Part 3
Irja käveli malttamattomana asemasillalla. Minuutit kuluivat hitaasti. Viisari valaistussa kellotaulussa asemahuoneen seinällä näytti toisinaan pysähtyneen. Myrsky mylvi puistossa. Kaasulyhty huojui tuulessa, suhisi ja näytti toisinaan sammuvan. Vihdoin läpäsi lumiryöpyn veturin valo ja kinoksia kahlaten vyöryi pikajuna asemalle. — Irja käveli asemasillalla samaan suuntaan.
"Hyvää iltaa!" kuului ylhäältä veturihytistä. Ääni tuli pehmeänä ja lämpöisenä.
Samassa oli koliseva, lumikinosten peittämä veturi ohi ja pysähtyi asemalaiturin päähän. Irja saavutti sen sieltä. Erkki oli laskeutunut alas ja nosti lakkiaan.
"Niinhän sinä kuljet kuin lumivuoren sisällä", sanoi Irja.
"Me olemmekin kyntäneet halki kinoksien, eikä ole kumma, jos niitä onkin vielä osa niskassamme."
"Mitähän, jos jäitkin välille," kiusotteli Irja.
"Eläpäs! Sitäkö sinä toivoit täällä?"
"Sitä!" — Irja nauroi käsipuuhkansa takaa.
"Vai niin! Mutta minä tulin kuitenkin."
"Ja nyt minulla on sinulle eräs ehdotus: sopisiko sinun tulla luokseni tänä iltana?"
"Onko sinulla joku merkkipäivä?"
"Ei, muuten vain. Eräs tuttavani täältä, neiti Lillström tulee myöskin. Se johtui äsken mieleeni, kun tiesin sinun olevan tänne tulossa ja on tällainen huono ja kylmä ilma..."
"Kiitoksia ystävyydestäsi! Kutsuasi et olisi siltä kannalta katsoen voinut paremmin asettaa. Sillä suoraan sanoen: lämmin kahvitilkka ei nyt tee pahaa."
"Sen arvasin."
"Tulenko heti, kun joudun?"
"Tule vain."
Saavuttuaan asuntoonsa riisui Irja nopeasti päällysvaatteensa ja haki puita säiliöstä pannakseen pesään.
Kohta räiski iloinen tuli uunissa ja sen loimussa järjesteli Irja huonettaan ja iloitsi jokaisesta siirrosta, joka somisti sitä. Hymy kaunisti hänen kasvojaan tällä hetkellä.
Hän ei tahtonut kieltää itseltään, että todella odotti Erkkiä. Hän hymähti maltittomuudelleen, mutta samassa vakasivat viime tapaamisien muistot hänet ja hän palautti ne toisen toisensa jälkeen...
* * * * *
Nyt hän tuli, kun pystyvalkea oli iloisimmilleen kerjennyt.
"Neiti Lillström ei ole tullut vielä. Hänellä lienee joku este. Mutta voinemmehan odottaa kahdenkin?"
Heidän katseensa yhtyivät...
* * * * *
"Kummallinen on ihmisten elämänjuoksu," puheli Erkki kuin äänellään tarttuen johonkin mielessään kulkevista ajatuksista. "Jos jäisi jotakin näkyvää jälkeä, viivat tai jotakin sellaista, joka tehtyä matkaa kuvaisi, niin saisimme niistä nähdä, kuinka polkumme risteilevät."
"Aluksi ne kuitenkin kulkisivat yhdessä."
"Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta ajoilta? Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi leikkineet yhdessä."
"Tuskin yhtään."
"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"
Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.
"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan tulemme lapsiksi jälleen."
Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto voimakkaan tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään ailahti, kuinka Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän tukahdutti sen ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä enempikin: kuva kodista, tällaisesta vastaanotosta, sydämellisyydestä, ystävästä, jota vastaan rientäisi, kun palaisi matkalta. Kuinka hänen tekikään mieli upottaa hento käsi omaan känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se huulilleen. Hänen teki mieli sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä. Mutta oli kuin Irja olisi kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän ei ollut enää entinen asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin, joka kiihoitti, rohkaisi; hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin. Kuitenkin joku hänessä ei sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä se johtui, ei Erkki saanut selville. Oliko aika vieroittanut heidät toistaan, tai olivatko he kasvaneet niin eri seurapiireissä, että heihin molempiin oli tullut toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan Irja kutsunut häntä?
Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.
Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet kumpikaan, kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti tulla joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan toisiaan, hymyilemään toisilleen.
