Part 3
Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä! Lenore tulee mielellään.»
»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä vuoksi häntä pyydämme.»
Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä, joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään kylliksi ilman sitäkin.»
»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»
»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä; mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen varaan.»
Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»
»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä lämpimästi».
»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä. Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:
»Rakas Lenore.
Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin että voit itse määrätä tulosi.
Ystävällisesti
Ethel Wyndward.
J.K. — Leycester on kotosalla.»
Kirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi askelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen: »Kirjoitatko äiti?»
Kreivitär taittoi kirjeen laskoksille. »Kyllä. Minne olet menossa?»
Nuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan. »Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?
»Kas vain, niinpä onkin», myönsi kreivitär.
Leycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen poikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten, painoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.
Kreivitär katsoi hänen jälkeensä, hellä kiilto silmissään.
Kukapa voisi olla rakastamatta häntä? — hän kuiskasi itsekseen.
Hyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi ylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän toiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen huuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti ja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea, jokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut merkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko huoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja verhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä, niin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja. Paksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti läpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli hopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.
Ikkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester astui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti kalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä, Leycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»
Nuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi käsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten ja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan! Onko siellä alhaalla tukahduttavaa?»
»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen kädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä vähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien reikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa hauskaa tulla tänne.»
»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin. Minusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»
»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan, pelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»
Lilian naurahti. »Entä mitä sinä olet tehnyt?»
»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.
»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.
Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa raudikkoa.»
»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi, Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen poikki?»
»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»
Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän oli?»
»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi liikkumattomaksi.»
»Etkö osaa kuvailla häntä?»
»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»
»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»
»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka — ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain vakavaan hymyyn?»
»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»
»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain vakavasti, puolittain ilakoiden.»
»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»
»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä maan päällä elää.»
»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä on?»
»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»
Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada nähdä hänet!»
Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.
»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä, kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin tullut?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.
»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois huomenna, lähdethän?»
»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois, Lil.»
»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään, Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin kuin hänenkin vuoksensa.»
Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut nauramaan, Lil.»
»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»
Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.
V.
Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.
»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.
»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan. Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta. »Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella», virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa. Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin, setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme ole siihen tottuneet.»
Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti; hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti. Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin olla tyytyväinen.»
»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus melkein äkäisesti.
Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän imartelee.»
Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä siitä — lupaan olla hyvä.»
Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra Adelstone.»
Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa, hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä. Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon naista.
»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin kahvia.»
»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»
»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra Adelstone.»
»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta, neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.
Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»
»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone. »Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»
»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.
»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle. »Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»
»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut kasvi-parkoja hirveästi.»
»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»
Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli, etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»
Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle, samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon kasvoista.
Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»
Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä, puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat hänelle aivan outoja.
Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa. »Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»
»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä, ethän?»
»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»
»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni sieltä pois.»
»Asutteko siellä?» kysyi Stella.
»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa, yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan huomaavasti.
Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa muuttaa mieltäni.»
»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin», vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten, kääntyen taiteilijaan päin.
»Johan toki», myönsi vanhus.
Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa. Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.
»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan. »Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»
»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.
»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»
Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti: »Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa itseään.»
»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti Adelstone.
»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.
»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.
Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.
»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata luonnetta.»
Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen» pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on ’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se on liian voimakas sana.»
Adelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.
»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»
Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti. Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan, ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan yllättävällä ryntäyksellä.
»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä niihin käsiksi.»
Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan. Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»
Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää juomaan teetä kanssamme?»
»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella. »Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia kukista».
Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.
»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»
»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»
»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»
»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit sanoa?»
»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»
»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä salaamatta maltittomuuttaan.
Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen te saatte aikaan», oli hän selittänyt.
»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva Penfold oli mukautunut.
»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.
»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold; »siihen ei ole tilaisuuttakaan.»