Part 15

Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti takaisin.»

Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen silmissään.

»No?» äänsi Frank.

»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»

»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten pelkäät? Minä tulen mukaasi.»

»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»

»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se! Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin _vihata_ sinua, jos kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»

Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.

»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu — hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»

»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.

Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä. En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»

»_Minä_ myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan ’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»

»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa _olisit_ turvassa sitten, ja — ja, Stella, sinun _täytyy_ mennä. Näetkö, Leycester on uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»

»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.

»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään, että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni — minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun...»

Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.

»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»

Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.

»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»

»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella! Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.

»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen poika, setä!»

»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua, rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä poika nyt, kiitos sinun!»

Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen tähtensä!

»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen! Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»

Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.

XXV.

Jasper Adelstone saapui täsmällisesti kohtauspaikalle ja nosti hattuaan, kun lady Lenore saapui hänen luokseen. Lady Lenore pysähtyi ja taivutti ylpeästi päätään, jääden ikäänkuin odottamaan, että Jasper Adelstone alkaisi puhua. Mutta Jasper pysyi vaiti; lady Lenore oli kutsunut häntä; hän oli saapunut.

»Saitte kirjeeni, herra Adelstone?» virkkoi lady Lenore vihdoin.

»Olen täällä», vastasi Jasper naurahtaen.

»Kutsuin teitä tänne», jatkoi lady Lenore hetkisen vaitiolon jälkeen hyvin kylmään sävyyn, »koska minulla on tietoja, joiden uskoin kiinnittävän mieltänne, ja arvelin, että teistä olisi apua.»

Jasper kumarsi. Hän ei tahtonut tulla puolitiehen vastaan. Kertokoon lady Lenore ensin, miksi hän oli kutsunut häntä, ja sitten hän kävisi käsiksi asiaan, mutta ei ennemmin.

»Kun viimeksi tapasimme toisemme, lausuitte sanoja, joita en hevillä ole unohtanut. Selititte haluavanne — kiihkeästi haluavanne estää erään seikan tapahtumasta.»

»Jos tarkoitatte loordi Trevornen ja Stel— neiti Etheredgen avioliittoa, niin minä enemmän kuin haluan, olen päättänyt estää sen!»

»Olen tullut tänne tänä iltana», jatkoi lady Lenore, »ilmoittaakseni teille erään sitä tyttöä koskevan tiedon, johon sanotte olevanne mieltynyt.»

»’Tytöllä’ tarkoittanette neiti Stella Etheredgeä?» huomautti Jasper levollisesti, mutta hänen silmistään välähti suuttumus. »Jos asia on niin, niin sallikaa minun muistuttaa teidän armoanne, että hän on lady!»

»Nimittäkää häntä miksi haluatte!» vastasi lady Lenore kylmän ylimielisesti. »Minä tarkoitin häntä.»

»Ja sitä miestä, joka kiinnittää teidän mieltänne?» lisäsi Jasper yhtä röyhkeästi kuin lady Lenorekin.

»Kysymyksen siihen puoleen emme kajoa, jos suvaitsette, herra Adelstone.»

»Minun on siis ymmärrettävä asia niin, että olette saapunut tänne tänä iltana omasta aloitteestanne tehdäksenne minulle palveluksen. Niinkö?»

»Ajatelkaa mitä tahdotte», vastasi lady Lenore matalalla, oudolla äänellä. »Jättäkäämme syrjään kaikki jaarittelut. Tahdoin tavata teitä ja lähetin teille sanan; te olette saapunut; riittäköön se! Teitä haluttaa estää loordi Trevorne menemästä avioliittoon sen _ladyn_ kanssa, jonka seurassa näimme hänet täällä. Te puhutte itseluottavasti siitä, että teillä on voimaa tehdä se. Teillä on hyvin pian tilaisuus näyttää voimanne, sillä loordi Trevorne aikoo mennä avioliittoon hänen kanssaan huomenna tai viimeistään seuraavana päivänä.»

»Mistä sen tiedätte?» kysyi Jasper hiljaa.

»Tiedän sen siitä, että loordi Trevorne on kirjoittanut hänelle, antaen määräyksiä hänen paostaan ja heidän salaisesta kohtaamisestaan.»

»Kuinka olette saanut sen tietoonne?»

»Näin kirjeen», vastasi lady Lenore, silmäillen Jasperia halveksivasti.

»Olettepa tosiaan tehnyt paljon palvellaksenne minua», virkkoi Adelstone ivallisesti.

