Part 19

He menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa edestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti. Frank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja heikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän astuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt nyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen, jolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin kosketusta, vaan pahastui siitä aina.

»No, Frank, kuinka voit tänään?»

Frank murahti jotakin epäselvästi ja muutti asentoaan.

»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi sinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»

Poika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo lähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»

Stella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se tekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla äänellään.

»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo, ihan totta.»

»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi Stellaan.

»Minä lähden, jos Stella lähtee», huomautti poika yksikantaisesti.

»Mitä arvelette te, sir?» kysyi Jasper vanhukselta.

Herra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta jaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä matkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko? En usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä? Niinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»

»No —» alkoi Jasper.

»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin silloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät joki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän muuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli Stellaa, hymyillen jurosti.

»Minä en voisi lähteä ilman sinua», virkkoi Stella rauhallisesti.

»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän voi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»

Sitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan omituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän katseli Frankia.

»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen huomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta on, että matkustatte! Minne aiotte?»

Stella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus valmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään seutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan seutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»

Vanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei ole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»

Poika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?» kysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.

»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on siellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen siellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan kylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte? Antakaapa, kun katson! Missä on kartta?»

Hän otti kartan, levitti sen pöydälle ja kutsui Stellan luokseen.

»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma, yksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»

Tyttö säpsähti ja antoi kätensä pudota kartalle.

»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta puolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»

»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin kirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät lausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»

»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi tulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»

Stella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper kartan laskoksiin.

»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte siellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»

Vanhus pyyhkäisi valkeat hiukset otsaltaan. »Vai niin? Mitä varten?»

»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että liittomme solmitaan siellä.»

Vanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta Stella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on kummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis, mutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»

Niin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä hänen edessään.

XXIV.

Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa, kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.

»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»

Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen lattiaan.

Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.

»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»

»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan — raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»

»Niin se on, Oliver.»

»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»

Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven; sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»

Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi Grayford »paljasti» asian Leycesterille.

Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille, mitä on tarpeen!»

Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan, poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla, osaksi hevosella.

Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren parasta metsästysseutua.

Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon. Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat, metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.

Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen. Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen pirteäksi ja hilpeäksi.

»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua poltellen.

Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina suoriksi.

»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»

»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»

»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»

Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua kyllästyttää, vanha veikko?»

»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie», lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»

Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän. Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»

»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu, kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni; mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä rakastaa aina — loppuun asti.»

»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford. »Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin joka tapauksessa koettanut.»

Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti; »sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme huomenna?» hän lisäsi huokaisten.

Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset kykenevät.»

»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.

Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.

»Darlingford Courtissa, mylord.»

»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»

Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»

Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»

Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia, kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen. Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle neuvonut.

Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.

Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on majatalo — tai jotakin sentapaista.»

Siihen Leycester tyytyi.

Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.

Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti, »tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja olla siellä yötä.»

Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»

»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»

»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»

»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri niin. Eteenpäin!»

He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti tervetulleet.»

Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento, pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan, mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.

Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen, viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme. »Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.

Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen — sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti häntä.

»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman. Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»

Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.

»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai — kuin haamu? Säikäytit minua.»

Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että Lenore rakasti häntä.

»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi minut tänne. Keitä täällä on?»

»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.

Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina. Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti paras ja herttaisin kaikista muista.

»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä. Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.

Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!» kertasi hän huoahtaen.

Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.

»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö niin kuihtuneelta, mylady?»

»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»

Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina, katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen, epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»

XXXV.

Loordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan ja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada. Vaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon viidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista, miellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.

Kreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa päivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.

Kreivi säpsähti. »Mitä!»

»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen istumaan.

»Mistä?» kysyi puoliso.

»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»

»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»

Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti. »Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan, jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»

»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi; »jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»

»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän jää tänne, ja kaikki käy hyvin...»

»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä tyttö — mitä hänestä kuuluu?»

»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä, että Lenore on täällä.»

»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö? Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä pojalle.»

»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»

»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen, koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»

Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.

Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa minulle suukon, jos tahdotte.»

Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.

»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen. »Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.

»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär. »Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat, ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»

»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä Ley on?»

Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään hänen rintaansa vasten.

»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»

Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»

Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella, Ley?»

Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä», murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»

»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet menemään, ja hän lupasi tulla.

Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi Grayfordin varalle.

Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»

Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia, vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»

Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti, ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia kuukausia yhteen menoon.

Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa ylitse ja huokasi.

Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään: »Missä Lenore on?»

Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»

Leycester taivutti päätään, sopertaen: »Sepä ikävää.»