Part 10

»Aikooko Oda Yorimoto surmata sen valkoisen naisen, joka viime yönä tuotiin hänen asuntoonsa?» tiedusteli Theriere.

»Kuinka voisi poika tuntea isänsä aikomuksia?» vastasi nuorukainen.

»Onko hän vielä elossa?» jatkoi Theriere.

»Mistä minä sen tietäisin, joka nukuin, kun hänet tuotiin, ja vasta tänä aamuna sain naisväen supatuksista tietää, että Oda Yorimoto oli edellisenä yönä tuonut kotiinsa uuden naisen?»

»Etkö nähnyt häntä omilla silmilläsi?» kysyi Theriere.

»Katseeni ei kykene lävistämään pienen perähuoneen ovea, jonka takana he olivat vielä silloin, kun minä puoli tuntia sitten läksin keräämään polttopuita», oli pojan vastaus.

»Mitä vinosilmä sanoo?» tiedusti Billy Byrne, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskustelusta ja kävi sen vuoksi maltittomaksi.

»Hänen puheittensa olennainen sisältö on se», vastasi Theriere myhäillen, »että neiti Harding on vielä hengissä ja tuon kylän keskellä sijaitsevan isoimman majan perähuoneessa. Mutta» — hänen kasvonsa synkkenivät — »heimon päällikkö Oda Yorimoto on hänen luonaan.»

Sakilainen hypähti kiroten pystyyn ja olisi kiitänyt nuolena kylään, jollei Theriere olisi laskenut kättään hänen olalleen ja pidättänyt häntä.

»Enää on meidän liian myöhäistä hätäillä», selitti hän murheellisesti. »Jos olemme varovaisia, saamme kenties pelastetuksi hänet ja kostetuksi hänen kärsimänsä vääryyden. Toimikaamme kylmäverisesti ja suunnitelmallisesti voidaksemme työskennellä yhdessä uhraamatta henkeämme turhaan. On hyvin mahdollista, ettei kumpainenkaan meistä palaa elävänä kylästä, mutta se mahdollisuus meidän on supistettava niin pieneksi kuin voimme, jos mielimme hyödyttää neiti Hardingia.»

»No, antakaa kuulla suunnitelmanne!» kehotti sakilainen, sillä hän käsitti Therieren olevan oikeassa.

»Viidakon ja kylän väli on lyhyin tuolla vastaisella puolella. — päällikön majan takana», huomautti Theriere. »Meidän on raakalaisten huomaamatta kaarrettava sinne; sitten voimme siellä näkemämme mukaan miettiä, miten menettelemme.»

»Entä tämä?» Byrne osoitti peukalollaan Oda Isekaa.

»Otamme hänet mukaamme — meidän ei olisi turvallista nyt päästää häntä irti.»

»Miksi ei nitistää häntä?» ehdotti Byrne.

»Ei, jollei se käy välttämättömäksi», vastasi Theriere. »Hän on vasta poika. Epäilemättä saamme perinpohjin tyydyttää tappamishaluamme surmaamalla miehiä, ennen kuin täältä selviydymme.»

»Minä en ole koskaan pitänyt mitään lukua kiinalaisista», jupisi sakilainen ikäänkuin lieventääkseen ehdotustaan nuorukaisen murhaamisesta. Jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi pistoksen omassatunnossaan ajattelemattoman huomautuksensa johdosta. Mikä kumma häneen oli mennyt? Piakkoin hän vetäisi jalkaansa valkeat housut ja pelaisi tennistä, jos hän kävisi vielä jonkun verran vennommaksi ja akkamaisemmaksi.

Kolmikko lähti siis astelemaan viidakkopolkua, joka kiersi kylän pohjoispuolelle. Theriere meni edellä, pitäen poikaa käsivarresta. Byrne seurasi heidän kintereillään.

He saapuivat määräpaikkaansa Oda Yorimoton »palatsin» kohdalle kenenkään häiritsemättä ja huomaamatta. Siellä he tirkistelivät tiheän lehvistön takaa.