* * * * *
Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus lämpöiseen ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan äsken olivat ympäröineet heidät, pakenivat.
He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten riensi Irja avaamaan.
"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.
"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.
"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi... Oo... Irja!" — Erkki merkitsi tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli jotakin häntä vastaan.
Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.
"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.
"Niin, katsos syy oli siinä, etten muistanut päivällä, kun kutsuit, että proviisori oli matkalla. Kun juna myöhästyi niin hänkin myöhästyi. Enkä ymmärrä, missä ihmeellä hän viipyi vielä sen jälkeen. Luulin jo että minun pitää jäädä apteekkiin yövuoroon.
"Vika on herra Teräksessä", sanoi Irja, "hän ei ole saanut junaa aikaisemmin tänne tänä iltana."
"Minä voisin siirtää syyn taasen johonkin toiseen", sanoi Erkki, "mutta olkoon nyt minun. Pahottelen, että olen neiti Lillströmille tahtomattani saattanut ikävyyttä."
"Siitä ei pääsyni ollut niinkään paljon riippuva, vaan tuli siihen vielä uusi viivytys. Kun juuri olin sulkenut oven ja vähin päässyt rauhoittumaan, niin soi yökello, kuin olisi tulenvaara kohdannut. Mene ja avaa! Täällä tohtorin määräys! Ryhdy laittamaan lääkkeitä! Siihen meni aikaa.⁰
"Varmaankin joku vaarallinen sairaus?⁰ kysyi Erkki.
"Ehkä se oli. Teikäläisiä muuten." — Neiti Lillström kääntyi Erkkiin päin. — "Herra Teräshän on rautatieläinen?"
Neiti Lillströmin katse arvosteli taasen julkeasti, niin että Erkki sisimmässään raivostui.
"Olen — veturinkuljettaja." — Ääni kalskahti kuin kysyen: mitäs sitten?
Irjan valtasi kummallinen levottomuus. Hän huomasi neiti Lillströmin katseet ja lieskan leimahduksen Erkin silmissä. Hän aavisti, että siitä seuraisi vielä enemmänkin. Mitä varten Eine käyttäytyi noin tahdittomasti? Mitä hän ajatteli Erkistä?
"Kuljettaja hänkin kuuluu olevan."
"Kuka?" — Erkki nousi nopeasti.
"Joku Sariola tai Sirola."
"Mitäs hänelle sitten on tapahtunut?" — Ilme Erkin kasvoilla oli muuttunut.
"Hän kuuluu saaneen matkalla ollessaan halvauksen."
Suokaa anteeksi, olen pakoitettu lähtemään heti. Sirola on toverini.⁰
* * * * *
"Vai niin", sanoi Eine Erkin mentyä, "sinä valittelet yksinäisyyttäsi, etkä pidä minään säätyläisseuraa, joka sinulla on täällä, mutta kyllä sinä saatat istua kahdenkesken omassa huoneessasi — jonkun veturinkuljettajan kanssa."
"Hänhän on lapsuuden leikkitoverini. Ja odotimmehan sinua."
"Niin, lapsuuden, mutta nythän ei olla enään lapsia, eikä samalla kehitysasteella."
Neiti Lillströmin suupielessä värähteli iva...
* * * * *
N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.
Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut sydäntalven lumikuukausien aika.
Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?" kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta hoitajineen.
"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen Suvannolta ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana, mikä meillä on vielä jälellä".
"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."
Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen osia, jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.
Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen, oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas asemasillalle.
Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui heidän asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada mielestään pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi mielellään halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin, saadakseen jotakin varmuutta asiaan.
Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän etempänä väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun naisen kanssa. Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon huomaamatta ketään — huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli häneen kiinnitettynä, virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin näkemään siihen paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.
"Jos lumiaura meidät myöhästyttää, on Irjalla tilaisuus näyttäytyä, mikäli hänellä on siihen halua."
