Part 4

Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä, joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle — puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»

»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari, töllistellen tyttöön ihmeissään.

»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!» huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.

Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa, vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät pyöreinä katselemaan Stellan taakse.

VI.

Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska, jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi, pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja katse painunut lattiaan.

»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’

Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse, vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi naurahtaen: »En voi.»

»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.

»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.

»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat häneen kiinni, töykkien häntä.

Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.

»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.» Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.

»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria — kankaalla.

»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne; »mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa, sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta tuntuu, että häiritsen teitä.»

»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.

»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»

»Valitan» — aloitti vanhus.

Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna; ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa! Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»

Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään sopusointuisen kaiun.

»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan; puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»

»Ette siis suostu?»

»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»

»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»

Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette sanonut sitä heti?» hän kivahti.

»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni», selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.

»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä teen sen luonnollisesti.»

»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»

»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!

»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.

»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt heti.»?

»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys, hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä, ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»

Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»

»Muutamia tunteja!»

»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»

Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär. Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»

»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»

»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja valmistautui lähtemään.

Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»

Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»

Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on tehtävä vanukasta.»

»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»

Stella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»

»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»

»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.

»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja osoittaen ruoskallaan.

»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja ensimmäisestä portista. Tulettehan?»

»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.

Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä, joka oli jo lähtenyt.

Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun matkan päästä.

»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon kuluisi äärettömän paljon aikaa.»

»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat kohonneina suoraksi viivaksi.

»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä vihainen?»

»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti, jonka jumalat olivat hänelle varanneet.

VII.

Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.

Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta yllätettynä.

»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada aikaan».

»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen. Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»

»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän teitäkin unennäkönä.»

»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»

»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö entisiä iloisia huvituksianne?»

»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt ystävän, jota saan rakastaa —»

Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt —»

»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen. »Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»

Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»

»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»

»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko paljon.»

»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»

»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»

Loordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»

»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein oivalsikaan mitä sanoi.

»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra Fieldingin sukulainen?»

»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt Leycesteriltä huomaamatta.

»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»

»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin hänelle perin kiitollinen.»

Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen kysyvästi.

»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne ansaitseminen on helppoa.»

»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento. Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.

»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin taikasana.»

»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.

»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten Stellaa kiinteästi.

»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä, kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on Lilian, eikö niin?»

»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi. »Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»

»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.

»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»

»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme Firenzessä tanssiaisiin.»

Lordi Trevorne katsahti häneen.

»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä; ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin halvaksi ja mitättömäksi.»

»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.

»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt, että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja perin turmeltunut mielenlaatu?»

»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.

»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija, vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi valmiiksi?»

»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.

»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.

»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän saavuttuanne häärimään ympärilläni».

»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»

»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen nurmelle.

Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan näköalaa.

»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää; muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»

»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.

»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»

He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen, järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen vesille.

Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään, muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien värin upeaksi ruskeaksi.

Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.

Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja, hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta, vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana! Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut — unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin, nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat rakkaudesta häneen!

He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa rantaan he molemmat säpsähtivät.

»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen olleeni unelmien mailla.»

»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta vastaan hänen apuaan.

Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»

»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin miljoonittain?»

»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt tehneet pahaa!»

Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.

»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»

»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.

Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava», hän selitti.

Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.

Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun — minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin melkein säikähtyneen kiihkeästi.

Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen rannalle.

VIII.

Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.

Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon. Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle, jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan. Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.

Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi ihailuksi.

»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen, josta kuvastui viehättävää imartelua.

»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään. »Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»

»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.

»Kyllä. Tahdotteko ne?»

»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»

»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen. »Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»

»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.

Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä, joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.

»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä, punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»

»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa näkyvää taloa.

Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.

»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.