Part 18

He saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään junaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli surkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton keskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat selitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen jaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.

Junan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta, ja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon näkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella sinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan mielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen. »Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että se verhosi kartanon hänen näkyvistään.

Kun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen huulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi. »Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»

Mutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan katseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.

»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia. Kuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»

»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper selittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä. »Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi, myönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä ja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken innostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»

Herra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa käsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi hän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin kovin vastoin Stellan tapoja.»

»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen hänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa useammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa vaimokseni, ja hän on suostunut.»

»Onko se niin, rakas?» tiedusti vanhus.

Stella painoi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.

»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge hiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin minä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen hän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti. Sitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet onnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»

Jasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan henkeni pantiksi.»

XXXII.

— Oi, rakkaani, rakkaani!

Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista. Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä, jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa; siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi hänen huuliltaan voihkaus:

— Oi, rakkaani, rakkaani!

Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.

He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen käsivarteensa.

»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.

Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa, Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita, viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat, tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella», kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.

Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.

»Olet tullut tänne — näin myöhään!»

»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun. »En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»

Stellan huulet liikahtivat. »Kenties.»

Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»

Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.

Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi, Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»

Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.

»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa! Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin vilpitöntä kuin hänen!»

Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän», huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen menettänyt?»

»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt. Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä särjet hänen sydämensä.»

Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’, niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut. Lilian, sinä et tunne minua —»

Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan häntä!» kuiskasi Lilian.

Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle, että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja, ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»

»Ei, ei; niin et saa sanoa.»

Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita! Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä, _sinä_, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa! Olenko puhunut selvästi?»

Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se totta?»

»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»

Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas, rakas ystävä», nyyhkytti hän.

Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. »Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa vapisevan tytön ympärille.

»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»

Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.»

Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset silmät kyynelettöminä.

Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.

»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.

Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on? Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.

»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään, ettei ole vähääkään toivoa.»

Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän kertasi masentuneena.

Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»

»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten kestämisestä!»

»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»

Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella. »Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»

Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä, vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun täytyy sattua Stellaan.»

»Sanoiko hän sinulle niin?»

»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen, ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi. »Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen tiedän, että hän on oikeassa.»

Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil. Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään. ’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi pitänyt olla vihkimispäivämme!»

XXXIII.

Stellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän ei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän huvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita hän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä pidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja johtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa, ja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet saapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään tavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain Lilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä katsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen näköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan surun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan hänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut Leycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta siitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas, ja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta häntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie Grayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista metsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.

Sillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse kartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi huoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.

Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron jälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä ainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut melkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen kanssaan.

Siinä oli koko erotus; mutta minkälainen se erotus oli!

Leycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella vihasi.

Mutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen, oli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja ehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli hieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä ei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen avoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja jos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka tapauksessa oli.

Herra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään Stella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan kihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin merkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni matalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan hänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään. Senjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän oli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen.

Molemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän oli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi kuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi lukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan vähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että opiskelu jätettäisiin toistaiseksi.

»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä naiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt poikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.

»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole sairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen — että kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa tai pienemmässä määrin heikkoja.

»Mutta hänellä on niin kaunis ihonväri», huomautti Stella hermostuneesti.

»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut hänestä irti.

Mutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille, peittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei myöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei ollut kovin levoton.

Frank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi. »Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn. »Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen vastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin paljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille jonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»

»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli mennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan nojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti sitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana iltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai — ratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»

Frank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi hitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille vähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä et käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa ja vainioilla.»

Stellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin pidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.

»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika. Tyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»

»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja sydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen laihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.

Tytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain lyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.

»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin olalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on mentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään. Tule! Mennään sisään!»

Frank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia askelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse loordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä hän on?»

Stella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi: »En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»

»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti, sillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten ääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä. Hän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä hymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.

Jasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin askelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen sitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä olemustaan.

»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin myöhään! Etkö vilustu?»

»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään, hän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»

Jasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole mitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen värähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä suotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet, ja hän on vilustunut, siinä kaikki.»

»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on, ettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»

»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina huolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä Frankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»

»Kyllä», virkkoi Stella tottelevaisesti.

»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas. Toivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»

Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.

»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa, armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»

— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein odottanut.»

»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e

»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin? Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»

»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan, ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»

Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.

»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse sinulle mitään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä, ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»

Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu. Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika. Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen, että menemme pian avioliittoon?»

»Kyllä», sanoi Stella koruttomasti.

Jasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi väristyksen, joka uhkasi vallata hänet.

»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti, »tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»

»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma, ennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin opetan sinut rakastamaan minua.»

Stella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili kummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi. Opettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin opettaa!

»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei kukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään, vaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».

»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka kalvoi hänen sydäntään yötä päivää.