Hän asetti tämän ehdon, vaikka kohta tuntui, ettei olisi pitänyt sitä tehdä, sillä saattoihan Irjalla olla voittamattomia esteitä. Mutta toiselta puolelta pyörähti taasen voimakkaasti, että juuri niin piti tehdä, sillä häntä oli loukattu, Irjan ystävätär oli loukannut, mittaillut häntä katseellaan melkein kuin maantienkulkijaa, ja Irja oli sen huomannut. Sitä osoitti hänen kätensä vavahduskin hyvästellessä, sitä hämmästyksensä, sitä katseensa, joka oli käynyt merkillisen sulkeutuneeksi. Mistä syystä? — Mutta mitä ihmeen syytä tästä oli näin kiivastua. Jokaisellahan oli vapaus arvostella, muodostaa se tai tämä käsitys toisesta ihmisestä. — Kuitenkin kuohahti koskena jäljessä loukattu ylpeys, sillä neiti Lillströmin katse oli piirrellyt kuin polttoneula. Muulloin olisi hän sen voinut kestää — nyt ei. Eikä Irja jäänyt osattomaksi. Nuo kaksi olivat häntä vastaan, ja jollei hän voita, niin kaikki ratketkoon...
Tuli ilmoitus, että lumiaura oli viivästynyt. Lähtöä ei voinut enää viivyttää.
Erkki oli juuri nousemassa koneeseen ja katsoi asemahuoneen ovelle, joka avautui, ja asemapäällikkö virkapuvussaan tuli lähettämään junaa. Hän viittasi asemamiehelle, viittasi myöskin junailijalle, jonka antamaan merkkiin Erkki oli jo valmis vastaamaan.
Kun juna läksi sinä aamuna Norvannon asemalta, oli kuin sen veturi olisi ollut poissa suunniltaan. Ne matkustajat, jotka olivat seisoaltaan, horjahtelivat toisiaan vastaan ja junapalvelijat kerkesivät hädintuskin hyppäämään viimeisen vaunun portaalle.
Asemahuoneen akkunaan ilmestyi tyttö, joka levottomin sydämin katsoi kiitävän junan jälkeen...
5
Mutta juna riensi voimia kysyvään kamppailuun kiihtyvällä nopeudella. Kohta vaihteiden takana, pitkän makasiinirakennuksen suojassa vaani myrsky. Siellä se oli laitellut esteet tien poikki ja juoksutteli lumikuuroja pitkin hangen selkää, kuin uhitellen. Ja kun juna tuli esille, syöksyi se raivostuneena sen kimppuun. Se ei ollut enää salakähmäistä nätelemistä sieltä ja täältä niinkuin huoneiden suojassa, vaan avonaista taistelua, rehellistä sylipainia. Myrsky syöksyi korkealla sillalla kuin viime ponnistukseen. Mutta hurjasti ryntäsi junakin. Se tuli siltakaarien alle täysin voimin. Vielä sillä oli kasvava nopeus. Kytkimet natisivat vetämisen ankaruudesta, niiden jouset jännittyivät. Veturi kiskoi vaunuja kuin arkailevia nahjuksia, jotka eivät uskalla käydä silloin eteenpäin, kun tosi on kysymyksessä.
"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä enemmän.
Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin suojatun ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua paikaltaan ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat he kivihiilet tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli siihen tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.
"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa metallia täynnä."
"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa ruokittavakin."
Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän lannistui. Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä enemmän. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa avautui äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti vastaan. Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti käydä väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa, hellittämättä, koko voimallaan.
"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo lämmittäjä. "Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."
"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan yli niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."
Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa, rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot ensimäisten vaunujen yläpuolella.
Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen kohta vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle sivulle. Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta syöksyivät maahan, kuin tuperruksissa.
Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.
Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa. Heillä oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.
Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä neuvokkuus oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan vähäisessä määrässä tänä myrskyisenä päivänä.
Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä. Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista kohdista näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa paikoissa ne olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti joku pensas tai heinälato tiepuolessa.
Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin, raivostuneen eläimen tavoin.
"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.
Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut iskun vasten silmiään.
"Terve!"
Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin, joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan itsepintaisesti uhmaten...
Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni puskimesta puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat penkeillään, ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos, kuitenkaan mitään näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä tuupittu edestä ja takaa.
Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.
"Pankaa ovi kiinni!"
Pauhu kuoleusi jälleen, ja ihmiset kääreysivät vaatteisiinsa. Heitä puistatti sellainen kohtaus.
Veturihytissä oli ainoana kysymyksenä päästä läpi leikkauksesta. Erkki oli vielä suurentanut koneen tehoa, vaikka vesi olikin alkanut vähetä kattilasta. Höyrynpaine pysyi kuitenkin vielä entisellään.
Hänen neuvokkuuttaan yksinomaan nyt kysyttiin. Lämmittäjänkin oli vallannut epävarmuus. Koneen huimaava käynti nieli kovasti polttoaineita. Ei kauvan kestänyt ennenkuin pesä oli tyhjä ja vesikin alkoi vähetä. Kumpaa lisätä?