»Talon takaseinässä on pieni ikkuna», virkkoi Byrne. »Tyttö on teljetty varmaankin juuri sinne.»

»Niin», myönsi Theriere, »se on kai pojan mainitsema perä! Ensin meidän on köytettävä tämä nuori pakana ja pantava kapula hänen suuhunsa; sitten voimme käydä käsiksi työhön pelkäämättä hänen hälyttävän.»

Ja ranskalainen irroitti pitkän ruohonuoran vankinsa vyötäisiltä. Sillä sidottiin poika lujasti, palanen hänen lanneverhoaan tungettiin hänen suuhunsa kapulaksi ja kiinnitettiin samasta vaatekappaleesta revityllä suikaleella, jonka päät solmittiin vastakkain niskapuolelle.

»Kenties se on epämukava», tuumi Theriere, »mutta ei varsin tuskallinen eikä vaarallinen. Ja nyt asiaan!»

»Minä koetan päästä tuonne ikkunalle», ilmoitti sakilainen, »ja te vaanitte täällä korkeassa ruohikossa paukkuinenne valmiina nyppimään pois ne lurjukset, jotka puikkivat taakseni keljuilemaan. Jos sitten tarvitsen teitä, voitte te juosta avukseni ja ampua tykistöllä koko hoitoa. Tai jos minä saan hempukan pois tuosta hökkelistä ja vinosilmät panevat minut liian tiukalle, on teidän täältä käsin mukava napautella niitä.»

»Sillä tavoin joutuisi koko vaara _sinun_ osallesi, Byrne», vastusti Theriere, »eikä se ole kohtuullista.»

»Toinen meistä saa jokseenkin varmasti reikiä nahkaansa», selitti sakilainen, puolustaen suunnitelmaansa, »ja jos menee henki, niin on koko joukon parempi, että niin käy minulle kuin jos te kaatuisitte. Tyttö ei kovinkaan ilostuisi jäädessään kahden minun kanssani — hän ei siedä minua. Mutta te olette samaa maata kuin hänkin, ja siis on teidän pysyttävä täällä, jossa voitte auttaa häntä, sitten kun minä olen saanut hänet ulos. Minä en missään tapauksessa halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Hän jurnuttaa minua», lisäsi Billy, ikäänkuin mietteissään, »enkä minä välitä niistä lunnaistakaan — te saatte pitää nekin.»

»Maltas, Byrne!» kuiskasi Theriere kiihkeästi. »Minulla on sinulle puhuttavaa. En tiedä, voitko uskoa minua: mutta näissä oloissa, kun meistä toinen tai kenties kumpainenkin varmasti kuolee, ennen kuin päivä ehtii paljoakaan pitemmälle kulua, ei kannata valehdella.

— En _minäkään_ halua niitä kirottuja lunnaita. Tahdon vain voimieni mukaan korjata sitä neiti Hardingille tehtyä pahaa, jossa olen ollut avullisena. Minä — minä — Byrne, _mon ami_, minä rakastan häntä. Sitä en ikinä ilmaise hänelle, sillä en ole sellainen mies, jollaisen puhdas ja viaton tyttö haluaisi puolisokseen; mutta olisin toivonut saavani tilaisuuden kertoa hänelle, millä tavoin olin sekaantunut tähän likaiseen juoneen, ja rukoilla häneltä anteeksi. Ensin tahdoin todistaa katuvani auttamalla hänet vahingoittumattomana sivistyneeseen satamaan ja jättämällä hänet ystäviensä huomaan ilman sentinkään lunnaita.

— Sitä en nyt voine tehdä; mutta jos kuolen sitä yrittäessäni ja sinä jäät henkiin, pyydän sinua kertomaan hänelle, mitä nyt olen sinulle sanonut. Puhu hänelle mahdollisimman paljon pahaa minusta — sinä et osaa maalata minua lähimainkaan niin mustaksi kuin olen ollut — mutta anna hänen tietää, että häntä kohtaan tuntemani rakkaus puhdisti minut viime hetkellä.