»Teitä!» pääsi hänen huuliltaan rajusti, mutta sitten hän teki halveksivan eleen, ikäänkuin Jasper olisi ollut niin halpa, ettei häneen kannattanut suuttua.

»Te näitte kirjeen», jatkoi Jasper. »Minkälaiset olivat määräykset? Missä ja milloin piti heidän kohdata toisensa? Kirottua!»

»Hänen on lähdettävä Lontooseen kello yhdentoista junassa huomenaamulla, ja loordi Trevorne tapaa hänet ja vie hänet Bruton Streetin varrelle n:oon 24; pojan, hänen serkkunsa, tulee olla hänen seurassaan», selitti lady Lenore lyhyesti.

»Ah!» ärähti Jasper kiukkuisesti. »Voinpa antaa tuon pienen käärmeen tuntea. Mutta mitä sitten tulee?»

Lady Lenore pudisti päätään halveksivan välinpitämättömästi ja nojautui kaidepuuta vasten, katsellen poreilevaa, kuohuvaa vettä.

»En tiedä. Kun poika on mukana, niin otaksun loordi Trevornen hankkivan erivapautuksen, ja sitten heidät vihitään. Mutta kenties poika onkin tarkoitettu vain silmänlumeeksi, ja loordi Trevorne toimittaa hänet pois tieltä.»

»Entä sitten?»

»Sitten», sanoi lady Lenore verkkaisesti. »No niin, loordi Trevornen luonne on jotakuinkin tunnettu; hyvin todennäköisesti hän ei pidä välttämättömänä tehdä tytöstä — suokaa anteeksi! — nuoresta ladystä tulevaa Wyndwardin kreivitärtä.»

Hän oli mennyt liian pitkälle. Kun julmat, kauheat, armottoman purevat, pilkalliset ja halveksivat sanat olivat luiskahtaneet hänen kieleltään, hypähti Jasper hänen viereensä ja puristi hänen käsivarttaan. Hänen jalkansa luiskahti, hän pyörähti ympäri ja tarttui kiinni Jasperista, riippuen puolittain ilmassa valkokuohuisen veden yläpuolella. Hetkisen he seisoivat liikahtamatta Jasperin katsellessa häntä uhkaavasti kiiluvin silmin. Sitten Adelstone veti syvän henkäyksen, ikäänkuin olisi saanut hillityksi murha-aikeen, astahti taaksepäin ja veti lady Lenoren muassaan turvalliselle kohdalle.

»Pitäkää varanne!» hän murahti, pyyhkäisten vapisevalla kädellään hien kalpealta otsaltaan. »Unohdatte, että minä rakastan tuota ’tyttöä’, kuten te häntä nimitätte, vaikka hän on valon enkeli ja ylevä tähti verrattuna teihin, joka alennutte aukaisemaan toisten kirjeitä ja syytämään parjauksia! Varokaa! Hillitkää tästä puoleen ylpeyttänne ja puhukaa kunnioittavasti mainitessanne häntä! Ja nyt, kun olette saanut varoituksen ja tiedätte, etten ole pelkkä orja tanssiakseni ja kiemurrellakseni teidän mielenne mukaan, palatkaamme asiaan, joka on kohtauksemme tarkoitus. Ettekö tahdo istua?» Hän viittasi padon portaihin päin.

Lady Lenore vapisi puhtaasti fyysillisestä heikkoudesta, jota lisäsi voimaton kiukku ja raivo; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin totellut Jasperia. »Jatkakaa!» hän äänsi. »Mitä teillä on puhuttavaa?»

»Että tämä avioliitto on estettävä ja neiti Etheredgen hyvä nimi turvattava ja säilytettävä. Minä voin estää tämän avioliiton vielä nytkin, viimeisellä hetkellä. Ja minä teen sen, sillä ehdolla että te ette koskaan eläissänne hiisku siitä kellekään mitään. En kovinkaan pahasti pelkää, että sen tekisitte; kyllä tekin arvelette, ennenkuin ilmaisette jollekin kolmannelle henkilölle, että teiltä syntyy muiden ihmisten kirjeiden avaaminen!»

»Minä lupaan sen», virkkoi lady Lenore kylmästi. »Entä miten aiotte sen estää? Ette tunne sitä miestä, jota mielitte käydä vastustamaan. Kavahtakaa häntä! Loordi Trevorne on mies, jonka kanssa ei ole leikkimistä.»

»Kiitos!» vastasi Jasper äreästi. »Olette kovin ystävällinen, kun varoitatte minua, etenkin kun perin mielellänne näkisitte minut loordi Trevornen jalkojen juuressa. Mutta minä en tarvitse varoituksianne. Olen tekemisissä neiti Etheredgen enkä hänen kanssaan. Ja kuinka menettelen, se on minun asiani.»

