Part 21

»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä hänen luokseen!»

Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»

Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä», vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet. Miksi en sitä tunnustaisi?»

»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä, kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»

»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».

Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme aatto; kuuletko — häittemme aatto!»

Stella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.

»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»

Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan katseen. »Sinä!» hän äännähti.

Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.

»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme; mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän, että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»

Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi! Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet, että valtani on lopussa —»

Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei pannut sitä merkille.

»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»

Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut, tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi, sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»

Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.

»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan, miten aiot menetellä?»

Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa kävelemään kukkulalle.

Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon Frankin seisovan polulla.

»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.

»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin, mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.

»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä väärennyksestä.»

Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa. Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!» läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin teräskiskot.

Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta; vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika, joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi paperin.

Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan. Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on takanasi!»

Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä. Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.

XXXVIII.

Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin puolustella Leycesteriä.

»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.

Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän valmistelupuuhissa.

Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.

»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi Leycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin puettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St. Michaelista, sir?»

»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa minulle ruokaa.»

Nautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja silloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua majataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen tulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»

Leycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja näki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään virkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta rientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa veneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper oli pudonnut.

Pian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa esinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin kuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.

Leycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat, jyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus parhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies vakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut, aivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».

Leycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan. Heidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester pikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka veneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta, kannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita kalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon ympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat kasvot.

Kymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun Leycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja he olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.

»Onko hän elossa?» tiedusti Leycester käheästi.

»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli riitaa ja —»

»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot käsiinsä.

Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.

»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»

Leycester nyökäytti päätään.

»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.

Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja virkkoi sitten hiljaa:

»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»

Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä. Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.

»Leycester! Missä hän on?»

Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille. »Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»

Stellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet kasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista silmiin.

»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi poika-raukkaa, poika-raukkaa!»

Molemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö meni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät ja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun hän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä tunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.

»Suvaitsetteko mennä yläkertaan, mylord?»

Leycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös. Kalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella; kuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan vuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.

Frank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi laihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti Leycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»

Poika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan ankarasti kootakseen voimia.

»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä — sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan Jasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni! En tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti hitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.

Leycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti hän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla hän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä annan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet — Stellan!»

Frankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta hän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen iloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»

»Frank!» pääsi Stellan kalpeilta huulilta.

»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt sinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi, ja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa liikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat: »Antakaa anteeksi, anteeksi!»

Parahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo poistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä vuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.

* * * * *

Tuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla ja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen sydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan pysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen poika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta kuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt häntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas ollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin tuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja kirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin kuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore ei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän ei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta anteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan kirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.

Sinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan, ja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla oli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän rakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu; ja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista, palasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.

»Saitteko vastauksen minulle?» kysyi Leycester.

»Kyllä, mylord», myönsi mies.

Hän repi nopeasti auki pienen kirjeen, joka kuului:

»Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea. Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»

Niin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan kaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet jälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester avoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta palkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut milloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä, ja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä naista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä Lenoren petollisesta menettelystä.

* * * * *

Vitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien viikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta, vihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan olisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.

Aluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä sen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea miniäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin, viehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär oppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean hyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin onnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.