— Byrne, hän on paras tyttö, jonka sinä tai minä olemme koskaan tavanneet; me emme ole kelvollisia hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Nyt sinä ymmärrät minkätähden haluaisin mennä edellä.»

»Aavistin teidän olevan pihkaantunut häneen», vastasi sakilainen, »ja juuri siitä syystä teidän _ei_ pidä mennä edellä. Mutta mitäpä sen märehtiminen hyödyttää? Heitetään rahalla arpea ja katsotaan, kumpi lähtee, kumpi jää! Onko teillä kolikkoa?»

Theriere kopeloi housuntaskuaan ja sai hyppysiinsä hopeisen kymmensenttisen.

»Numero, sinä menet; vaakuna, minä menen», sanoi hän, viskasi rahan kieppumaan ilmaan ja sieppasi sen sitten kämmenelleen.

»Numero!» huudahti sakilainen virnistäen. »Mutta mikäs rähäkkä tuolla on?»

Molemmat miehet kääntyivät tähystämään kylään päin, jonka raitille oli äkkiä ilmestynyt hälisevä lauma puoliverisiä japanilaisia, kiiruhtaen Oda Yorimoton majalle.

»Jotakin tekeillä, vai mitä?» virkkoi sakilainen. »No niin, nyt minä lähden — näkemiin!»

Ja hän tunkeutui ulos suojaisesta viidakosta ja alkoi kiitää aukeaman poikki Oda Yorimoton majan taakse.

KOLMASTOISTA LUKU

Sakilainen suojelijana

Barbara Harding kuuli vankilansa viereiseen huoneeseen saapuneiden samuraiden lähestyvän ovea, joka erotti heidät hänestä. Hän painoi daimion miekan kärkeä sydämensä kohdalle.

Ovelle koputettiin kovasti, ja samassa tyttö hätkähti kuullessaan melua takaapäin — pieneltä ikkunalta huoneen toisessa päässä.

Kun hän kääntyi torjumaan tätä uutta vaaraa, pääsi hänellä hämmästyksen huudahdus, sillä pahasti jyrsittyjen ikkunapuitteiden muodostamassa neliössä näkyivät sakilaisen pää ja hartiat.

Tyttö ei oikein tiennyt, herättikö se näky hänessä uutta toivoa vai syöksikö se hänet äärimmäiseen toivottomuuteen. Hän ei voinut unohtaa, kuinka tämä raakalainen oli sankarillisesti pelastanut hänet, kun _Halfmoon_ oli edellisenä päivänä mennyt pirstoiksi, eikä hän myöskään saanut karkotetuksi mielestään, kuinka mies oli uhannut häntä väkivallalla ja kohdellut eläimellisesti Mallorya ja Theriereä.

Ja hänen mieleensä nousi kysymys, olisiko hänen sen parempi olla sakilaisen vallassa kuin villien samuraiden kynsissä.

Billy Byrne oli kuullut koputuksen ovelta, jonka vieressä tyttö oli polvillaan. Hän oli nähnyt Barbaran jalkojen juuressa viruvat ruumiit ja pannut merkille tytön rintaansa kohti suuntaaman miekan selvää kieltä puhuvan asennon. Hän oli yhdellä silmäyksellä lukenut suuren osan tarinasta.

»Rohkeutta, lapsi!» hän kuiskasi. »Olen luonanne tällä minuutilla, ja myöskin Theriere on tuolla ulkona auttaakseen teitä, jollen minä yksin kykene.»

Tyttö kääntyi oveen päin.

»Odottakaa», hän huusi toisella puolen oleville samuraille, »kunnes siirrän kuolleet miehet syrjään. Sitten saatte tulla. Heidän ruumiinsa pitävät nyt ovea kiinni.»