»Minä lähden», sanoi lady Lenore ynseästi, nousten pystyyn, aikoen toteuttaa sanansa.

»Viipykää hetkinen!» kehoitti Adelstone. »Teillä on osanne pelissä; ja muistakaa, että teillä on enemmän voitettavana kuin minulla. Minä tavoittelen rakkautta, te rakkautta, rikkautta, arvoasemaa ja vaikutusvaltaa, kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi sellaiselle ihmiselle kuin te olette.»

»Olette hävytön!»

»En ole; olen vain vilpitön. Meidän kesken ei kartteleminen eikä salailu enää tule kysymykseenkään. Jos neiti Etheredge tottelee loordi Trevornen käskyä, niin he lähtevät kello yhdentoista junassa, ja hän odottaa heitä Lontoossa. He lähtevät siinä junassa, mutta he eivät saavu perille asti. On helppoa estää heidät saapumasta sinne. Sitä varten tarvitaan vain väärennetty kirje.»

»Väärennetty kirje?» mutisi lady Lenore.

»Niin; kun hän kerran on antanut neiti Etheredgelle varmat ohjeet, on hänen kirjoitettava uudelleen ja muutettava määräyksensä. Häneltä täytyy saapua sellainen kirje — on parasta kirjoittaa pojalle — jossa hän käskee heidän jäädä junasta Lontoon lähimmälle asemalle, Vauxhalliin. Heidän on astuttava junasta ja mentävä ulko-ovelle. Siellä odottavat heitä vaunut, jotka vievät heidät hänen luokseen. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän. Entä kirje — kenen se on väärennettävä — kirjoitettava?»

»Kukapa osaa sen paremmin kuin te? Te olette tottunut käsittelemään kirjeenvaihtoa. Te tunnette hänen käsialansa, voitte helposti saada käsiinne hänen kirjoitusvehkeensä; paperissa ja kuoressa on Wyndwardien vaakuna. Kirjeen voi viedä perille joku kartanon palvelija.»

Lady Lenore seisoi vaiti Jasperin sukkeluuden yllättämänä, ja vasten tahtoaankin hän ihaili miehen neuvokkuutta ja joustavaa älykkyyttä. Kuten Jasper oli sanonut, hän ei ollut orja eikä nukke, jota saattoi liikutella mielensä mukaan.

»Käsittänette», jatkoi Jasper odotettuaan hetkisen, että hänen suunnitelmansa ehtisi painua toisen mieleen, »että kirje on jätettävä melkein viimeisellä hetkellä, vaunun ovella, kun juna lähtee. Teettehän sen?»

Lady Lenore kääntyi poispäin, ponnistaen vielä vastaan. »En tahdo!» hän vastasi.

»No hyvä! Sitten keksin jonkun toisen keinon. Stella Etheredgestä ei ikinä tule loordi Trevornen puolisoa, mutta ei myöskään eräästä lady Lenore Beauminsteristä. Kun hän huomenna saa nolona ja lannistuneena, katsella kuinka minä vien neiti Etheredgen hänen nenänsä edestä, annan hänelle hieman lohdutusta, nimittäin tämän pienen kirjeen ja täydellisen selostuksen _teidän_ osuudestanne tähän salaliittoon, joka riisti häneltä saaliin.»

»Sitä ette uskalla!» huohotti lady Lenore, pää pystyssä, katse leimuavana.

»En uskalla! Mitä uskaltamista siinä on. Jopa jotakin, mylady! Ei ole minun syyni, jollette tunne sen miehen luonnetta, jonka kanssa olette tekemisissä. Työskennelkää kanssani, ja minä palvelen teitä, pettäkää minut — sillä se olisi pettämistä, ja minä nujerran teidät! Kumman valitsette? Kirjoitatteko kirjeen ja toimitatte sen perille?»

»Entä mitä muuta?»

»Ei paljoa, ja sekin vain siksi, että huolehdin teidän menestyksestänne. Kun loordi Trevorne palaa tyhjiin rauenneelta matkaltaan, on hän hyvin sopiva lohdutettavaksi. Te voitte antaa hänelle lohdutuksen. Olen kovin pahasti arvioinut kykynne liian suureksi, jollette voi saada häntä jalkojenne juureen, ennenkuin on kulunut kuukauttakaan.»

»Siinäkö kaikki?» kysäisi lady Lenore.

