Part 17

Jasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään, ikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte serkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut mieltään.»

»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja rääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa on teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan, mutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni kellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun _täytyy_ tulla. Menemme loordi Trevornen luokse.»

»Se on tarpeetonta», huomautti Jasper levollisesti. »Loordi on täällä muutamien minuuttien kuluttua.»

Stella säpsähti. »Ei, ei!» hän huudahti, liikahtaen oveen päin.

Frank tuijotti Jasperiin ja tarttui pidättävästi Stellan käsivarteen. »Onko sekin valhetta?» hän kysyi. »Jollei se ole — jos se on totta — niin me odotamme. Pian näemme, kuinka kauan te vielä jaksatte pöyhistellä, herra Adelstone!»

»Mennään, Frank», rukoili Stella. »Sallittehan minun mennä nyt», lisäsi hän kääntyen Jasperiin.

Hänen sävynsä teki Frankin melkein mielipuoleksi.

XXIX.

»Mitä hän on puhunut ja tehnyt, että sinä olet noin muuttunut? puhuttelet häntä, ikäänkuin olisit hänen orjansa!»

Jasper pudisti päätään. »Odottakaa», hän kehoitti Stellaa, »teidän on parasta odottaa. Luottakaa minuun; säästän teitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta parasta on, että hän saa tietää kaikki, mitä hänen pitää tietää, teidän suustanne, nyt, täällä.»

Stella taivutti päätään ja vaipui tuolille, yhä pitäen kiinni Frankin käsivarresta. Poika oli puhkeamaisillaan uudelleen raivoon, mutta Stella hillitsi häntä.

»St!» hän kuiskasi. »Älä virka mitään. Jokainen sanasi viiltää sydäntäni. Pysykäämme täällä.»

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä, meluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten tempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.

Loordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti sitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan luokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä kohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet tiukasti puristettuina ristiin.

»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut Waterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen käteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja murhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.

»Teidät kutsuttiin minun käskystäni», selitti Jasper kylmästi.

Leycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla Stellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut kotona — sedällesi?»

»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi heitä.

»Miksi vastaa tämä mies puolestasi? En ole kysynyt mitään teiltä, sir.»

»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä silmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti vaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen puolestaan.»

Leycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen mielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän huomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti pysyä hiljaa.»

Jasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun asunnossani, loordi Trevorne.»

»Minusta on hyvin ikävä, että minun täytyy myöntää se. Ja vielä ikävämpää minusta on, että tämä lady on täällä.» Sen sanottuaan Leycester meni onnettoman tytön luokse. »Tule, Stella! Sinun pitää kertoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee», kuiskasi hän, tarjoten tytölle käsivarttaan.

Mutta Stella astahti taaksepäin surkea ilme silmissään. »En voi lähteä kanssasi», hän huudahti. »Älä pyydä minua!»

»Et voi!» kummasteli loordi Trevorne edelleenkin yhtä hiljaa. »Stella! Miksi et?»

»Minä — en voi sanoa sitä sinulle! Älä kysy minulta!» rukoili tyttö. »Mene nyt — mene ja jätä minut!»

Leycester katsahti hänestä Frankiin, joka pudisti päätään ja mulkoili Jasperiin. »En ymmärrä sitä; loordi Trevorne; minuun katsomisesta ei ole mitään hyötyä. Toimin pyyntönne mukaisesti, ainakin sikäli kuin voin, kunnes minut estettiin. Nousimme junasta Vauxhallissa, kuten kehoititte —»

»Kehoitin!» sanoi Leycester hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. »Minä en ole pyytänyt teitä tekemään mitään sinnepäinkään! Odotin teitä Waterloossa ja arvelin, että olitte huomaamattani menneet ohitseni ja lähteneet — sinne, minne pyysin teidän saapua, ja kiiruhdin sinne. Siellä oli eräs mies — otaksuttavasti herra Adelstonen palvelija — joka ilmoitti minulle, että Stella odotteli minua täällä. Tulin tänne — siinä kaikki!»

Frank katsoi tuikeasti Jasperia ja osoitti häntä uhkaavan syyttävästi sormellaan. »Vaatikaa selitystä _häneltä_», hän huomautti.

Leycester katsahti Adelstonen kalpeihin, ilkkuviin kasvoihin. »Mitä vehkeilyä tämä on?» hän kysyi. »Onko minun uskottava, että — että tämä lady on houkuteltu ansaan ja tuotu tänne vasten tahtoaan?»

