Part 12

»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on. Luuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»

»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen kainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä, kuten tiedätte.»

»Onko se siis teille?»

»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija on vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»

»Ymmärrän», sanoi Stella.

Jasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen, etsien kukkia — _hänen_ kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta Stellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat. Tumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin Stella pitäisi _hänen_ kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!

»Aiotteko viipyä kotosalla kauan?» hän tiedusti hymyillen Frankilta.

Frank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt Stellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.

»En tiedä», kuului vastaus.

»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun pappilassa.»

»Kiitos!» vastasi Frank, mutta ei erikoisen riemastuneesti.

»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää yötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan päin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan, »meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»

Sitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta helpotuksen huokaus.

Stella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin Jasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.

»No?» virkkoi Stella hymyillen.

»Onko totta», kysyi poika, »että hän on setäni läheinen ystävä?»

»Luulen niin», vastasi Stella.

»Entä sinun?» jatkoi Frank kiihkeästi.

»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin puolustellen.

»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut; ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti Stellaa.

»Miksi niin?» tiedusti hän.

»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»

»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»

»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa. Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä tarkoitan?»

»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.

Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.

»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»

Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.

»En tiedä — pelkästä ystävällisyydestä.»

»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä toivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko loukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.

»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä poika-hupakko.»

»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata ketään, josta sinä pidät.»

»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska minun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra Adelstonesta».

»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti, että Stella säpsähti.

»Sinä olet paha poika!» varoitti Stella hymyillen.

»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät. »Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun läheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»

»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun, minkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä kunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä, toivottaen: »Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani isälle hyvää yötä!»

XIX.

Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen, kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin; mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien varassa, tuijottaen avaruuteen.

Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon. Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä, että hänen isänsäkin huomautti siitä.

»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi! Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»

»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika. Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin; ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»

»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»

»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri sellainen hän on.»

»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot, naisen vennot piirteet.»

»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun, »mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»

»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis? Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä kanarialintuja olisi olemassakaan.»

»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun. »No, nyt olen valmis.»

»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän on onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko hänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»

»Minkälainen hän on?» uteli Stella.

»Nuori, pitkä ja komea mies, ruskeapukuinen, keltaviiksinen.»

Stellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän sanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»

»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä häntä! Tunnetko hänet, Stella?»

»Kyllä — hieman», myönsi Stella arasti. »Vähän.»

»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank innostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen pomo, eikö olekin?»

»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko hän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»

»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa, hänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi. Näetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä vielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»

»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.

»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore Beauminsterin.»

Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei tosin puukon, vaan neulan tavoin.

»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli, kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa. Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.

Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella ojensi kätensä.

»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.

»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»

Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen häntä silmiin.

»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin, sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään kanssamme?»

»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen. »Mennään!»

Stella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai soutaa?» kysyi hän Frankilta.

»Kyllä», vastasi Frank innokkaasti, »osaan soutaa».

»Soutakaa te takanani sitten!»

He tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui Leycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»

Stella vilkaisi Frankiin, joka ponnisti reippaasti.

»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen korvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»

Stella pudisti päätään.

»Eikö sinun ole ollut ikävä minua?»

»Minun on ollut ikävä sinua!» vastasi Stella koruttomasti.

»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista; minun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta ikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle tietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko serkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä pojalta.»

»Frank on paras poika maailmassa», sanoi Stella pontevasti.

Leycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on poika — onko se hänen?»

»Kyllä; en minäkään tietänyt, mutta hän on oikein hyvä.»

»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu vaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa, on hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä koettaa saada se?»

Frank vetäisi heti airot vedestä.

»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä täydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge. Soutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»

Frank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli jättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan. Sitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan käteen.

»Hän näkee sinut», hätäili Stella punastuen.

»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi hyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»

»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla äänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.

»Hyvin vakavaa. Stella, sinun on mentävä naimisiin kanssani.»

Stella hätkähti ja puristi kouristuksen tapaisesti hänen kättään.

»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti paikalla».

»Oi, ei, ei!» kuiskasi Stella, ja hänen kätensä vapisi.

»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman sinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»

»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa, silmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.

»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’, rakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi, »olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua mitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä olet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»

»Ei heti», torjui Stella.

»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle vilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen säästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi tuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos julkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat vastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»

»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei suostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei kukaan teikäläisistä suostuisi.»

»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle ominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi ja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut onnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin kauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»

»Salaapäin, niinkö tarkoitat? Voi, Leycester!»

»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä olet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään hyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes saisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»

»Mutta setä!» kuiskasi Stella. »Hän on ollut minulle niin hyvä.»

»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut onnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet kai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En tahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin saanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»

Stella oli vaiti, mutta hänen sormensa puristivat Leycesterin kättä.

»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme jonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin Merkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole kertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana! Lontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua riviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas, ja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja lähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy olla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen silmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee sinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»

Aikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta, jota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna hän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi unelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan Leycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana sille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja katsahti säpsähtäen rannalle.

»Frank ei ole siellä», hän sanoi. »Minne hän lienee mennyt?»

»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole mitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen silmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt padolle.»

»Padolle!» huudahti Stella.

»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää. Hän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.

»Eikö paikka ole hyvin vaarallinen?» tuskaili Stella, katsahtaen taakseen.

»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole huolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»

»Kutsu hänet alas heti paikalla», pyysi Stella.

Leycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain muutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi Leycester.

»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton hauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»

»Tulkaa alas», käski Leycester. »Stella, serkkunne, pelkää.»

»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai forelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.

»Se on ongessani!» hän kiljaisi. »Tavaton hirviö! Onko teillä haavi?»

»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester. »Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»

»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti kalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.

Mutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi keskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli kysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen käsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän horjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.

»Ei mitään hätää, rakas», kuiskasi hän; »ei mitään hätää.»

Puhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan. Sitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi silmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.

Stella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet ristissä hänen ponnistuksiaan.

Loordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio uimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan kultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä itsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin. Padolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi kuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä tippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester purskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.

»Loordi Trevorne», hän sanoi läähättäen, »olette pelastanut henkeni.»

»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn, siinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole peloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»

Sana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän vilkaisi Frankiin.

»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia sitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»

»Frank!» äännähti Stella.

»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei mahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»

Leycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä kotiin», hän käski lempeästi.

»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne, en unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole todennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»

Tällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen vuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi, Leycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.

Leycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on säilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.

»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti poika, katsoen häntä silmiin.

He menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle rannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat maihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.

»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän puolestanne.»

XX.

»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään niittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka onnellinen olet!»

«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank! Etkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»

»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin paras vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin. Mutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni mies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi menetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne ainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden kalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä onnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä sinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»

»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet juokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»

Frank pysähtyi kuin naulattuna, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu hänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En tahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen tuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»

»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut, ja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»

Tällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank tarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja olivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän näkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella pysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella, tuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän pysähtyä?»

Jasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi ojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen pienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen heti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on tapahtunut?»

»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen. Nyt riennämme kotiin.»

»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään heidän rinnallaan. »Miten se kävi?»

»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki». Hänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin, olivat melkein halveksivia.

»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän täytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»

»Olen melkoisen hyvä», vastasi Frank hieman äreästi.

»Kenties tuli lauttamies avuksenne», uteli Jasper, vilkuen toisesta toiseen.

Silloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja hän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi veteen ja pelasti Frankin.»

»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti tehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti, mikä ärsytti poikaa.

»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä patopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»

»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin onnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»

»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.

»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen. »Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»