»Siinä kaikki. Voin luottaa teihin. Niin, luulen — olen varma, että voin. Ovathan etumme sittenkin yhteiset. Kun ensi kerran tapaamme, lady Lenore, olemme toisillemme outoja ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä. Entisyys on pyyhitty pois sekä mielestämme että elämästämme. Minä olen Stella Etheredgen onnellinen puoliso ja te lady Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivitär. Ennustukseni eivät milloinkaan petä, mylady. En koskaan ole niin varmasti uskonut ennustukseeni kuin nyt. Hyvää yötä!»

Lady Lenore ei vastannut hyvästelyyn, vaan poistui äänettömänä puiden pimentoon.

XXVI.

Sinä yönä ei Stella saanut unta silmiinsä. Tärkeä huomispäivä kangasteli hänen mielessään, milloin herättäen hänessä sanomatonta pelkoa, milloin valaen koko hänen olemukseensa yhtä sanomatonta riemua. Aikaisin aamulla hän kuuli Frankin kävelevän edestakaisin oven takana, ja vihdoin poika koputti.

»Joko nouset, Stel?» kysyi hän kuiskaten.

Stella aukaisi oven ja seisoi hänen edessään yksinkertaisesta kankaasta tehdyssä puvussaan, jonka Frank kehuskeli pukevan häntä paremmin kuin silkki- ja samettivaatteiden herttuatarta.

Poika silmäili häntä nyökäyttäen ihailevasti päätään. »Kas niin!» hän virkkoi. »Olen ollut ylhäällä jo hyvin kauan. Vein jo matkalaukkuni piiloon maantielle. Onko sinun laukkusi valmis?»

Stella antoi hänelle pienen käsilaukun, jonka hän otti kerkeästi vastaan.

»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne molemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti lähtiessään viemään laukkua.

Kehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan ja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet kihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se, ettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja kuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle siunauksesi, setä-kulta!»

Frank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki hyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia nuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.

Niin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa tilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että Adelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että hän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki kertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä Lontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei meidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet perästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa; hänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin, mikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»

Vähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden setänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, joka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä ääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.

»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen häntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä poskiisi! Minä kaipaan sitä.»

Stella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi, suuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.

»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen laukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan taakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui häntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he olivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys hänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli valppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina selittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut ainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna porhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin hän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun hänen luoksensa saapui palvelija.

»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies, kohauttaen hattuaan.

Frank katsoa töllisteli häntä ihmeissään, mutta mies näytti odottaneenkin, että hän empisi hieman, eikä jäänyt vartomaan vastausta, vaan pisti hänen käteensä kirjeen, sanoen: »Loordi Grayfordilta, sir.»

Juna lähti liikkeelle, ja Frank repäisi kuoren auki.

»Mutta, Stella», hän kuiskasi kiihkeästi, vaikka he olivatkin yksin vaunussa, »tämähän on loordi Trevornelta! Katsoppa! Hän käskee meidän nousta junasta Lontoon lähimmällä asemalla — Vauxhallissa — hän on hieman muuttanut suunnitelmiaan.»

Hän ojensi kirjeen Stellalle. Paperissa oli Wyndwardin vaakuna, ja käsiala oli aivan samanlaista kuin Leycesterin. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt epäilyksen hiventäkään kirjeen alkuperästä, mutta kuitenkin hän sanoi: »Mutta — Frank — eikö Leycester ole Lontoossa?»

»Kyllä», myönsi poika, »mutta hän on varmaankin lähettänyt tämän loordi Grayfordille erikoislähetin mukana — kenties erikoisella junalla. Hän ei välittäisi vaivoistaan eikä kustannuksista. Ja kuinka tarkkaan hän kuitenkin huolehti kaikesta! Hän pyytää meitä hävittämään kirjeen heti. Revi se, Stella, ja heitä palaset ulos ikkunasta!»

Stella luki kirjeen uudelleen, repien sen sitten pieniksi kappaleiksi ja viskaten ne ulos.

Matka tuntui pitkältä heistä kummastakin, Frankista, joka tuskin malttoi odottaa, ja Stellasta, jonka mielessä riehuivat rajut, ristiriitaiset tunteet. Mutta vihdoin he saapuivat Vauxhalliin, ja Frank meni asemasillalle, kehoittaen Stellaa viipymään vaunussa vielä hetkisen, sillä aikaa kun hän tarkastaisi maaperää. Mutta varovaisuus oli tarpeeton. Kun hän astui vaunusta, tuli hänen luokseen laiha, oudonnäköinen vanhus.

»Oletteko herra Etheredge?» kysäisi hän.

Frank vastasi myöntäen.