Jasper taivutti päätään.

»Teillä on vapaus uskoa mitä haluatte», hän vastasi. »Jos kysytte minulta, johtuiko se, että tämä lady ei noudattanut teidän antamianne ohjeita, minun väliintulostani, niin vastaan myöntävästi. Toimitin hänet sitä varten, että minä, hänen setänsä ja holhoojansa ystävä, voisin osoittaa hänelle häntä väijyvän vaaran sillä polulla, jolle te tahdoitte houkutella hänet. Olen selvittänyt hänelle, että hänen on mahdotonta tehdä niinkuin te haluatte, ja nyt hän ehdottomasti kieltäytyy pitämästä sitä sopimusta, jonka te pakotitte hänet tekemään kanssanne. Hän ei suostu seuraamaan teitä. Hän —»

»Vaiti!» huudahti Leycester matalalla äänellä, joka tuntui pelottavammalta kuin karjuminen. Sitten hän kääntyi Stellaan päin.

»Onko asia niin?» hän tiedusti.

Tyttö kohotti katseensa. »Kyllä», hän kuiskasi. »Minä — minä en voi tulla mukaasi.»

Leycester katseli ympärilleen, ikäänkuin epäillen näkevänsä unta. »Mitä tämä merkitsee?» hän mutisi. »Stella, rukoilen, käsken sinua puhumaan. »Ajattele asemaani! Minä — joka odotin sinua kuten — kuten hyvin tiedät — tapaan sinut täältä ja kuulen sinun, sinun omasta suustasi, että suhteemme ovat perinpohjin muuttuneet, niin äkkiä, niin aiheettomasti —»

»Sen täytyy olla niin», huokaisi Stella. »Kunpa vain lähtisit ja jättäisit minut yksin! Sääli minua!»

Leycester kääntyi puhuttelemaan Frankia. »Ettekö — ettekö poistuisi hetkeksi, hyvä Frank?» pyysi hän käheästi. Frank meni verkkaisesti ulos, ja Leycester huudahti Jasperille: »Te vihjasitte tuntevanne tämän arvoituksen selityksen. Suvainnette kertoa sen minulle. Pois kaikki salaperäisyys! Tietäkää kerta kaikkiaan, etten suvaitse kujeilua!»

Jasper puraisi huultaan. »Minulla on vain vähän lisättävänä siihen, mitä olen jo maininnut. Sanon sen, ja neiti Etheredge saa vahvistaa puheeni oikeaksi. Tahdotte tietää syyn, miksi hän ei saapunut tapaamaan teitä kuten odotitte ja miksi hän sensijaan on täällä minun suojeluksessani. Siihen kysymykseen on helppo vastata. Syy on se, että hän on lupautunut vaimokseni!»

Leycester katsoi häntä värähtämättä silmiin osoittamatta saaneensa sellaista iskua, kuin vastustaja oli toivonut. Sensijaan hän näytti rauhoittuvan.

»Minulle on kerrottu», hän virkkoi tyynen purevasti, »että te olette taitava mies, herra Adelstone. En ole tätä ennen sitä epäillyt. Mutta nyt minusta tuntuu, että teidän täytyy olla hölmö voidaksenne toivoa minun uskovan väitettänne.»

Jasperin kasvot kävivät kiukusta punaisiksi. Hän viittasi vapisevalla kädellään Stellaan. »Kysykää häneltä!» hän kehoitti käheästi.

Leycester säpsähti ja pyörähti tyttöön päin. »Muodon vuoksi», hän murahti melkein kuin anteeksi pyytäen, »kysyn sinulta, Stella. Onko se totta?»

»Kyllä se on totta», ähkäisi tyttö.

Nyt vasta Leycester kalpeni eikä näyttänyt voivan siirtää katsettaan pois Stellan silmistä. Sitten hän meni Stellan luokse ja otti hänen kätensä omiinsa.

»Katso tänne!» pyysi hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä. »Tiedätkö, että minä olen täällä — minä — olen täällä — että olen tullut suojelemaan sinua? Mitä hyvänsä tämä mies on sanonut pakottaakseen sinut antamaan tämän hullun lupauksen, siitä hänen on vastattava minulle! Stella! Stella! Jollet tahdo saattaa minua mielipuoleksi, niin katso tänne ja sano, että se on valhetta!»

Stella katsoi häntä surullisesti silmiin. »Se on totta — totta.»

»Omasta vapaasta tahdostasiko? Sinä emmit! Ah!»

