Part 16

Jasper Adelstone sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan katsellen heitä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, huulet puristettu tiukasti yhteen, ja hänen ilmeistään kuvastui päättäväisyys, jonka Stella oli usein pannut merkille.

Nyt se ilme tuntui hänestä pahaenteiseltä; mutta hän silmäili Adelstonea näyttämättä vähääkään pelokkaalta. Hän loi mieheen ylpeän, kysyvän katseen.

»Herra Adelstone», hän sanoi hiljaa, selvästi, närkästyneesti, »mitä tämä tarkoittaa?»

Ennenkuin Jasper ennätti vastata, astui Frank heidän väliinsä ja pysähtyi miehen eteen, kasvot punaisina ja silmät säkenöiden. »Niin! Mitä tämä tarkoittaa, herra Adelstone?» hän kertasi. »Miksi olette toimittanut meidät tänne — ansaan?»

Jasper Adelstone vain vilkaisi häneen ja katsoi sitten Stellaan. »Pelkään, että olen loukannut teitä», virkkoi hän rauhallisesti, silmäillen häntä tutkivasti.

»Loukannut!» kertasi Stella hämmästyneenä ja suuttuneena. »Ei ole kysymys loukkauksesta, herra Adelstone. Tämä — tämä, mitä olette tehnyt, on ilkityö.»

Jasper pudisti päätään vakavan näköisenä. »Se ei ole ilkityö; sitä ei oltu aiottu ilkityöksi, Stella —».

»Nimeni on Etheredge, herra Adelstone», keskeytti hänet Stella. »Olkaa hyvä ja käyttäkää minua puhutellessanne kohteliaisuussanaa ja sukunimeäni!»

»Pyydän anteeksi», sanoi Adelstone säyseästi. »Neiti Etheredge, ymmärrän kyllä, että askel, jonka olen astunut — ja rohkenen huomauttaa teille, etten koetakaan väittää, ettei teitä ole tuotu tänne minun käskystäni —»

»Tuon kaiken tiedämme!» sekaantui Frank rajusti puheeseen. »Emme halua kuulla lavertelujanne, tahdomme vain suoran vastauksen kysymykseemme: ’Miksi olette tämän tehnyt?’ Ja kun olette vastannut meille, poistumme luotanne mahdollisimman nopeasti. Jollette suostu vastaamaan, lähdemme täältä ilmankin. Itse asiassa emme siitä paljoa välitä. Parasta olisi mielestäni meidän mennä ja jättää _jonkun toisen_ asiaksi vaatia teiltä selitystä ja hyvitystä.»

»Olen valmis antamaan teille selityksen», lausui Jasper Stellalle, korostaen sanaa »teille».

»Antakaa tulla, me odotamme!» huudahti Frank.

»Sanoin antavani sen ’teille’, neiti Etheredge», oikaisi Jasper. »Luullakseni on teidän parasta kuunnella minua kahden kesken.»

»Mitä!» kiljaisi Frank ottaen Stellan käsivarren kainaloonsa.

»Kahden kesken», toisti Jasper. »Se olisi parasta teille — meille kaikille», hän vakuutti äänessään merkitsevä sävy, joka painui Stellan sydämeen.

»Siitä en minä tahdo kuulla puhuttavankaan!» kivahti Frank. »Olen täällä suojelemassa serkkuani. En jätä häntä hetkeksikään kahden kesken teidän kanssanne. Te voitte varsin hyvin murhata hänet!»

Silloin Jasper vasta oli huomaavinaan pojan. »Pelkäättekö, että teen teille pahaa, neiti Etheredge?» hän kysyi kylmästi hymyillen.

Hän tunsi Stellan. Kylmä iva pisti tyttöön »En pelkää niitä, joita halveksin», vastasi hän kiivaasti. »Mene, Frank! Tule sitten, kun kutsun sinua!»

