Part 9

Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli. Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit, jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies, jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle, sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti. Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.

Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan. Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran, jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.

— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria, toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.

Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan, vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden» liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.

Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.

Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta. Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen enempää kuin hän jo tiesi.

James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti tunnettuun tapaansa.

»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.

Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»

Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä, toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen pastorille pudonneensa hevosen selästä.

Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä. Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.

Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan vaivaa.

— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.

Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.

Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?

Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta ikkunasta.

— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.

Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan. Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.

Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle. Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan toisessa päässä.

»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan ennenkuin poistun vaunusta.»

Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin, asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa mietteissään.

Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti, kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja, arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne, piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.

Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset; lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.

Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet, mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen Jasperiin odottavasti.

»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.

»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.

»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»

»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»

»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän mukaansa.

Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään. Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan, mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.

Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän. »Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»

»Kyllä, sir.»

»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»

»Kyllä», kuului tyyni vastaus.

»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan tietää, minne hän menee.»

»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.

Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä — sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»

»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»

»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin voit sen välttää!»

»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.

Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon, jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s Innin synkissä huoneissa.

Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.

XVI.

Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi, peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen — että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.

Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.

Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona tutustuimme kartanoon.

Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa, jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.

»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?»

Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.

»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»

»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»

»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»

Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta, joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.

»Minkälainen seikka?» hän kysyi.

»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.

Jasper nyökkäsi päätään.

»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»

»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»

»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»

»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.

»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»

»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä sitten?»

»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän, millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa pelissä?»

Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.

»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen — ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.

»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa. Jatkakaa!»

»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»

»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi Jasper, peittäen kädellään hymyään.

»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka», vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.

»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»

»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen kuntoon.»

»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta ihmiseltä», huomautti Jasper.

»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei nuorukainen maksaisi.»

»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.

»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti takeeksi minulle.»

»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»

»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»

Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.

»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti», jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»

»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.

»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja — te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»

»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.

»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»

Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan tarkasteli huolellisesti kynsiään.

»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta, esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»

»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»

»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti, kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä, ettei Bellamy olisi nostanut melua.»

»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät asian toisessa valossa.»

»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»

— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»

»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»

»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä sikaarinne.»

»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti kuin kohtalo on kohtalo!»

»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»

»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi! Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»

Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä sitten?» hän kysyi.

»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»

»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina. Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.

»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan, »nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä — kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat, ymmärrättekö?»

Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»

»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»