Tyttö vei kädet kasvoilleen kootakseen voimia iskun antamista varten ja sanoi hetkisen kuluttua pakotetusti. »Omasta vapaasta tahdostani.»

Loordi Trevornen kädet painuivat alas, ja hän jäi seisomaan tuijottaen Stellaan. Jasperin ääni herätti hänet tyrmistyksestä, joka hänet oli vallannut.

»Kas niin, mylord», huomautti Adelstone kuivan kylmästi. »Olette saanut vastauksen. Sallikaa minun huomauttaa, että olette tuottanut tälle ladylle tuskaa enemmän kuin tarpeeksi, ja muistuttaa, että minulla, hänen tulevana puolisonaan, on oikeus pyytää teitä jättämään hänet rauhaan.»

»Stella», virkkoi Leycester kiinnittämättä ollenkaan huomiota Jasperiin. »Viimeisen kerran kysyn sinulta — viimeisen kerran! — onko se totta? Oletko pettänyt minut lupautuaksesi tälle miehelle? Oletko luvannut mennä hänen vaimokseen?»

Vastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen vaimonsa.»

»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä en sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin pakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata. Tunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi, jos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella -- nimitän sinua niin viimeistä kertaa -- sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä seikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en voi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.

Frank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi Trevorne!» huudahti poika.

Leycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle. »Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen ja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.» Ennenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa suostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.

XXX.

Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut, kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin. Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford. Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku, suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa hänen korvaansa.

Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja antautui katkeran epätoivon valtaan.

Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla, päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa, huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.

Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran, kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi kaikkea.

Pian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.

»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.

Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi, katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet varsin pirteän näköinen, Lenore!»

Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi kipeä?»

»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».

»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista käsivarresta.

»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan, että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»

»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi, huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta tai kerskailevalta.

Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore. Mistä sinä sitä päättelet?»

Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.

Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä neuvo.»

Vaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin, nähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen toimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni sisähuoneisiin.

Leycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset, mutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille kohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi silmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei ollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa. Mutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta ja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin läpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui kamaripalvelijansa.

»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku valmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»

Leycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella ei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä muistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka hän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli etruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella oli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne ulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä. Leycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen suuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän laski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen koputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta kun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille levinnyt tervehdyshymyily.

»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja silmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»

Leycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja viittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.

Lilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta kääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin näki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi soittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle kaikki, Ley!»

Leycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka vihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa; »se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin. Panin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin. Isku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun aikaa.»

»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin _minulle_! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»

»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on vain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko siitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle sen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on heittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»

»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»

»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko maailmassa on minua varten?»

»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.

»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»

Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi, Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»

»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun täällä!»

»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se —”oliko se viisasta, Ley?»

»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester. »Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille ajautunut laiva, ja se on lopussa!»

Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän ajatteli naisten tapaan.

»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»

»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki paitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.

»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja suruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän rakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan, kuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»

»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä, jolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua väliimme vaatimaan häntä omakseen.»

»Toisen miehen! Minkä miehen, Ley?»

»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi olisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin odottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut tapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin, että meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper Adelstonen tuleva puoliso.»

»Entä syy — aihe?»

»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella edestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien tosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»

Lilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys: »Tyttö-parka!»

»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen omasta vapaasta tahdostaan.»

»Tuon miehen seisoessa hänen vierellään?»

Leycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä tarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on pahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus. Voinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen miehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana, pettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut sanomaan sinulle jäähyväiset.»

»Jäähyväiset. Aiotko lähteä — minne?»

»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä välitä siitä. Hyvästi, Lil!»

»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän pidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet kasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti vieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää, — hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla yhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin, yhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En voi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!

Kamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen lapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui sisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat silmänsä.

»Oi, mylady, mikä teitä vaivaa? Olette itkenyt!»

»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi. »Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa häntä.»

Pelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä herännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui vihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan emäntänsä toiveen.

XXXI.

Kun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi hänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut Leycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.

Kooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin. »Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä. »Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana minulle?»

Jasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa. »Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun totella».

Stella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun on nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»

»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi olemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän kyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»

»Mitä olette tehnyt?» kysyi Stella kärsimättömästi.

»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin karkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana. Tiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on mukananne. Menettelinkö väärin?»

»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan häneltä säästyy tuska.»

»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä hän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»

Stella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt sallinette minun poistua.»

Jasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut kestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän kutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan nauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.