Part 3

Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.

Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.

Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli ja oli aina oleva hänen osansa.

Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön, kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta varten.

Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan uhmaavalle luonteelleen.

Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen, joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan, täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.

Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon enemmän kuin hän.

Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä parantolaan.

Kun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen ystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen uusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon kuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan kauniissa luonnossa.

Ilmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä epätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle sopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen kuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan Väinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti.

Tästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat: "Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi voinut kuvitella parempaa."

Uudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies, joka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa täyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä sen lisäksi "topakka" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin auringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön hyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja -pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat ottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui samassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti "toverikseen".

Talon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä suurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän puutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista tiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle tämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä tyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa kuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi voita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka Helsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi aikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin tavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.

Ehkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli päättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa sitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on yhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä, siunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.

Kuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi epäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren naisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.

Väinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä. Vuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta säteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka vähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän keskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat hänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan päivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta tahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi aina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin mielipiteitä.

Tässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty ajattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia, olivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli paljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät uusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen asioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat muuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin Väinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.

Tulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä. Hänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan huomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden. Kaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista, hän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja lisätäkseen tietojaan.

Siihen tarvittiin kirjoja.

Hänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut, mutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä joku keino ansaitakseen niitä.

Silloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän käytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien käsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta katsella näitä hänen valmistamiaan töitä. "Tädin täytyy suoda virheet anteeksi, poikahan se vain on ne ommellut", oli kerran kirjoitettuna hänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki, mitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.

Niihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka julkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö asettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen pienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui. Halu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön ansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön oma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä ansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin käsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi kirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin kuin sen sisällys ansaitsi.

Aikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä kasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat kirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu laatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä hän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar, saisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne siihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin hänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista ystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena. Lähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan poika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle olisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten sairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä uusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli on altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten valittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut n.s. roskakirjallisuutta.

Kirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne jolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet vuosi vuodelta yhä lujittuivat.

Väinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin. Hän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi voimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään oli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi vapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten. Kun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella ylpeydellä kertoi "pikku toveristaan" toivoen, että Torstenista, joka oli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se, miksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen, mitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa. Hänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli asettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.

Nämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi juoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä koskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi säästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus oli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili omantuntonsa tuomioistuimen edessä.

Väinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan, kehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse Torstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa. Hän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella mielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara arvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.

Hänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai äkkiä järkyttävän lopun.

Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.

Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.

Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet sormensa enää voineet tarttua siihen.

Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä, nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.

Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.

Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet", johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.

Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.

Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö", kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran, kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan järvelle.

Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä oli tehtävä suoritettavana.

Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.

ÄITI

Väinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. "Muistelmissaan" hän kertoo siitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli antanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin ennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet käsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen voi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu siltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.

Tämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen lamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen ajatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen ihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli häntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.

Kuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan kohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan hänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää oma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän olikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!

Eihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut, ei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän tuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla hylkäsi.

Vain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana todistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo lähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen ja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien muistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi varmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että juuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään torppaan.

Väinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että sellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä uuteen liekkiin.

Niin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella, samoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin astui hänen sielunsa silmien eteen: "Minullakin on jossain maailmalla omainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus nimittää kalliilla _äidin_ nimellä."

Mutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä niin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui vain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.

Hänen täytyi saada siitä varmuus.

Kirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö avasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:

"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan. Viimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa monenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi minä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen tyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille. Minulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä sairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme kirjeenvaihdossa keskenämme.

"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän mahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.

"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut minulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.

"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan jo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja kuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka minä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista 25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri oli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.

"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä. Mutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa eläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin ymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.

"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus oikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja kun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne, antaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi heti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'

"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana Lastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä käynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen emäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän ja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei hän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös tietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.

"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi puhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta semmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin häntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.

"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin nähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli hänen kyselynsä ja — vehnäpulla!

"Kesti kauan, ennen kuin tunteeni äitiäni kohtaan heräsi. Mutta se kypsyi sittenkin, jos kohta hitaasti. Elämän koulussa minäkin vähitellen olen tullut en ainoastaan ymmärtäväisemmäksi, vaan myöskin tunteellisemmaksi. Vielä joku vuosi sitten, ollessani sairas ja luullessani kuolevan!, sanoin Vernalle: 'Lienee se minullakin äiti elossa, mutta koska hän ei koskaan ole minusta välittänyt, niin olkoon, missä on!'"

"Mutta aina vain aloin ajatella yhä enemmän sitä tuntematonta, joka minulle oli elämän antanut. Saisinko koskaan mitään tietoja hänestä? Elikö hän vielä vai oliko hän kuollut? Hän olisi nyt siinä viidenkymmenen paikkeilla. Mutta ei kukaan näkynyt tietävän hänestä mitään.

"Tulin silloin ajatelleeksi kirkonkirjoja. Niiden kautta voisi varmasti saada selkoa asiasta. Kauan epäröityäni lähetin kirjeen ja rahan vastauksen lähettämistä varten N—lan kirkkoherranvirastoon pyytäen sieltä tietoja syntymästäni. Pian sen jälkeen minulla oli käsissäni virkatodistus, josta ilmeni, että vuonna 1868 syntyneellä Eva Willgrenillä oli poika, joka oli syntynyt hänen ollessaan 21 vuoden ikäinen.

"Todistus kädessäni makasin kauan mietteissäni. Oli niin kummallista, että minullakin oli omaisia.

"Tarkemmin silmäillessäni todistusta huomasin, ettei äitini enää asunut N—lassa. Hän oli muuttanut toiseen pitäjään.

"Jos ensin olin epäröinyt, niin tahdoin nyt kiihkeästi jatkaa tiedustelujani. Uusi kyselykirje lähetettiin T—lan kirkkoherralle.

"Hänen todistuksestaan ilmeni, että äitini 33-vuotiaana oli mennyt itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin. Syntyy kaksi veljeä, joista toinen kuolee pienenä, ja yksi sisar. Sitten perhe vuonna 1905 muuttaa P:n maaseurakuntaan.

"Sinne nyt kiiruhdan kyselyineni ja saan hämmästyksekseni tietää, että mainittu perhe vielä samana vuonna on muuttanut pois pitäjästä ja palannut T—laan. 'Jos he näin jatkavat', arvelin, 'kestää kauan, ennen kuin saan heidät kiinni!'"

Tämä oli kuitenkin viimeinen pysäkki, sillä nyt Väinö sai tietää, että vaikkakin perhe oli kirjoissa muualla, se kuitenkin oli vuodesta 1905 asunut P:n asemayhteiskunnassa.

"Olin hyvin onnellinen tuloksesta", Väinö jatkaa, "vaikka kohta en tiennyt, olisiko minulla syytä siihen."

Viimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli syntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.

Vanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. "Varmaankin hän kuoli kapinassa", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat paljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin Runar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan järkyttävää kertomustansa "Kotiinpaluu". Hän ei sanonut tunteneensa. Mutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan kuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän, jonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon myöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti todellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän omin silmin näki poikansa kuoleman.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä ja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi — äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.

"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!" kirjoittaa ystävämme.

"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle", hän jatkaa, "oli seuraava askel päästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani hänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen. Mutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli vanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui mielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi minuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?"

Ja niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.