Part 14

»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan lady Wyndwardina.»

Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»

»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär. »Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma, että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»

»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty. Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan omista asioistani.»

Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.

»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»

»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa, jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En voi menettää hetkeäkään.»

»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.

Leycester punehtui hiukan.

»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»

»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut mukaan.»

»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä apuna.»

»Oho!»

Leycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:

»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»

Loordi Grayford vastusteli:

»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»

»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie; tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»

»Todellako?»

»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»

»Arvasin sen. Lontoo-parka!»

»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan, että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»

»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.

»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»

»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»

»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa tunnin parin ajan.»

Loordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.

»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»

Leycester hymyili.

»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut valmiiksi viemään minut asemalle.»

»Tarvitsette minua, mylord?»

»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»

Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.

»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.

»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi Leycester. »Istu vain paikallasi.»

»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä, varsinkin muiden ihmisten.»

»Ole hiljaa!»

Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:

»Hyvä Frank.

Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin? Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville aikomuksiasi.

Sinun, hyvä Frankini.

Leycester.»

Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?

Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.

»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.

»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.

»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»

»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.

»Rakas.

Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä. Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele! Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi, kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua. Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.

Iäti sinun

Leycester.»

Hän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän laajempaan, jonka hän osoitti Frankille.

XXIII.

»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan ja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje, Charlie! Lue sen osoite!»

Loordi Grayford otti kirjeen varovasti ja pudisti päätään.

»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee? Toivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»

»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä evätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet Etheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen, hienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»

Loordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja heikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä, aivan liian hyvä.»

»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen häntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon sinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»

»No sitten ovat asiat miltei huonommin. Ley, mitä aiot tehdä?»

»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään minua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen silmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»

»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin sen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko pakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»

»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei; mitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja pyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»

»Kyllä, tulen», lupasi loordi Grayford.

Oliver koputti ovelle. »Vaunut odottavat, mylord, aika on täpärällä.»

Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton säveliä.

»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia kohti.

»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen mennyt kaupunkiin _asioissa_.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa. »Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.

»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.

Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»

Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»

»Lontooseen, äiti», oli vastaus.

»Miksi?»

Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester epäröi.

»Asioissa», vastasi hän vihdoin.

Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.

»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti», vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui suutelemaan äitiään.

»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.

»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti. »Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.

— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. — Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa. Koituukohan tästä hyvää?

Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen, että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. — Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.

»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme teidät mukaan.»

Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi, ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».

»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»

»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta. »Sitten on parasta sähköttää.»

»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».

»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»

Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.

— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.

»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen teeskenneltyä.

Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.

Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.

»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan niin hyvin.»

»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.

Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.

»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti naurahtaen.

Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.

»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten kirjeen.

»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki harhalyönnin.

»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.

»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»

»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford innokkaasti.

»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä — he erehtyvät aina.»

»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää peliä, ymmärrättehän?»

»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin pöydällä —»

»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.

Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta. Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman. Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan. Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu, työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.

Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille! Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.

Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli hän huokaisten.

»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»

»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»

»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»

»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.

Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?» kysyi hän äkkiä.

»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»

»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä sinä arvelet?»

»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani», huokasi huolestunut äiti.

»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»

»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward. »Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»

»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»

Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä, lady Lenore! Onko tämä oikea?»

»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»

»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No, peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä. Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:

»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»

Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.

Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia, jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi kuumaa vettä.

»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».

Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.

— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä! — Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten sen voi estää?

Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen; sitten hän muisti Jasper Adelstonen.

— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.

Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.

Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen paikalleen.

XXIV.

»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia, kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.

»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen. Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»

»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje — ystävältäni loordi Trevornelta.»

Frankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.

Loordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.

»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui minulta.»

»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen, sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos saavat tavata teitä.»

Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»

Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.

Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.

Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.

»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.

»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä tyydyn suukkoon.»

»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»