos hänellä oli sielua.

Olkoon sen seikan laita kuinka tahansa, mutta sillä hetkellä oli Theriere hyvin lähellä kuolemaa, vaikka hän itse ei sitä aavistanut. Laivuri Simms kutsui hänet kuitenkin aluksen peräpuolelle ja pelasti siten hänen henkensä.

Sitten sakilainen perämiehea huomaamatta lähestyi tyttöä. Hänen sydämessään kiehui raivo ja viha, ja kun tyttö kuultuaan hänen askeleensa takaapäin kääntyi ympäri, näki hän niiden kuvastuvan Billyn synkiltä, uhkaavilta kasvoilta.

KAHDEKSAS LUKU

Aukko rantakalliossa

Heti sakilaisen kasvot nähtyään Barbara Harding älysi olevansa vaarassa. Hän ei voinut käsittää, minkätähden mies vihasi häntä niin katkerasti; mutta että hän vihasi, siitä oli hänen happamien piirteittensä pahanilkinen ilme selvänä todistuksena.

Hetkisen seisoi Byrne tuijottaen häneen ja puhkesi sitten puhumaan.

»Kyllä minä tiedän, mistä te ja tuo vekkuli leukailitte», hän ärisi, »ja tulin sanomaan, että teidän on turha yrittää huiputtaa minua, ymmärrättekö? Te ette saa Billy Byrneä pimitetyksi. Minua haluttaa kovasti näyttää teille, miten teille käy. Ilman teitä en nyt olisi tässä kirotussa laivahylyssä. Koko tämä pula on teidän syytänne. Nitistää teidät vain pitäisi, eikä meillä kellään olisi sitten enää mitään heikkoa. Te ja teidän kaalinaamanne kaivelette sisuani hiton tavalla. Puolesta sentistä olisin valmis pätkäyttämään teitä niin, että tähdet lentäisivät silmissänne ja nukkuisitte viimeisen kerran, te — te —» Sitten ei Billy enää keksinyt sopivia sanoja.

Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä. Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli värähtämättä suunnattu miehen silmiin.

Sitten kaareutuivat hänen huulensa halveksivaan hymyyn.

»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja. _Lotuksella_ murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa, rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain. Luuletteko minun pelkäävän tuollaista _oliota_ kuin te olette — petoa, jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä kasvoihin?

— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen; mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän miehuudenihanteenne.

— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'. Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen — kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»

Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä, että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.

Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle, minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.

Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti, hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen perin kouraantuntuvaksi.

Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen. Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki, mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.

Vaikka sakilainen luulikin vielä vihaavansa neiti Hardingia, heräsi hänessä tunne, ettei hän saanut kohottaa kättään lyödäkseen tyttöä — ettei hän kuolemakseenkaan- voinut sitä tehdä eikä tästä pitäen lyödä ketään muutakaan naista.

Mistä tämä muutos? Sitä ei Billy tiennyt; hän vain tiesi, että asia oli niin. Murahtaen hän käänsi Barbaralle selkänsä ja meni tiehensä.

Lievä tuuli oli alkanut puhaltaa lounaasta, sitten kun Theriere oli poistunut Barbara Hardingin luota, ja nyt olivat kaikki miehet uutterasti työssä laittelemassa kuntoon hätätakilaa, jotta _Halfmoon_ voisi käyttää hyväkseen tuulta ja laskea rantaan, joka kohosi valtameren helmasta noin viiden kilometrin päässä.

Miesten puuhaillessa yltyi tuuli nopeasti, niin että kun vähäinen purje hinattiin mastoon, se pullistui iloisesti ja _Halfmoon_ alkoi raskaasti liikkua maata kohti.

»Meidän on toimittava ripeästi», huomautti laivuri Simms Kierosilmä-Wardille, »sillä muutoin murskaudumme sirpaleiksi noihin kallioihin, ennen kuin löydämme maihinnousupaikan.

»Niin meille käy, jos tuuli vielä jonkun verran kiihtyy», vastasi Ward; »ja minun nähdäkseni on maihin pääseminen tuolla yhtä vaikeata kuin talon seinustalla.»

Ja _Halfmoonin_ lähestyessä huimaavan korkeata rantaa näytti tosiaan kokonaan toivottomalta minkään muun kuin kärpäsen koettaa saada jalansijaa paljaassa kallioseinämässä, joka äkkijyrkkänä kohosi merestä.