»En hievahda paikaltani», intti poika jyrkästi. »Tämä mies — tämä Jasper Adelstone on jo näyttänyt kykenevänsä suorittamaan laittoman, rikollisen teon, sillä toisten ihmisten vapauden riistäminen on laiton ja rikollinen teko, ja hän on tehnyt sen meille. En poistu luotasi. Sinä tiedät, että minä olen vastuussa sinusta.»

»Tiedän», kuiskasi Stella, puristaen hänen käsivarttaan. »Mutta — mutta — luulisin olevan parasta, että kuuntelen häntä.» Hänen äänensä kävi niin hiljaiseksi, ettei Jasper Adelstone kuullut hänen sanojaan. »Näethän», jatkoi hän, »että olemme hänen vallassaan; olemme melkein hänen vankejaan; eikä hän laske meitä pois, ennenkuin olen kuunnellut häntä. On järkevintä taipua. Ajattele, Frank, häntä, joka odottaa meitä.»

»Hyvä on», myönsi poika, nähtävästi äkkiä rauhoittuen. »Kutsu minua heti kun tahdot. Ja muista kutsua minua heti, jos hän on säädytön.» Hän liikahti ovea kohti, mutta pysähtyi silmäillen Jasperia, poikamaisilla kasvoillaan niin kiukkuinen ja halveksiva ilme kuin suinkin mahdollista. »Minä menen, herra Adelstone, mutta tietäkää, että teen sen yksinomaan serkkuni toivomuksesta. Puhukaa hänelle puhuttavanne nopeasti! Ja käyttäytykää kunnioittavasti!»

Jasper aukaisi oven rauhallisesti ja tympeästi, ja Frank poistui ulompaan toimistohuoneeseen. Siellä hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle, sillä hänen mieleensä välähti äkkiä kirkas ajatus. Hän aikoi ajaa Bruton Streetille ja noutaa loordi Trevornen. Mutta kun hän »Mitä tarkoitatte?» kysyi Frank. »Päästäkää minut ulos heti paikalla!»

Vanhus kohautti olkapäitään. »Määräykset, sir, määräykset», hän selitti kuivaan tapaansa ja ryhtyi jälleen työhönsä kuuntelematta pojan uhkauksia, rukouksia ja lahjomisyrityksiä.

Jasper sulki oven, astui lattian poikki, laski kätensä tuolille ja viittasi kunnioittavasti Stellaa istumaan. Mutta mitään virkkamatta tyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja jäi seisomaan, silmäillen miestä tuikeasti ja puristaen huulensa tiukasti yhteen. Jasper taivutti päätään ja pysähtyi hänen eteensä, toinen valkea käsi pöydällä, toinen taskussa.

»Neiti Etheregde», hän alkoi hitaasti ja syvän vakavasti. »Pyydän vakuuttaa teille, että menettely, johon minun on ollut pakko turvautua, on tuntunut minusta yhtä vaikealta ja tuskalliselta kuin konsanaan teistä —»

»Teidän tunteenne ovat minusta äärettömän yhdentekeviä, herra Adelstone», katkaisi Stella jäätävästi hänen lauseensa.

»Valitan sitä, se koskee minuun hyvin kipeästi», pahotteli Adelstone, ja hänen huulensa vavahtivat. »Tunteeni — harras kiintymyksen! teihin — eivät ole teille salaisuus —»

»Niistä en tahdo kuulla mitään», keskeytti Stella kärsimättömästi.

»Ja kuitenkin minun täytyy puhua niistä», jatkoi Jasper, »sillä minun täytyy esittää ne tekoni puolustuksena. Jos rakkauteni ei olisi ollut niin palava, kiintymykseni niin vilpitön ja horjumaton, olisin antanut teidän joutua tuhoon ja onnettomuuteen. En tahdo salata teiltä sitä, että tiesin mihin aioitte ja mitä aioitte tehdä.»

»Olette toiminut urkkijana», virkkoi Stella ylenkatseellisesti.

»Toimin pikemminkin suojelijana!» väitti Adelstone.

