Part 4

Hän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää äidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei koskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään henkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta ja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai väärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on lähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä vielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt jättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.

Sitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo elämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on ollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta samassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä. Hän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta, jopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.

Mitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja vähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei hänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime aikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että hänen täytyy nyt päästä varmuuteen.

Viimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja lupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän parhaiten voisi tulla hänen luokseen.

"Ehkä äitini ei osaa edes kirjoittaa eikä lukea", ajatteli Väinö. Tätä miettiessään hän pyysi hyvää ystävätään, rouva Bergiä viemään kirjeen perille ja lukemaan sen äidille, voidakseen estää sitä, että äiti tuntematta sen sisältöä vahingossa tai vasten tahtoaan tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa vieraille ihmisille. Sitäpaitsi hän tahtoi, että luotettava silminnäkijä näin voisi kertoa hänelle äidistä ja tämän olosuhteista.

Hänen hyvä ystävänsä, entinen Tyyne Parkkonen, toinen niistä, joille Väinö oli kirjoittanut "Muistelmansa", suostui heti ehdotukseen, ja pian sen jälkeen Väinö sai kirjeellisen selostuksen siitä, miten matka oli onnistunut.

Rouva Berg oli P:n asemayhteiskuntaan tullessaan saanut kuulla, että muutamassa paikkakunnan talossa oli juuri hautajaiset. Hän aavisti silloin, että hänen etsimänsä henkilö varmaankin olisi vieraiden joukossa. Sen tähden hän suuntasi askeleensa tähän taloon. Hänen otaksumansa olikin oikea ja hänen lähettämillään terveisillä, että ulkona odotti joku, joka tahtoi tavata Tarpolan emäntää, olikin suotuisa tulos. Hän kuvaa tätä kohtausta Väinölle näin: "Ovesta astui ulos pieni, vaalea, hyvin siististi puettu nainen, juuri sen ikäinen kuin sinä olit otaksunut. Yhdennäköisyys sinun kanssasi oli silmiinpistävä."

Sitten hän jatkaa kirjettä kertomalla, miten hän pyysi saada puhutella Väinön äitiä, sekä miten he istuutuivat kaivon kannelle, joka sattui olemaan sopivin paikka tätä keskustelua varten. Tästä ei kuitenkaan tullut pitkä, ja rouva Berg oli hyvin onneton siitä, jos juuri hän ehkä liian äkillisesti asiaan käymällä oli syynä epäonnistumiseen.

"Minulla on teille kirje pojaltanne", sanoi rouva Berg.

"Pojaltani!" kuului hämmästynyt vastaus.

"Niin juuri. Teillähän on poika elossa, joka nyt on 31 vuoden ikäinen ja on nimeltään Väinö."

"Ei minulla ole sellaista poikaa."

Rouva Berg huomasi, että emäntä värisi kuin kuumeessa ja oli hyvin kalpea.

Ihmetellen, että saattoi löytyä kaksi aivan saman nimistä henkilöä näin pienellä paikkakunnalla, rouva Berg kysyi, oliko emännällä tytär nimeltä Martta ja poika, joka oli kaatunut kapinassa. Puhuteltu vastasi myöntävästi molempiin kysymyksiin sekä myönsi myös itse olevansa 52 vuoden ikäinen. Rouva Berg rupesi sen johdosta vähän kertomaan Väinön elämänvaiheista. Hän ei sillä kuitenkaan voittanut mitään. Vaimo toisti vain toistamistaan: "Se ei ole minun poikani". Lopuksi rouva Bergin täytyi vain pyytää anteeksi erehdystänsä, ja jos kohta hän sisäisesti olikin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli puhutellut juuri Väinön äitiä, hänen täytyi poistua. Hän näki pienen harmaapukuisen olennon menevän toiselle taholle, näki hänen pari kertaa ikään kuin epäröiden katsovan taakseen, ja sitten kaikki oli lopussa.

Toinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta menettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa: "Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut kovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä vennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä olisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä tunnustamasta minua pojakseen."

Ja hän jatkaa täynnä toivoa: "Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme pääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle saakka."

Ystävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva Bergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.

Sitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää nimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.

"Sydän täynnä toivoa", Väinö kirjoittaa, "käännyin Teidän puoleenne, koska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä, kun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta."

Sitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja kääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi elämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa häntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.

"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä kohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle elämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja kuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä vielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla jotakin toisillemme."

Sitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy matkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi, sekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja toivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne kuin maalle.

Sitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen, tunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi ajattelematta äitiä.

Hän kirjoittaa: "Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan ajatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee yksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan ponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä on meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan."

Näin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla odottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se, mitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten toteutuu.

Hän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin parilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön leikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.

Täällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut tavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen oli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen kuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää ollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut. Vuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka, samat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi ja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun pitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea, mitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja toi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa toisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien tyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän kasvatusveljelleen.

Muitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva Berg. Mutta paras oli jäljellä.

Hän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:

"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten päivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin ajatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin Lahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei sekään onnistunut.

"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman kiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se pieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.

"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja nyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään ole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'."

Väinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä, mikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan syytteli itkien itseään:

"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen, jolloin sain kirjeesi." Ja sitten: "Luulin, että sinä vihaisit minua. En ole voinut nukkua ainoatakaan yötä". Ja hän jatkaa: "En ole voinut sitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä itkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat vehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja makeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se oli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit, että siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö kulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut, jos ei sinullakaan." Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut saavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: "Minun tapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin."