Noin kahdensadan metrin päässä rannasta kävi ilmeiseksi, että maihin laskeminen oli mahdotonta suoraan aluksen kohdalla, minkä vuoksi laiva suunnattiin pitkin rantaa siinä toivossa, että mahdollisesti tavattaisiin joku poukama tai laakea kohta, johon vaaratta voitaisiin laskea.

Tuuli yltyi yhäti ja nosti pian äkäisiä hyökyaaltoja, jotka kumahdellen paiskautuivat saaren kalliorantaa vasten. Jos _Halfmoon_ painuisi noiden tuhoisten kuohujen ulottuviin, niin se tuottaisi äkillisen tuhon sille ja sen miehistölle; mutta juuri niin näytti melkein hylyksi joutunut, perin vaikeasti ohjattava alus tekevän.

Miehistö seisoi yhdessä sikermässä ja sadatellen ylähangan puolella lähellä keulaa. Kaksi peräsimessä olevaa merimiestä suoritti kaikkea, mikä oli mahdollista, laivuri Simmsin ärjyessä heille komennuksiaan, samalla kun Ward ja Theriere apunaan kourallinen muita muuttelivat vähän väliä niukkoja purjeita, koettaen pitää laivaa kaukana kallioista vielä muutamia silmänräpäyksiä kauemmin.

_Halfmoon_ oli melkein seinämän juurella, kun tuskin kaapelinmitan päässä sen keulasta alkoi näkyä kapea aukko. Tuuli vieritti siihen pitkiä, korkeita aaltoja, jotka kimmahtivat takaisin vihaiseksi tyrskyksi, niin että koko väylän täytti pyörteisenä myllertävä vesi ja korkealle räiskyvä vaahto.

Laivan ohjaaminen sellaiseen kohtaan olisi tavallisissa oloissa ollut mitä suurinta hulluutta. Oli mahdoton tietää, mitä aukon takana oli ja oliko siinä kylliksi syvää _Halfmoonille_, vaikka sinne vyöryvistä laajoista, valtavista aalloista saattoikin päättää, että uoma oli melkoisen syvä.

Nähdessään uhkaavat kalliot aivan aluksensa lähellä laivuri Simms tajusi, ettei sitä enää mitenkään voitu estää törmäämästä niitä vasten. Pohjaltaan pelkurina hän menetti tällä ratkaisevalla hetkellä sisunsa viimeisetkin rippeet.

Hän hyppäsi ohjauskojusta kannelle, juoksenteli sinne tänne ja kirkuen kohti kurkkuaan kyseli, kuka voisi hänet pelastaa, luvaten satumaisia palkintoja sille miehelle, joka toimittaisi hänet turvassa rantaan.

Kapteenin näkeminen säikyn lamauttamana vaikutti samalla tavoin suurimpaan osaan miehistöä, niin että _Halfmoonin_ kerskurit ja rehentelijät olivat yhdessä tuokiossa muuttuneet kirkuvaksi, pelon valtaamaksi laumaksi.

Kajuutan portailta katseli Barbara Harding tätä vastenmielistä näkyä. Hänen huulensa kaartuivat halveksivasti, kun hän näki noiden miesten itkevän ja ulisevan peloissaan.

Hän näki Kierosilmä-Wardin hommailevan erään luukun kimpussa. Mies aikoi ilmeisesti turvautua siihen kuten hukkuva oljenkorteen, koettaen pelastautua sen turvissa, kun _Halfmoon_ paiskautuisi rantaa vasten, sillä hän kiinnitti siihen köysiä ja raahasi sitä alahangan puolelle, aluksen merenpuoliselle laidalle.

Larry Divine kyyrötti kajuutan seinustalla ja itki.

Kun Simms luopui ohjaamasta laivaa, poistuivat peräsimessä olevat miehet (heitä oli ollut kaksi) paikaltaan, ja heti kääntyi _Halfmoonin_ keula kallioseinämää kohti. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet kannelle, kun Theriere riensi heidän paikalleen peräsimeen.

Ilman apua hän ei jaksanut tehokkaasti käsitellä raskasta ruoria. Barbara käsitti, että koko kuunariprikin päällystöstä ja miehistöstä hän yksin yritti aluksen pelastamista.

Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.

Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.

Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle ruumiillista apua, mikäli voi.

Hän juoksi reippaasti ohjauskojuun. Nähdessään hänet Theriere hymyili.

»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta, _pardieu_, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat koirat.»

Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja, mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.

»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»

Theriere nyökkäsi.

»Pidättekö minua sekapäisenä?» hän kysyi.

»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»

»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»

Alakannella juoksenteli _Halfmoonin_ miehistö edestakaisin sillä puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.