Erkki tunsi tien tarkemmin kuin lämmittäjä, joka väliaikaisena miehenä oli asetettu hänen toverikseen. Hän tiesi yksin kantavansa kaiken vastuun. Kun lämmittäjä yritti tarttua hiililapioon, sanoi hän vain lyhyesti: "Istu!"
Neljänneskilometrin matkalla oli höyrynpaine pysytettävä samana.
Jo kumahtelivat kiivaammat iskut junan etupäässä. Leikkauksen sivut laskeutuivat. Juna tuli metsään, joka tässä riensi avuksi, ehkäisten myrskyn voiman.
Nyt oli toimittava. Ei ainoakaan sekunti saanut luistaa ohi. Erkki vähensi höyryn menon, pani toisen syöttölaitoksen jälleen toimimaan ja auttoi lämmittäjää. Pian oli pesä kunnossa jälleen ja höyrynpaine nousemassa.
Lämmittäjän valtasi iloinen reippaus. Äskeinen alakuloisuus oli ohi.
"Niinhän se menee kuin messinkihöylällä!" sanoi hän.
"Mikäpäs estäisi. Mutta anna Pollelle evästä taasen vähän ajan kuluttua, sillä nuo tuolla jäljessä me tahdomme saattaa määräpaikkaansa tänä iltana, vaikka puukkoja sataisi. — Älä lataa tupakkaasi!"
Hän nykäisi savukkeen toverinsa suusta ja heitti pesään sanoen:
"Tämä se tepsii niinkuin Könni-Matin mälli Marttilan emännän hiivattomassa kaljassa. Heitäppäs kivihiiltä lisäksi, pari lapiollista kumpaankin poskipieleen sitä sinun 'hiivatinmoista' mujuasi, joka ampuu meitä vähän tuonnemmaksi!"
Oli kuin olisi vallattomuus tarttunut kaikkiin kolmeen, molempiin miehiin ja koneeseen. Pesä oli saanut annoksensa ja jälleen kiidettiin kuin leikkiä lyöden kohti leikkauksen toista osaa.
"Tämä vasta tanssia on!" sanoi lämmittäjä reippaasti.
"Vähintäänkin! onko sinulla, muuten, ketään, jonka luokse riennät, kun pääsemme perille?"
"Niin mitä?"
"Hemettiä, sellaista, joka vähän ruokkoaisi lunta hartioiltasi, kun saavut vihdoin..."
Samassa paiskautuivat kokonaiset kinokset yli koneen, ja miehet peittyivät höyrypilveen. Lunta satoi välikköön, jossa lämmittäjä seisoi moukaroiden suurimpia hiiliä pienemmiksi, satoi aina hytin lattialle saakka...
Kone taisteli raivostuneena. Sen pyörät tekivät vahvimmissa kinoksissa vaarallisia pyörähdyksiä, milloin ne eivät enää suoranaisesti ottaneet kiskoon kiinni. Yli savupiipun syöksähtivät lumiryöpyt toistensa jälkeen. Lumi kasautui jalkakäytävälle kattilan eteen ja molemmin puolin, kinostuen hytin seinää vastaan, peittäen akkunat. Kuumat osat kähisivät kuin kiukaassa ja koko veturi vapisi ja huojui äärettömässä ponnistuksessa.
"Mitähän jos joku kohta pettäisi?"
Se välähti mielessä salaman tavoin. Nyt oli luotettava koneen kestävyyteen, sillä ei vähimmässäkään määrässä auttanut luopua mistään. Se oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta.
Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli rakentanut vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.
Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että sormet rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja, avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen. Jokainen kinostuma vähensi sen vauhtia.
Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut enää kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.
"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.
"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.
"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä..."
Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin tunsi, ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti tällä hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka seisoi lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa jännityksen, silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa tykinnän.
Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen alkanut laskeutua.
"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.
Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi eteensä kuin olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa siihen mitä tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti vesilasiin ja höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä tilaisuuden oli jättänyt viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä hetkellä. Se meni kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut vyöryivät avattua tolaa raskaasti... vastustellen...
Samassa vilahti ohi puoleksi lumeen hautautunut kuusi. Erkki näki sen avatusta sivuakkunasta. Taistelu oli loppuun suoritettu.
Kappaleen ajan kuluttua saapui juna seuraavalle asemalle. Se tuli hiljaa laahustaen kuin väsynyt...