Hän koskettelee kirvelevää haavaa, jonka hänen toisen poikansa julma kuolema hänen omien silmiensä edessä kerran viilsi. Sitten hän kertoo, miten hän oli ottanut luokseen yhdeksänkuukautisen lapsen, jonka äiti oli tullut mielisairaaksi, sillä hän toivoi täten toisen lapselle voivansa korvata sen, mitä oli omaa poikaansa vastaan rikkonut.

"Tämä ensimmäinen puhelu äidin ja pojan välillä oli kuin rakastuneitten lemmenkuhertelua", sanoo Väinö. Ja niin kai se olikin.

Äiti oli kyllä syvästi järkytetty. Hän vuoroin itki ja vuoroin hymyili kyynelten välistä, ja poika oli huomaavinaan hänessä saman leikillisen piirteen, minkä tiesi itsessään olevan.

Käsi kädessä he istuivat katsellen toisiaan, ja välistä äiti hellästi ja ujostellen hiljaa silitti hänen tukkaansa.

Äiti ei ollut ehtinyt vielä saada niitä rivejä, jotka Väinö oli kirjoittanut hänelle ennen sairaalaan lähtöään, sillä hän oli jo silloin matkalla pojan luo. Hän oli tietysti ensin matkustanut sinne maalle, missä Väinö asui.

Siellä oli emäntä juuri ollut leipomispuuhassa, kun varjo oli langennut yli valkoisen, puhtaaksipestyn lattian ja hän oli nähnyt pienen, harmaapukuisen naisen kynnyksellä. Vieraalla oli ollut käärö kädessään ja huivi vedettynä silmille.

Emännän kysyessä, kuka hän oli, oli vieras vaipunut penkille, peittänyt kasvot käsiinsä ja vavissut nyyhkytyksistä.

Hyväsydäminen emäntä oli ymmärtänyt, että tässä oli kysymys syvästä surusta, joka tarvitsi lohdutusta, ja hän oli jättänyt taikinan oman onnensa nojaan, istuutunut vieraan viereen ja koettanut ystävällisin sanoin saada hänet uskomaan hänelle huolensa.

Katkonaisista lauseista nyyhkytysten lomasta oli emäntä ymmärtänyt, että siinä oli Väinön äiti istumassa hänen vieressään penkillä, ja hänen oma äidinsydämensä oli ollut tulvillaan sääliä ja osanottoa toisen suruun ja tuskaan.

Ystävällisin ja rauhoittavin sanoin emäntä oli koettanut osoittaa hänelle, ettei Väinö ensinkään, niin kuin äiti luuli, ollut onneton, vaan että hän päinvastoin raihnaisesta ruumiistaan huolimatta oli iloinen ja vilkas ja moniharrastuksinen.

Äiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin kokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti keskustelua.

Kaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti raukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa kulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä iltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän varhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa asemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut isohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin "topakka" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja nopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.

Sitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne yhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli antanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön äiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti, miten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan puolestaan ystävyyttänsä.

Seuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa, jotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva vehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän sitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.

Äidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista. Se hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt tukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli kärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen. Hän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa, sai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen sisässään liikkui.

Ja hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän oli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten ihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.

Äiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin kaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta kultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli huomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje saapui.

Se tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko pimeän talviyön jälkeen.

Ja hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli heittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.

Maahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi häntä syyttämään.

Ja kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten lomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.

Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä hyväksi sen, mitä oli rikkonut.

Ja niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo ennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa pakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.

Lopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka Väinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen on kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat tottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen taistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että minun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän jäljennetyksi:

"Aina muistossa oleva lapseni!

Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.

Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.

En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.

Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.

Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.

Kyllä tulen Helsinkiin sinua katsomaan kun kirjoitat. Kyllähän sitten on puhumista paljon. Voi hyvin näkemiin asti. On kyllä hauska kuulla että vielä olet elossa.

Ajattelen että tulen ensi sunnuntaina sinne. Kyllä sinut löydän kun kysyn. Hyvästi sitten.

Äitisi.

MYRSKYJÄ

Jo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö kertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että hän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.

Näiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä kysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin poistettava.

Ensiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.

Äiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen avioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies suhtautuisi tähän tietoon.

Kaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat uskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä vastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä siihen, että Väinö muuttaisi heille:

"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu meillä", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän kuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.

Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa, että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg, läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja jäykkäluontoinen.

Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.

Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin, jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen. Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.

"Neiti Martta Tarpola.

Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.

Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.

Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus on kuin parhaimmankaan ystävän?

Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen ajatuksiaan.

Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta hänen perheeseensä.

Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.

Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.

Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin siitä."

Hän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän kuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että äiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta tässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista samankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa niitä, jotka kuuluvat yhteen?

Hän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän vaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on suostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.

"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa", jatkaa Väinö, "sillä tunnen, että päiväni ovat luetut.

"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini saneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka ihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?

"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin, ystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on tunkeutunut teidän elämäänne?

"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne päättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka raskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte äitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän uhrauksen.

"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta, niin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että voisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan tulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi vaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti auttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla kovin vaikea.

"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä suhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja kun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman johdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa toisten suruun."

Mutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan pysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.