Part 20

Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin, mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän kysyi.

Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin on kuolemansynti.»

»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani, etten muista heidän tapojaan.»

»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.

Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään, jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle koittaisi.

Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.

»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»

»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja hänen silmänsä välähtivät.

»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi minut?»

Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin iloinen.»

Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»

Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.

»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko minua!»

Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.

Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla totta, Lenore? Sinä!»

Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin; kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina. »Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä tiedät sen!»

Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle anteeksi!»

Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.

»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti suudellessaan neitoa.

»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin verraton».

Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton! Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.

»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle. Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.

Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.

He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»

»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»

»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».

Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut. Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin luokse ja kumartui suutelemaan häntä.

»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin väsynyt.»

Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan, jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.

Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»

Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan, sir?»

Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt, Leycester.»

Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä poikansa olalle ja suuteli häntä.

»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»

Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen, Leycester.»

»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi Leycester levollisesti.

»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon — että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa. Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»

Leycester melkein säpsähti. »Tarkoitatko —»

»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat. Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»

Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle, sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen sointu.

»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»

»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin luokse; hän odottaa minua.»

Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen häntä.

»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»

»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»

»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki — kaikki!»

Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, — hän mutisi.

Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.

Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa päälaelle.

»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen. Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja herttainen ja niin vilpitön.»

»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.

»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»

»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.

Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi, Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»

»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti. Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden, luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.

»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»

»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni tähden».

»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»

»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.

Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli kylmä kuin jää.

XXXVI.

Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle, ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän, kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi, että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota »Stellaa», maalarin veljentytärtä.

Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista, ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —

Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan. Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä. Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:

»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa, Lenore?»

Lenore hätkähti ja kääntyi toisaalle sopertaen: »Niin pian?»

»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti. Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä. Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»

Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän hiljaa.

Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»

»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester, jota toivoisin —»

»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.

»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»

Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»

Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»

»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»

»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»

»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka valtiattarena olet ollut!»

»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.

Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään, aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä. »Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»

»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»

Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»

»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia, ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.

»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»

Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti, että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä, mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster, ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te olette molemmat järjiltänne.»

Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla. »Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään, rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»

Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.

Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä naimisiin, missä haluavat!»

XXXVII.

»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.

Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko; asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.

Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?» kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen huulilleen.

Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle, haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä pidän.»

»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja poskillesi, lapseni.»

»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»

»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen näköinen, poika-rukka.»

Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»

»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.

»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»

Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti, vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»

Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi voineet valita.»

»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»

»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».

»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».

Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman Stellaa.»

He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja asteli ovelle.

Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä huomenna, muuten et pysy etunenässä!»

Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»

Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti, katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»; tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!» soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta? Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti rauhoittua.

Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies, ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet. Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään, niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!

Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi, joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle. Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä, joka oli mennyt toista tietä.

Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa. Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.