»Minkälaista olisi miehen rakkaus, kuinka surkeata ja mitätöntä se olisi, jos hän voisi pysyä levollisesti syrjässä, kun hänen rakastamansa naisen tulevaisuus on kysymyksessä!»

Stella nosti kättään hillitäkseen häntä. »En tahdo kuulla kauniita sanojanne. Ne eivät liikuta minua, herra Adelstone. Teidän tunteistanne ja kiintymyksestänne en välitä rahtuakaan. En ota niitä vastaan. Odotan selitystänne. Jollette voi sitä antaa, niin poistun.» Niin sanoen hän liikahti ikäänkuin lähteäkseen.

»Odottakaa, rukoilen, _neuvon_ teitä jäämään.»

Stella pysähtyi.

»Kuunnelkaa minua loppuun asti!» pyysi Jasper. »Ette salli minun vedota kiihkeään rakkauteeni, joka on tekoni puolustus ja antaa sille oikeutuksen. Olkoon niin! En puhu siitä enää, jos kykenen hillitsemään itseni niin, että maltan olla siitä vaiti. Puhun teistä ja siitä miehestä, joka suunnittelee tuhoanne. Tarkoitan loordi Trevornea. On totta, eikö olekin, että tämä loordi Trevorne on pyytänyt teitä kohtaamaan häntä Lontoossa, Bruton Streetillä, asunnossaan? On totta, että hän on sanonut aikovansa tehdä teidät vaimokseen?»

»Ja te väitätte, että se on valhetta, ja vaaditte minua uskomaan teitä — _teitä_ — eikä _häntä_!» puhkesi Stella puhumaan, purskahtaen nauruun, joka vihlaisi miestä kuin ruoskan isku.

»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon mahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten näette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa, halveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»

»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi. Pelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa hyvitystä sekaantumisestanne.»

»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper. »Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»

»Aiotteko antaa minulle selityksen, sir?» kysyi Stella kiivaasti.

»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen vakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa viimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja peräytyisitte.»

»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun nyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja antakaa minun mennä!»

»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui paljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella — rukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa kohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee teitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen, ikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään hyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen naimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo nyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen maailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella vihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»

»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka! Rohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle tytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan itseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne rakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa minulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä tulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin olisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan kaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että minä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän sananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani, että kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin kuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi selvästi?»

Hän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea, kalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat puristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen, niin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski häneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui sattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta kiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.

»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä olen koettanut säästää teitä!»

»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan naurahduksen.

»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää teitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut turhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»

Stella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei Jasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.

»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta on toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin kuolemaa.»

Stella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi. Hän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.

»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy uhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka, joka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta langasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana, ja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne hänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»

»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen pilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone. Valitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa minun poistua!»

»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus teidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan, en minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut miehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo pudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin teidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei ikinä voi rakentaa siltaa.»

»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin kasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.

»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä totta. Viivyttekö ja kuuntelette?»

»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö. »Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne sitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»

»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma, voitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.

XXVIII.

»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper Adelstonesta kelloon.

»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti kuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse voitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette minua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»

Stella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja Leycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi minuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.

»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas, harvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret taipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta. Hän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa kuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten oli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut mitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman humuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää; hän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui kunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän hylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa siitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja asettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika kasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä häntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni työnnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa. Huonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena, ilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa tai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän oli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita tovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen viehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille. Ajattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»

Stella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin. »Se on valhetta!» hän huohotti.

»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken huumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä rikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa elämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu, hentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston, rikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä kahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»

Stella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta — valhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.

»Tästä tuomiosta ryhtyi häntä pelastamaan eräs mies, jota te olette ruoskinut halveksivilla sanoillanne.»

»Oletteko tehnyt sen?» kysyi Stella, kääntyen katsomaan häntä.

»Kyllä. Ilman minua hän olisi tällä hetkellä palvelemassa rangaistustaan, loukatun lain oikeutettua tuomiota.»

