Part 10

»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»

»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.

»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä», jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.

»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua, Adelstone.»

»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»

Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.

»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne. Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»

Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday, olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo. Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»

Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni ovi, ja Scrivell astui sisään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’

Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»

Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi ovenrivassa.

Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»

»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa kehen hyvänsä, eikö totta?»

»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin, ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»

»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte kaikki, niin sanoisitte samoin.»

»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»

»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»

»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle kaikki, eikö niin?»

»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on — Etheredge.»

»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.

Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»

»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. — Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!

»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies — maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»

»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.

»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta. »Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»

»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan — »luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»

»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin sähköttämisestä.»

»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti. »Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte. Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.

»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»

»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja soitti kelloa.

»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.

Scrivell poistui sanaa sanomatta.

»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään muulle kuin minulle?»

»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan siitä».

»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte. Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle — luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»

»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua joskus pistäytymään luonaan.»

»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»

»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.

Jasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.

»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa ryyppy», virkkoi hän hymyillen.

»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä», huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.

»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä ja panette oven salpaan?»

Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista, täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään. Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.

»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.

»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.

Kapteeni huokaisi helpotuksesta.

»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä rankaisematta!»

»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos lähettäisitte hänelle pari riviä?»

»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko kirjoittaa täällä?»

»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne. Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»

»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavansisältöisen kirjeen:

»Herra Etheredge.

Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.

Kunnioittaen

Harry Halliday.»

»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.

Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä, nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii. Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita, että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja kyteä tuhaksi.

Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä viemään sen, jos sallitte.»

»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja poistua!»

»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»

»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»

Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua, ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin, hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli. Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; — näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin, hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!

XVII.

Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa kahden kesken talossa.

Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia — vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.

Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.

»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»

»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.

»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.

»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on poissa.»

»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.

»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.

Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin. »Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä uteliaisuudesta.»

»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»

»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen; hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen, mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»

»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»

Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta takaisin kukkavihko kädessään.

»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä. Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»

»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle vai minulle?»

»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut niitä sedällenne?»

»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja panette ne veteen?»

Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.

»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»

»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».

Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.

Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä, joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.

— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani, niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»

Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta suvantoon ja nosti airot vedestä.

»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole ollut siihen tilaisuutta.»

Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen nauraen syrjään.

»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan, Stella? Mikä sinun on?»

»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le — Leycester.»

»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella. Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»

Neito puristi hänen kättään.

»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me huolehdimme.»

Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi »sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»

»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos! Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»

»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.

»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»

»En, en», vastasi Stella hätäisesti.

»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä. »Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen? Tarkoitan sisartani Liliania.»

»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka kaunis ja rakastettava hän onkaan!»

»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»

»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.

Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas. En ole kertonut hänelle.»

»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.

»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä? Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»

Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin pitkään aikaan — kenties en koskaan!»

»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt! Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta tuntunut, niin ymmärtäisit.»

»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.

»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla pian, Stella.»

»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian? Minä olen hyvin onnellinen.»

»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin hirvittävä?»

»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»

»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua — meitä!»

»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»

»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra Brown.»

»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»

»Että olisin herra Wyndward —»

»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja purskahtaen nauramaan.

»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos, Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin, Stella?»

»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen. »Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla; kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen Italiassa, tiedäthän.»

»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»

»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan johtuvat velvollisuudet’.»

Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen häntä uudessa valossa.

Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja osasi ilmaista ajatuksensa.

»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja, enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin, tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»

»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.

»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.

Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»

Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn; hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.

He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan; sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo kohonnut puiden yläpuolelle.»

»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan, haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani. Olen itsekäs, enkö olekin?»

Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato alkoi.

Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni. »Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»

Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.

»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa sanani:

»Osamme olkoon puute, rikkaus, rajaton riemu taikka murhe, mut rakkaus meidät yhteen liittää, ja kuolo yksin liiton murtaa.»

Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen olkaansa.