Sotureita oli hillinnyt yksinomaan se pelko, ettei Oda Yorimoto kenties sittenkään ollut kuollut ja että jotkut heistä saisivat kärsiä hätiköimisestään, jos he tunkeutuisivat huoneeseen hänen luvattaan. Luonnollisestikaan ei kukaan heistä halunnut menettää päätään turhanpäiten; mutta samassa kun tyttö oli puhunut kuolleista miehistä, he tiesivät, että myöskin Oda Yorimoto oli surmattu.

Kuten yhteisestä sopimuksesta he paiskautuivat pientä ovea vasten.

Tyttö heittäytyi koko painollaan sitä vasten omalta puoleltaan, ja vainajat auttoivat kumpikin omalla painollaan naista, joka heidät oli tappanut. Hänen takanaan Billy Byrne hakkasi ja repi saviseinää, ponnistellen hurjasti laajentaakseen ikkuna-aukkoa siksi paljon, että saisi tungetuksi kookkaan ruhonsa siitä pikku huoneeseen.

Ensiksi pääsi sakilainen tytön vierelle, sieppasi lattialta Oda Yorimoton pitkän miekan ja painautui raskaasti ovea vasten, samalla komentaen tyttöä rientämään ikkunalle ja pakenemaan metsään niin nopeasti kuin jalat kantaisivat.

»Theriere on siellä odottamassa», hän ilmoitti. »Hän näkee teidät heti, kun pääsette ikkunalle, ja sitten olette turvassa.»

»Entä te?» huudahti tyttö. »Mitenkäs teille käy?»

»Älkää minusta huoliko!» kielsi Billy Byrne. »Tehkää vain kuten sanoin, ymmärrättekö? Ja nyt livistäkää!» Siekailematta hän tuuppasi tyttöä ikkunaan päin.

Mutta juuri silloin saivat toiselta puolen samuraiden, toiselta puolen Kellyn joukkueeseen kuuluneen sakilaisen Billy Byrnen yhteiset ponnistukset kehnon oven romahtamaan bamburuokoisilta saranoiltaan, ja se kaatui lattialle.

Ensimmäisen kammioon tuoksahtaneen samurain halkaisi Byrnen voimakkaan käden heilauttama Yokan valtiaan terävä miekka päälaesta rintalastaan asti. Toinen kellistyi saatuaan Billyn vasemman käden nyrkin leukaansa, ja sitten tunkeutuivat kaikki kilvan ahtaan oven täydeltä Grand Avenuen raisun tappelupukarin kimppuun.

Vilkaistuaan takanaan alkaneeseen verileikkiin juoksi Barbara Harding ikkunalle. Vähän matkan päässä oli metsä, ja sen reunassa kyyrötti varmasti mies pitkässä ruohikossa.

»Herra Theriere!» hän huusi. »Tänne! Pian! Byrne on hengenvaarassa!» Sitten hän kääntyi takaisin ovelle ja juoksi heiluttaen lyhyttä miekkaa, jota hän ei ollut hellittänyt kädestään, sakilaisen vierelle, joka aikoi uhrata henkensä pelastaakseen hänet.

Billy loi kauhistuneen katseen rinnallaan taistelevaan olentoon.

»Taivaan tähden, puikkikaa pois!» hän kiljui. »Käpälät allenne! Tiehenne täältä!»

Mutta tyttö vain hymyili hänelle uljaasti ja pysyi paikallaan. Sakilainen koetti työntää häntä taakseen toisella kädellään, otellen toisella, mutta Barbara vetäytyi syrjään ja astui uudelleen esiin hieman kauempana.

Samurait hätyyttivät heitä tuimasti. Kolme miestä kerrallaan tavoitteli sakilaista pitkine miekkoineen. Hänestä vuoti verta useista haavoista, mutta hänen jalkojensa juuressa virui kaksi kaatunutta soturia kolmannen ryömiessä pois kuolettava haava vatsassaan.

