Part 13

Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän. »Saanko tulla sisään?»

»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse hänelle mitään?»

»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.

Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»

»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa käsivarteen.

»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»

»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.

»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»

Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen. Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta, vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä tyttö, Jasper!»

Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»

»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella. »Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin; emmekö voikin, setä?»

Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin, Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään synkät huoneeni iloisemmiksi.»

»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.

Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.

»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»

Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta — hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista silmistä.

»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»

Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko punainen?» hän kysäisi.

»Punainen», oli vastaus.

Stella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki vähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli pieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta, itsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan häntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella, »kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan mieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät näin kauniita kuin nämä.»

Jasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ hillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä tullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön viehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas hänen kylmälle, laskevalle mielelleen.

»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen rakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen teitä.»

»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää hyvin ja ottakaa mitä haluatte!»

»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on puhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne saatu ruusu on minulle arvokas.»

Stella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä. »Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti kiihtymyksessään neidon käsivartta.

»Mitä — mitä nyt?» kysyi Stella ja horjahti taaksepäin.

»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja. Kuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole viisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani ja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa hillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»

Stella liikahti hieman kuullessaan tutunomaisen puhuttelusanan.

»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella — neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella, jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»

Stella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.

»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»

Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?

Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!

»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni — ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.

Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle tuskaa.

»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on sinulla minulle sanottavaa?»

XXI.

Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se lievensi hänen vastaustaan.

»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en tietänyt —»

»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»

»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»

»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper. »Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte rakastaa minua vähän.»

»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta _koettaa_. Sitäpaitsi ette tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»

»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»

»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.

»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea, en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt, ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi — ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.

»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»

Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen. »Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa, että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki, mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»

Stella kumarsi päätään.

»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella ojensi säpsähtäen kätensä.

»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa se takaisin, pyydän.»

Mies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.

»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon sen!»

»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en voi antaa sitä takaisin.»

Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän välillään.

»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin. »Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi sitä kantapäällään.

Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen. Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän murahti, »mikä on hätänä?»

Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.

»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.

Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö? Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi! Hillitön poika!»

Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi Stellalta muitta mutkitta.

»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä — hyviä ystäviä, eikö niin?»

Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen häntä epäluuloisesti.

»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse. Saanko?»

Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.

»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän sanoi nauraen.

Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.

»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas — tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin voitte sen tehdä.»

»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää painuksissa rakennukseen päin.

Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei; olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! — muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»

Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.

XXII.

Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta, äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi toivoa. Niin; minä teen sen.

Mutta kuinka? Siinä pulma.

— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. — Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut syviin aatoksiin.

Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään.

»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»

Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.

Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen kotosalla.

Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:

»Nyt on jotakin huonosti.»

»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»

»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.

»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten hän ei olisi enää täällä.»

»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.

»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta. Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa, ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua esikoisen kummiksi?»

Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti. Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä kohtauksesta.

Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli, ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.

Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen, joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä; mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin, myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki, liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa saavuttaakseen tarkoituksensa.

Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.

— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia haaveita äidin päähän?

Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta. Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli riippuvainen Leycesteristä.

— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.

Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä. Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.

»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet ollut? Tule tänne ylös!»

Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.

»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»

»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»

»Tapaturma?» kertasi Lenore.

»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»

»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä pelastamaan».

»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.

»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»

Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank Etheredge».

»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on kiitollinen.»

»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan vaatteita», lisäsi hän sitten.

»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.

»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli tuonnottain täällä päivällisillä.»

»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys oli teeskentelyä.

»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»

Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.

»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi. Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen sanottuaan hän lähti astelemaan pois.

»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi Grayfordille syvän ihailevasti.

»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»