Part 2

Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului; samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.

Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella. Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun, ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän, kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa vaipui jälleen alas.

»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»

Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta, pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»

Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.

»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin olevani yksin. Annattehan anteeksi?»

Stella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen poskilleen.

»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne pelästyi minua.»

Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti; »itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä tielle?»

Hymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.

»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»

»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.

»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut saamaan vastauksen kysymykseensä.

»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»

»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?» huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»

»Kyllä.»

»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»

»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»

»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»

Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä, nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi: »Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»

»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»

»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester Trevorne.»

»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.

»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on mahdollista?»

»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja — tunsin teidät sen nojalla.»

Trevorne hymyili kummallisesti. »Ymmärrän. No niin, hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, ja hyvästi!» vastasi Stella, ojentaen kätensä.

Mitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön käteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei hyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää yötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti ripeästi pois.

III.

Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni herätti hänet.

»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»

Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi. »Minulle sattui seikkailu.»

Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.

»Seikkailu!»

»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»

»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän, kääntyen hymyillen tyttöön päin.

»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat; olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»

»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»

»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt, mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä seisoin töyryllä tien vieressä.»

»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän pysähtyi!»

»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.

»Oliko hän vimmoissaan?»

»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.

»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa. Entä kuvani?»

»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt, että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»

»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari. Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»

Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön tunne esti häntä virkkamasta mitään.

Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi, hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa, neiti.»

Stella meni vanhuksen luo ja suuteli häntä. »Hyvää yötä, setä!»

»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi, silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»

»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»

Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen, kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen unia näkemättä aamuun saakka.

Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.

Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän alapäässä olevasta ovesta.

Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin. Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa, jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.

»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse. »Olen huoneessani.»

Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone, pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja; pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin yläpuolella.

Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta kehdostaan.

Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella! — hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.

— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät, siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä, kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä tällainen.

Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän, mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.

— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.

Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään. Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten sitten haaveistaan.

»Mitä nyt, Oliver?»

»Olette kutsunut minua, mylord.»

»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»

Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi oven.

»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»

»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi ja sir William ovat biljardisalongissa.»

Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen, toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.

Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden; tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen, tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta. Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen ystävällisesti.

»Haluatko kahvia, Leycester?»

»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.

Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.

»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen leveälle olalle.

Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä. He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.

Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.

»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä; sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän jaloitella.»

Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti. »Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet sinua joka sopukasta.»

»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»

»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi Leycester.

»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen luullut.»

Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.

Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka, kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.

IV.

Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»

»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»

»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään erikoista päivällisaikaan.»

»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»

»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»

Kreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät tähdättyinä lattiaan.

»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta päähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes kaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset suoneniskut.»

Kreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut minulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen; kilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä, vaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen nimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa pois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»

Kreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua, eikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»

Kreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin, ennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»

Kreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita, viehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea miellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille miehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta tuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän varassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään mitä tahansa.»

Kreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua hänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»

»Taivutan Lilian puhumaan hänelle.»

»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä hänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle kyllin hyvä.»

Kreivi rypisti otsaansa. »Te kaksi juuri olette hänet pilanneet.»

»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana. Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»

Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni, hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»

Lady Wyndward huokaisi.

»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären kanssa?»

»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja juuri se on vikana.»

»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan; pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»

»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli jotakin liikuttavaa.

»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka, joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten tavoin.»

»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»

»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa: älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa, mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»

»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua alituisen pelon vallassa.»

»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.

»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»