Barbara Harding hosui ja pisteli tarmonsa takaa niitä, jotka koettivat pujahtaa Byrnen sivuitse päästäkseen häneen käsiksi takaapäin. Kamppailua ei voinut kestää kauan, ylivoima oli liian rusentava. Tyttö näki ulomman huoneen olevan ahdettuna täyteen soturien aaltoilevia päitä, kaikkien pyrkiessä tunkeutumaan esille ulottuakseen kookkaaseen valkoiseen mieheen, joka taisteli daimion ahtaassa, hämyisessä, kurjassa komerossa, kuten muinaisajan puolijumala.

Barbara vilkaisi sivustapäin mieheen.

Hän oli ihmeellinen! Taistelun kuumuus oli kokonaan muuttanut hänet. Enää hän ei ollut jörö, äreä, raaka miehenkollo, jollaisena tyttö oli ensiksi hänet nähnyt _Halfmoonilla_. Rotevana, voimakaslihaksisena, valppaana hän sensijaan kohosi kääpiömäisten vastustajiensa yläpuolelle, harmaiden silmien loistaessa ja hymyn välkkyessä hänen lujapiirteisillä huulillaan.

Neito näki, kuinka pitkä miekka, jota hänen tottumaton kätensä käytteli kömpelösti, iski syrjään taitavien ahdistajain aseet vain viuhuvien sivalluksiensa rajuuden nojalla. Hän näki sen osuvan miehen olkapäähän, katkovan luut ja lihakset ikäänkuin ne olisivat olleet juustoa ja pysähtyvän vasta halkaistuaan uhrin ruumiista kaksi kolmatta osaa, viillettyään sen melkein kahdeksi kappaleeksi.

Hän näki erään samurain syöksähtävän hänen puolustajansa miekan alitse iskeäkseen häntä tikarilla, ja rientäessään torjumaan miehen aikeita hän näki Byrnen valtavan vasemman nyrkin paiskautuvan soturin kasvoihin niin raskaasti, että se isku olisi kyennyt kaatamaan härän.

Sitten karkasi toinen käsikähmään, ja samalla hetkellä upotti Byrne miekkansa erään enemmän malaijilta kuin japanilaiselta näyttävän, tummakasvoisen pahuksen ruumiiseen. Ja kun piston saanut mies tupertui maahan, nykäisi hänen ruumiinsa miekan sakilaisen kädestä.

Sillä hetkellä Byrnen kimppuun karannut samurai tapasi vihollisensa aseettomana ja tähtäsi riemusta ulvoen pitkän, ohuen tikarinsa suoraan Billyn leveään rintaan.

Mutta Billy Byrneä ei ollut niin helppo lähettää tuonelaan. Vasemmalla kyynärvarrellaan hän löi uhkaavaa asetta pitelevää kättä ylöspäin, tarttui miehen olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri, kiskaisi hänet vyötäisistä korkealle päänsä päälle ja paiskasi hänet vasten kapeasta oviaukosta tunkeutuvien miekkamiesten kasvoja.

Melkein samalla hetkellä sujahti keihäs Billyn eteen ahtautuneihin riveihin jääneestä pienestä aukosta ja ähkäisten pelästyksestä vaipui jättiläinen kasvoilleen. Samassa pamahti laukaus Barbara Hardingin takana, ja Theriere riensi hänen ohitseen suojaamaan kaatunutta sakilaista.

Laukauksen kajahtaessa kellahti yksi samurai kuolleena lattialle. Ampuma-aseisiin tottumattomina muut peräytyivät säikähdyksissään.

Taaskin Theriere laukaisi suoraan tungoksen täyttämään huoneeseen, ja tällä kertaa kaatui kaksi miestä saman kuulan lävistäminä.

Soturit vetäytyivät vielä kauemmaksi, ja hurjasti kiljuen Theriere käytti hyväkseen saavuttamaansa etua, hyökäten uhkaavasti heitä kohti. Silmänräpäyksen ajan he pysyivät paikallaan, alkoivat sitten horjua ja pakenivat majasta.