»Hyvä, sir; vaunut odottavat», sanoi mies, katsahtaen odottavasti ympärilleen.

Frank nouti Stellan. Vanhus vilkaisi tyttöön, ei uteliaasti, vaan koneellisesti, ikäänkuin hän todella olisi ollut kone. Sitten hän lähti vaunuja kohti otettuaan matkalaukut käteensä.

Stella laski kätensä Frankin käsivarrelle tehden kysyvän eleen; se ei johtunut suoranaisesta pelosta eikä epäilystä, vaan kummallisesta tunteesta, johon sekaantui kumpaakin. »Kuulustele häntä, Frank!» kuiskasi hän.

Frank nyökäytti päätään, käsittäen heti mitä Stella tarkoitti, ja pysäytti oudon vanhuksen: »Malttakaapa hieman! Kuka teidät on lähettänyt?»

»On parempi olla mainitsematta nimiä täällä, sir», vastasi mies vilkaisten ympärilleen. »Minä tottelen saamiani määräyksiä. Vaunut odottavat ulkona.»

»Kaikki on selvää», arveli Frank. »Hän tietää nimeni. Ja hän on aivan oikeassa ollessaan varovainen.»

He seurasivat miestä portaita alas. Niiden edustalla olivat vaunut odottamassa, kuten hän oli sanonut. Vanhus nosti laukut vaunuihin ja piti ovea auki heitä varten. Stella seisahtui taaskin, tuntien samaa vaistomaista epäilyä, mutta Frank kuiskasi: »Joudu!» Stella astui sisään.

»Te kai tiedätte, minne on ajettava», virkkoi Frank miehelle, kun hän sulki oven.

»Tiedän, sir», vastasi mies entiseen ilmeettömään, elottomaan tapaansa ja nousi kuskipukille.

Ajettuaan noin neljännestunnin he saapuivat hiljaiselle aukiolle ja pysähtyivät erään korkean, likaisennäköisen rakennuksen edustalle. »Onko tämä Bruton Street?» tiedusti Frank.

»Kyllä, sir», myönsi mies levollisesti.

»Nämä ovat lakimiesten toimistoja», huomautti Frank laskeutuen maahan ja silmäillen ympärilleen.

»Aivan oikein, sir», kuului vastaus. »Herra odottaa teitä.»

»Tarkoitatteko —» alkoi Frank kysyvästi.

»Loordi Trevornea», täydensi mies.

Frank kääntyi Stellaan päin. »Kaikki on niinkuin pitääkin», hän kuiskasi.

Stella tuli vaunuista ja katsahti ympärilleen. Hän tarttui Frankin käsivarteen ja seurasi sitten miestä rakennukseen.

»Tulkaa niin hiljaa kuin voitte, sir», mutisi ukko. »On parasta, ettei kukaan näe nuorta ladya.»

He menivät yläkertaan ja mies pysähtyi oven eteen, jonka nimikilpi oli peitetty paperiarkilla. Jos he olisivat nähneet sen lävitse ja lukeneet Jasper Adelstonen nimen, niin he olisivat vielä voineet peräytyä. Mutta he seurasivat luottavaisina miestä sisään, ovi suljettiin ja pantiin heidän huomaamattaan lukkoon.

»Tänne päin, sir», kehoitti Scrivell ja aukaisi sisäoven. »Jos istutte hetkisen, sir», hän jatkoi, siirtäen kaksi tuolia esille, »niin ilmoitan hänelle, että olette saapuneet». Vanhus poistui huoneesta.

Stella istahti, mutta Frank meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Sitten hän tuli takaisin Stellan luokse rauhattomana ja kiihtyneenä. »Minua kummastuttaa, missä hän viipyy — miksi hän ei tule», hän virkkoi kärsimättömästi. Puhuessaan hän asteli sinne tänne ja joutui sattumalta pöydän luokse ja vilkaisi sillä viruviin paperikasoihin. »Kiihtymykseni hermostuttaa sinua —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja sieppasi pöydältä erään paperin. Se oli taitettu kirje ja siinä oli kookkaalla käsialalla kirjoitettu Jasper Adelstonen nimi.

Hän tuijotti sitä hetkisen, ikäänkuin se olisi puraissut häntä. Sitten hän viskasi sen pois ja juoksi Stellan luokse. »Stella, meidät on houkuteltu ansaan! Tule! Riennä!» hän kehoitti.

Stella hypähti pystyyn ja lähti vaistomaisesti ovea kohti. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt astua kahta askelta, avautui ovi ja heidän edessään seisoi Jasper Adelstone.

XXVII.