Part 11
Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä, tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui, ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä pudonnut.
»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.
Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet, päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään. »Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä. Muistanette, että olemme täällä kahden.»
»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä olisi suojelija mukananne.»
»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!» Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.
Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin; sellainen on lady Len—»
Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan; mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä suulleen.
»Mitä teillä on sanomista minulle?»
Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta hän hillitsi itsensä.
»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi, säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.
»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»
Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»
Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»
»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi. »Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»
»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt. En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske raha-asioita.»
»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa matkaani!»
Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan ja väistyi syrjään tieltä.
»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti, mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.» Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.
Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella, kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.
»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»
Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti. »Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin minun mielipuuhani».
Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.
»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa, kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat, lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»
»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.
»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»
Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän huomautti ylpeästi.
»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen. »Minulla oli sellainen käsitys, että koska _mielenkiinto tai uteliaisuus_ saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa minua.»
»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»
»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun taakse ja _näin_ kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»
Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti; hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti huivin ympärille.
»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»
»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista», ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.
Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte, että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»
»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»
Lady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.
»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti kuin siihen asti.
»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä — rakastan — häntä.»
»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri äsken lähti täältä?»
»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»
»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»
»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta, Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»
»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.
»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’. Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»
Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.
»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».
Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.
»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne. Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa, että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»
Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.
»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»
»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään — erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»
»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti ympärilleen.
— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä — nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee sitä. Suostutteko siihen?»
»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.
»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma, että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen. Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen. Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko empiä?»
Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.
»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan, että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille hyvää yötä.»
»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»
»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.
Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen voima nujersi hänen vastarintansa.
»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee, huomautan sitä teille.»
Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.
»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä, mylady!»
»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne — tiedätte minun.»
»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»
»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»
Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi, ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja kadonnut näkyvistä.
Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä. »Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle; sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään, jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.
Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista nuoruusikään.
Siinä oli »Frank».
XVIII.
Ne olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä, muuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet, luottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi lyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten kuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden piirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka olisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.
Stella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä välähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä rajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä poika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus olla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi hänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin että kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili hänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen ihailevasti.
»Oletteko — te _olette_ Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen — se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja kirkkaampi.
»Kyllä, nimeni on Stella!» vastasi hän ihmeissään.
»Sitten olemme serkuksia», sanoi poika, ojentaen kätensä.
»Serkuksia?» kummeksi Stella, mutta antoi kätensä.
»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär, eikö niin? Ja minä olen Frank.»
»Frank?» kertasi Stella hämmästyneenä.
»Niin; olen serkkusi Frank. Toivoakseni se ei pahoita sinua.»
»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita minua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en aavistanut.»
»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet osannut aavistaa.»
Heidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin. Iloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
»Setä!»
Vanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä hellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä oli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta. »Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen mukanani. Tämä on poikani Frank.»
»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Frank viipyy luonamme jonkun aikaa. Hän aikoo Cambridgeen.»
»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold suorittanut tarpeelliset järjestelyt.»
Herra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan ääni herätti hänet mietteistään.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja silmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla on niin kaunis serkku, niin —»
»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika seisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän on yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee tarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»
»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi hänen tietävän sitä.»
He menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti valmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten tulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen luokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on varmaan iloinen!»
»Niin», vastasi poika hiljaa. »Oletko todellakin siitä hyvilläsi?»
Stellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni. Sinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»
Stella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti, kunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti istahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä syitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan äänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.
Frank kuunteli, tuskin siirtäen hetkeksikään katsettaan hänestä.
»Missä olit tänä iltana, Stella?» kysyi herra Etheredge äkkiä.
»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank huomasi sen, mutta ei hänen isänsä.
»Olit myöhänlaiseen siellä, vai mitä arvelet?»
»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi voinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»
»Nyt sinulla on Frank seuraksesi», huomautti vanhus.
»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy, josta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään hirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja sinun on oltava oppaana.»
»Ei; en tiedä», selitti Frank. »En ole ollut täällä tätä ennen.»
»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti. »Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen.
Stella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti vanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi. Poika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella palasi tuolilleen ja otti esille käsityön.
»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten kyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.
»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa laiskuudesta?»
Frank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli saattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.
»En osaa istua joutilaana tekemättä mitään. Osaatko sinä?»
»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava paremmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion lukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä iltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.
»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin väsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»
»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua, jollei se sinua vaivaa.»
»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle koulustasi.»
»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua keskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»
Hän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein surumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.
»Stella», kuului vanhuksen ääni, »etkö soittaisi jotakin?»
Stella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa. Jonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan viereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle hän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja istui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja vilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan. Stella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä olet väsynyt!» hän kuiskasi.
Tytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se tunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään samanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä koiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä koruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten hän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank punastui ja horjahti taaksepäin.
»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole kelvollinen sinun kosketettavaksesi.»
Vastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä kertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä suonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti ja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja jäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse tähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti sormi huulillaan.
»Hän nukkuu», sanoi hän, vilkaisten tuoliin päin ja ojentaen kättään.
Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva.
»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi varovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa. Suotteko anteeksi?»
»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte. Tässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.
Pienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät poikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän tavalliseen sävyynsä:
»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän ojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen. Jasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.
»Et ole esitellyt minua», huomautti Frank Stellalle.
»Herra Adelstone, sedän ystäviä», kiiruhti Stella lausumaan.
»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone kohteliaasti.
»Pyydän anteeksi; kyllä, jos saan. Sanon: meidän ystäviämme.»
»Ja myöskin teidän, toivon», virkahti Jasper Adelstone Frankille.
»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli omituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.
»Ettekö jää istumaan?» pyysi Stella, siirtäen Adelstonelle tuolin.
»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle tuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»
»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen päin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»
»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä. »Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin tuoda nuotteja teille — setäänne varten.»
Niin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä pääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut siinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat hyviä.
»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja mielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»
»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte», vastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta musiikista enemmän kuin englantilaisesta.»
»Niin — kyllä», myönsi Stella, käännellen lehtiä. »Paljon enemmän.»
»Ehkä suotte minun jonakin iltana kuulla niistä muutamia?»
»Tietysti saatte kuulla!» lupasi Stella keveästi.
»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä, että saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla on hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija. Hän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge, jota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun. Aihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on tarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra Etheredge suostuu, antaa ne selitykset.»
Stella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä ja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka ihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän kaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.