Kun Theriere palasi Barbara Hardingin luokse, oli tämä polvillaan sakilaisen vieressä.

»Onko hän kuollut?» kysyi ranskalainen.

»Ei. Jaksammeko yhdessä nostaa hänet ulos tuosta ikkunasta?»

»Se on ainoa keino», vastasi Theriere, »ja meidän täytyy sitä koettaa.»

He tarttuivat Byrnen rotevaan ruumiiseen ja raahasivat sen huoneen perälle; mutta vaikka he kuinka ponnistivat, he eivät kyenneet nostamaan isoa, velttoa lihas- ja luukasaa työntääkseen sen ulos pienestä aukosta.

»Mitä meidän on tehtävä?» tuskaili Theriere.

»Meidän on jäätävä tänne hänen luokseen», vastasi Barbara Harding. »Minä en voi jättää oman onnensa nojaan miestä, joka taisteli niin uljaasti puolestani, niin kauan kuin suinkin jaksoi.»

Theriere voihkaisi.

»En myöskään minä», hän sanoi; »mutta te — hän uhrasi henkensä pelastaakseen teidät. Tekisittekö hänen uhrauksensa tyhjäksi?»

»En voi mennä yksin», vastasi tyttö koruttomasti, »ja tiedän, että te ette jätä häntä. Muuta mahdollisuutta ei ole — meidän täytyy pysyä täällä.»

Tässä ratkaisevassa kohdassa aukaisi sakilainen silmänsä.

»Kuka minua kolhaisi?» hän mutisi. »Näyttäkää vain minulle se öykkäri!»

Theriere ei voinut olla hymyilemättä. Barbara Harding polvistui uudelleen Byrnen viereen.

»Ei kukaan teitä kolhaissut, herra Byrne», hän selitti. »Teihin osui keihäs, ja olette pahasti haavoittunut.»

Billy Byrne avasi silmiänsä vähän enemmän levälleen ja käänsi niitä, kunnes hänen katseensa kiintyi häntä niin lähellä olevan tytön kauniisiin kasvoihin.

»_Herra Byrne_!» hän ärähti harmistuneena. »Jättäkää sikseen sellaiset sanat! Miksi te minua luulette, yhdeksi noista paperikauluksisista keikareistako?»

Sitten hän nousi istumaan. Hänen rinnassaan olevasta haavasta tulviva veri tunkeutui paidan läpi ja virtasi hitaasti maapermannolle. Hänen päässään oli kaksi lihashaavaa — toinen oikean silmän yläpuolella, kun taas toinen ulottui koko vasemman posken poikki silmän alta korvan lehteen saakka. Ne hän oli saanut aikaisemmin samassa kahakassa. Kiireestä kantapäähän mies oli kokonaan veren peitossa.

Hurmeisen naamarinsa lävitse hän katseli huoneen toiseen päähän kasautunutta ruumisröykkiötä, ja leveä hymy sai hänen suunsa ympärille hyytyneen verikuoren säröilemään.

»Mepä peittosimme noita vinosilmiä oikein kelpo tavalla, lapsi», huomautti hän neiti Hardingille ja nousi pystyyn näennäisesti yhtä vahvana kuin ennenkin, ravistellen itseään kuin iso härkä. »Mutta onni oli, että te jouduitte leikkiin ihan parhaiksi, perämies», hän lisäsi, kääntyen Therieren puoleen. »Juuri silloin he olivat vähällä kaataa minut kaikeksi ajaksi.»

Barbara Harding katseli miestä silmät levällään hämmästyksestä. Hetki sitten hän oli odottanut Billyn tuossa tuokiossa vetävän viimeisen henkäyksensä — nyt sakilainen seisoi hänen edessään puhellen niin huolettomasti kuin ei olisi saanut ainoatakaan naarmua.

Billy ei näyttänyt tietävän mitään haavoistaan! Ainakaan hän ei välittänyt niistä hitustakaan.