Stella katsahti häntä kauhusta laajentunein silmin. »Ja hän — hän on tietänyt sen?» hän änkytti.

»Ei. Hän ei ole sitä tietänyt; hän ei tiedä sitä nytkään.»

Stella huokaisi; sitten häntä puistatti, kun hän muisti, kuinka Frank-poika oli loukannut ja ärsyttänyt tätä vaiteliasta, heltymätöntä miestä, joka oli pelastanut hänet rikosvangin kohtalosta. »Hän ei ole sitä tietänyt!» hän kuiskasi. »Antakaa hänelle anteeksi!»

»Poika ei merkitse minulle mitään», jatkoi Adelstone. »Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa. Hyttysen hyökkäyksestä ei suututa; hyönteinen pyyhkäistään pois tai annetaan sen olla, kuinka kulloinkin sattuu. Tämä poika ei merkitse minulle mitään. Mikäli asia koskee vain häntä, olisin voinut antaa rangaistuksen häntä kohdata. Pelastin hänet, en hänen itsensä vuoksi, vaan erään toisen tähden.»

Stella nojautui ovea vasten. Hän alkoi tuntea verkon paulojen vetäytyvän yhä tiukemmalle ympärilleen.

»Toisen tähden», jatkoi Jasper. »Pelastin hänet teidän tähtenne.»

»Olen hyvin kiitollinen», kuiskasi Stella.

»En tavoitellut kiitollisuuttanne; en edes halunnut, että olisitte tietänyt minun tehneen sen. Ette te eikä hän olisi koskaan saanut vihiäkään siitä, jollei tätä olisi tapahtunut. Se olisi mennyt kanssani hautaan — salaisuutena. Se olisi sen tehnyt, vaikka olisittekin evännyt minulta rakkautenne, vaikka olisittekin antanut sydämenne toiselle miehelle — jos se toinen olisi ollut arvoisenne.» Stellan kasvot lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä välähtivät, mutta hän muisti, mitä kaikkea Jasper oli tehnyt, ja kääntyi toisaalle. »Jos tuo toinen olisi ollut sellainen, että hän olisi voinut turvata onnenne, olisin minä mennyt tieheni ja pysynyt vaiti; mutta asia ei ole niin. Tämä mies, tämä loordi Trevorne syöksee teidät onnettomuuteen ja minun täytyy, minä tahdon pelastaa teidät häneltä. Juuri hän on tehnyt tämän paljastuksen välttämättömäksi.»

»Olen hyvin kiitollinen», äänsi Stella vihdoin. Hän ei vielä nytkään tajunnut, kuinka suuresti hän ja hänen omaisensa olivat tuon miehen vallassa. »Käsitän täydelleen kuinka paljon olette tehnyt hyväksemme, ja olen pahoillani siitä, että — että puhuin sillä tavalla, vaikka minua kovasti ärsytettiinkin.»

»Mitä minun olisi pitänyt tehdä?» huomautti Jasper. »Olisiko minun pitänyt pysyä toimettomana ja katsoa, kun te ajaudutte tuhoon?»

»Minä en kulje tuhoa kohti», intti tyttö huolestuneen näköisenä. »Te ette tunne loordi Trevornea — ette tunne. Mutta älkäämme puhuko siitä!» katkaisi hän äkkiä puheensa. »Nyt lähden. Olen hyvin kiitollinen ja — ja — toivon, että annatte anteeksi kaiken tapahtuneen!»

»Annan anteeksi kaikki — _kaikki_», vakuutti Jasper ponnekkaasti, »jos te käännytte takaisin, jos palaatte kotiinne ja lupaatte, ettei siitä, mitä hän on pyytänyt teitä tekemään, tule mitään.»

Stella pyörähti häneen päin. »Teillä ei ole oikeutta —» Sitten hän pysähtyi. Jasperin kasvojen ilme sai hänet äkkiä pelkäämään. »En voi tehdä sitä», jatkoi hän väkinäisesti.