»Sinä haavoituit hyvin pahasti, veikkonen», virkkoi Theriere. »Tunnetko kykeneväsi yrittämään viidakkoon? Japanilaiset palaavat heti kohta.»

»Varmasti!» huudahti Byrne. »Eteenpäin!» Ja hän juoksi ikkunalle. »Nostakaa lapsi minulle! Sukkelaan! Ne tulevat takaapäin.»

Theriere nosti Barbara Hardingin sakilaiselle, joka laski hänet aukon toiselle puolelle. Sitten Billy ojensi kätensä ranskalaiselle, ja pian seisoivat kaikki kolme majan ulkopuolella.

Kymmenkunta samuraita riensi heitä kohti »palatsin» nurkitse. Viidakko oli noin sadan metrin päässä aukeaman takana.

Nyt ei saanut vitkastella.

»Mene neiti Hardingin kanssa edellä!» komensi Theriere. »Minä suojelen peräytymistämme revolverillani ja seuraan kintereillänne.»

Sakilainen otti tytön syliinsä, heittäen hänet olalleen. Miehen kasvoista vuotava veri tahrasi Barbaran kädet ja vaatteet.

»Pitäkää lujasti kiinni, lapsi!» huusi Billy ja lähti ripeätä vauhtia metsää kohti.

Theriere pysytteli likellä heitä, säästäen panoksiaan, kunnes ne tehoisivat hyvin. Hurjasti ulvoen karkasivat samurait pakenevan saaliinsa jäljessä. Heillä oli kaikilla pääkallometsästäjien pitkät, terävät keihäät. Heidän miekkansa heiluivat kaulimissaan, ja heidän muinaisaikaiset varustuksensa kalisivat.

Kiitäessään tämän syrjäisen saaren aukeamalla viidakkoa kohti, joka oli yhtä koskematon kuin silloin, kun »tuli ehtoo ja tuli aamu ja niin tuli kolmas päivä», muodostivat pakenijat ja takaa-ajajat toistensa räikeitä vastakohtia täynnänsä olevan taulun: korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva amerikkalainen neito, jota kantoi yksi yhteiskunnan pahimmista hylkiöistä, suurkaupungin syrjäkujien rikollinen sakilainen; heitä suojaamassa revolveri kädessä ranskalainen kreivi ja onnenetsijä, ja heidän jäljessään riehuva ja kirkuva lauma sekarotuisia pahuksia, puettuina kuudennentoista sataluvun japanilaiseen asuun ja hurjasti heiluttaen saaren alkuasukkaiden, villien pääkallonmetsästäjien pelottavia keihäitä, joiden alkuperäisten käyttäjien raju veri virtasi heidän suonissaan sekaantuneena _Taka-mi-musu-bi-no-kainin_ jälkeläisten vereen.

Kolmikko oli ennättänyt kolme neljäsosaa matkasta, ennenkuin samurait pääsivät varman keihäänheittomatkan päähän. Huolissaan tytön turvallisuudesta jättäytyi Theriere muutamia askelia jäljelle, toivoen voivansa pidättää ruskeita sotureita kaukana hänestä.

Etummainen ahdistaja kohotti keihäänsä korkealle, ojentaen oikean kätensä suoraksi taakseen heittoa varten. Therieren revolveri pamahti, ja mies suistui eteenpäin, kieriskeli jonkun aikaa maassa ja jäi sitten hiljaa virumaan.

Samurait kiljuivat raivosta ja linkosivat puolikymmentä keihästä pitkissä kaarissa Theriereä kohti. Yksi niistä lävisti hänen reitensä, ja hän sortui maahan.

Ranskalaisen kaatuessa oli Byrne metsän reunassa. Tyttö näki onnettoman sattuman.

»Seis!» hän huusi. »Herra Theriere haavoittui!»

Sakilainen seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. Ranskalainen oli noussut kyynärpäänsä varaan ja ampui hyökkääviä vihollisia. Billy laski tytön maahan seisomaan.

»Odottakaa tässä!» hän käski ja syöksyi takaisin Therieren luokse.

Ennen kuin hän ehti perille, oli toinen keihäs osunut keskelle Therieren rintaa, kellistäen hänet tajuttomana tantereeseen. Samurait kiiruhtivat vinhasti perämiehen kimppuun — oli kysymys siitä, kumpi ennättäisi ensiksi.

Saadessaan jälkimmäisen haavansa oli Theriere parhaillaan panostanut revolveriaan. Se oli nyt maassa hänen vieressään uudet patruunat paikoillaan. Sakilainen saapui hänen luokseen ennen villejä, sieppasi aseen ja ampui kylmäverisesti ja nopeasti, tähdäten lähestyviä raakalaisia.

Tämä murhaava kuulasade kaatoi heistä neljä; mutta sakilainen kiroili mielessään sitä, että oli ampunut kaksi laukausta harhaan.

Byrnen vastarinta sai ruskeaihoiset, joita enää oli jäljellä ainoastaan kaksi, tyrmistymään. He olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen, sillä he peräytyivät juoksujalkaa. Sakilainen kestitsi heitä vietä parilla laukauksella, nosti sitten tiedottoman ranskalaisen selkäänsä ja riensi takaisin viidakkoon.

Metsän suojassa he laskivat ranskalaisen pitkälleen maahan. Tyttö arveli, että rinnassa oleva kauhea haava tuottaisi kuoleman hyvin pian.

Byrneä ei Therieren tilan vakavuus näyttänyt vähääkään liikuttavan; hän irroitti miehen patruunavyön ja kiinnitti sen uumenilleen, vaihtaen samalla revolveriin kuusi uutta patruunaa.

Äkkiä hänen katseensa osui Oda Isekaan, joka virui sidottuna ja kapaloituna heidän takanaan pensaikossa, mihin hän ja Theriere olivat hänet jättäneet. Apua saaneet samurait hiipivät parhaillaan varovasti heidän suojapaikkaansa päin.

Samassa sai sakilainen mielijohteen.

»Olin kuulevinani teidän ja vinosilmien louskuttelevan leukojanne, silloin kun tapasin teidät tuolla», virkkoi hän Barbaralle.

Vaivoin tyttö ymmärsi hänen sanansa ja nyökkäsi.

»Te osaatte siis heidän mongerrustaan, vai mitä?»

»Hiukan.»

»Käskekää tämän vekkulin ilmoittaa kumppaneilleen, että minä nitistän hänet, jolleivät he pötki tiehensä ja anna meidän poistua rauhassa. Theriere kertoi, että hän on isäukkonsa kuoltua kuningas, ja hänen isäukkonsa on sama jehu, jonka te napautitte nukkumaan tuolla kanakopissa», selitti sakilainen kuvaavasti. »Niin ollen on tämä velikulta itse kuningas nyt.»

Barbara Harding oivalsi heti, kuinka mainio Billyn ehdotus oli. Hän meni aukeaman laitaan lähestyvien vihollisten näkyviin vierellään sakilainen, jolla oli revolveri kädessään, ja huusi heille heidän esivanhempiensa kielellä, kehottaen heitä kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavaa. Sitten hän ilmoitti, että heillä oli vankinaan Oda Yorimoton poika, ja että jos heitä vielä hätyytettäisiin, se maksaisi hänen henkensä.

Samurait neuvottelivat keskenään vähän aikaa; sitten yksi heistä vastasi, etteivät he uskoneet tytön puhetta, ja että Oda Yorimoton poika Oda Iseka oli hyvässä turvassa kylänä.

»Odottakaa!» käski tyttö. »Me näytämme hänet teille.» Ja kääntyen Byrnen puoleen hän pyysi tuomaan nuorukaisen näkyville.

Kun valkoinen mies palasi poika sylissään, pääsi katselevilta alkuasukkailta tuskan ja raivon sekainen ulvonta.