»Älkää pakottako minua», pyyteli Adelstone. »Ettehän pakota minua turvautumaan voimakeinoihin? Puhutte kiitollisuudesta; mutta minä en luota siihen. Jos te olisitte todella kiitollinen minulle, niin kääntyisitte takaisin; mutta te ette ole. En voi luottaa kiitollisuuteen.» Sitten hän astahti lähemmäksi Stellaa, ja hänen äänensä aleni. »Stella, olen vannonut, että siitä ei tule mitään, että hän ei saa teitä! En voi rikkoa valaani. Ettekö ymmärrä?»

»En! Tiedän, että te ette voi estää minua», vastasi Stella, pudistaen päätään.

»Minä voin», intti Jasper. »Te ette ymmärrä. Pelastin pojan, mutta voin hänet myöskin tuhota. Yksi sana vain, ja turma kohtaa hänet. Epäilettekö? Katsokaa!» Hän otti taskukirjansa välistä paperin. »Hänen tekemänsä rikos oli väärennys — väärennys! Tässä on todistuskappale!»

Stella kohotti käsiään, ikäänkuin peittääkseen paperin katseiltaan.

»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen turvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on valta sanoa, annanko sen pudota!»

»Säästäkää häntä!» rukoili tyttö. »Säästäkää minua!»

»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain sana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»

Hiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En tahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»

»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei sekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te opitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»

Stellaa puistatti. Jasper huomasi sen, ja se näytti saattavan hänet hulluksi.

»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan, ei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä uskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni teidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas kiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»

»En, en koskaan!» ähkäisi tyttö.

Adelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa! Tuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte miekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»

Kalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin eteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän sykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään soittonappulaa kohti.

»Jos soitan kelloa, niin lähetän noutamaan poliisia, joka vie pojan tutkintavankeuteen syytettynä väärennyksestä. Hänen on mahdotonta selviytyä, todistukset ovat liian ilmeiset.»

»Odottakaa!» Stella nousi ja meni häntä kohti. »Älkää soittako.»

Jasper antoi kätensä pudota nappulalta ja jäi seisomaan, silmäillen tyttöä kiihkeän tarkasti. »Te — te suostutte?» kysyi hän käheästi.

»Ilmoittakaa minulle», virkkoi Stella hitaasti, soinnuttomasti, »kaikki — kaikki, mitä haluatte minun tekevän, mitä minun täytyy tehdä pelastaakseni hänet!»

Tytön tuska koski häneen, mutta hän pysyi heltymättömänä, jyrkkänä. »Se on pian selitetty. Sanokaa minulle: ’Jasper, minä tulen vaimoksesi!’ Vastapainoksi annan sinä päivänä, jona tulette vaimokseni, teille tämän paperin — sen varassa on pojan kohtalo. Kun se kerran on hävitetty, on hän täysin turvassa.»

»Minä teen sen», vastasi Stella kolkosti.

Helakka puna levisi Adelstonen kasvoille. »Stella! Oma Stellani!» huudahti hän.

Tyttö kohotti kättään. »Älkää koskeko minuun», hän kiljaisi, »tai — tai minä en voi vastata itsestäni!»

»Minä — minä tyydyn», taipui Jasper. »Minulla on lupauksenne. Tunnen teidät siksi hyvin, etten vähääkään pelkää teidän rikkovan sitä. Olen tyytyväinen. Aikaa myöten — mutta, en puhu mitään.»

Senjälkeen hän meni pöydän ääreen ja painoi kelloa. Ovi avautui, ja Scrivell astui sisään. Häntä seurasi Frank, joka sysäsi hänet tieltään ja juoksi Jasperin eteen sanattomana raivosta.

»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone, tällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina —»

Jasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen kiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»

»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka olisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan sitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.

»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa. Kuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt kaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»

»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen. »Ymmärrätkö, mitä puhut?»

Stella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä, ymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»

»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet antanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi Leycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et _voisi_ olla niin — niin paha.»

Stella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa sääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta Jasperiin.