Erkki istui penkillään ja hetkisen hänestäkin tuntui niinkuin jokainen hermo olisi pyytänyt lepoa...
Asemalla viivyttiin enemmän kuin oli aikatauluun merkitty. Junan lähettäjä oli antanut lähtömääräyksen ja veturista oli vastattu, mutta siitä huolimatta seisoi juna yhä.
Matkustajat alkoivat tulla jo kärsimättömiksi. Heidän mielestään oli jo seisottu aivan määrättömiä. Mitä oli tällainen viivyttely! Lapset alkoivat olla iltaunissaan ja itkeä tuhersivat. Joukossa oli hermostuneita ihmisiä, jotka eivät voineet sietää tällaista. He katsoivat vihaisesti koko matkustavaa yleisöä, ikäänkuin jokainen olisi ollut osaltaan syyllinen viipymiseen. Heidän mielessään jo kasvoivat puolet minuutit minuuteiksi...
"Täällä saa ensin kärvöttää vilussa ja sitten vielä tuollaista viivyttelyä..." puhkesi joku.
"Tuleeko tässä vastaan juna?" kysyi toinen.
"Ei tule," vastasi junapalvelija.
"Mitä tässä sitten seisotaan?"
Mutta palvelija oli jo mennyt astioineen.
"Kuuluu höyry loppuneen", tuli tieto toisesta päästä.
"Minkälaisia miehiä siellä on?" usahti taasen joku.
Tuuli kiskaisi vaunun seinää, tohautti ilmaventtiilejä katolla, vinkui, valitti... Vaunun läpi kulki kalsea ilma ja värähdytti tuulen puolella istujia. Mielet alkoivat kuohua.
Vihdoin nuoren kirjurin sisu myöskin riehahti. Ja hän läksi kiivain askelin junan etupäähän.
Erkki oli lähettänyt toverinsa alas kiertämään koneistoa. Vaikka jokainen kohta hänen ymmärtääkseen oli kunnossa, oli kuitenkin varmistettava. Hän oli iloissaan, että oli päästy läpi Kourin leikkauksesta. Se oli parhaimpia saavutuksia huomioonottaen, että lumimyrsky oli tullut yllättäen, eikä auraa oltu voitu lähettää junan edellä kulkemaan. Heidät tosin oli saavuttanut "köyhyys", niinkuin lämmittäjä oli arvannutkin: vettä oli peloittavan vähän ja höyrynpaino mitätön, mutta läpi oli tultu.
Veturimiehet palasivat kiertomatkaltaan ylös hyttiin; alhaalla oli kaikki kunnossa.
"Sinä menetit matkalla tupakkasi. Istu nyt ja pane tuosta sillä välillä, kun minä laitan kaikki lähtökuntoon — äläkä muuten ole milläsikään," sanoi Erkki.
Toverista tuntui hyvältä. Teki mieli sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja.
"Mitäs siellä tehdään?" kuului samassa kirjurin kiukkuinen kysymys alhaalta.
"Istutaan," tuli ylhäältä hämärästä hytistä.
"Lähtökäsky on annettu aikoa sitten."
"On kuultu ja vastattu."
Erkki astui välikköön ja näki kirjurin virkalakki päässä, kaulus pystyssä, pitkänä ja hinteränä seisovan tuulessa. Häntä harmitti äänensävy ja teki mieli asettua kiusoittavaan vastarintaan.
"Kylläpä siellä ollaan nenäkkäitä; tiedättekö että minä junan lähettäjänä olen teidän esimiehenne?"
"En."
"Minä käsken teidän lähteä!" huiski kirjuri malttinsa menettäen.
"Se on teidän asianne."
"Ja teidän on lähdettävä!"
"Se on taasen meidän asiamme, mutta tuossa sävyssä annettuja käskyjä me emme tarvitse — emmekä missään sävyssä, sillä me kai jokainen tiedämme tehtävämme ja täytämme sen, miten mahdollista."
"Te... te...!" yritti kirjuri väliin ja rupesi nousemaan ylös veturiin.
"Tänne ei saa tulla!"
"Mitä...?" hämmästyi kirjuri.
"Tämä on minun paikkani ja teidän paikkanne on asemasilta."
"Tätä te saatte katua." — Kirjuri astui alas, mutta pysähtyi ihan portaan juurelle, luullen kuljettajan säikähtäneen uhkausta.
"Te esiinnytte röyhkeästi ja sopimattomasti."
Ei vastausta.
"Minä raportteeraan...!"
"Perhanan poika!" karjaisi Erkki. "Etkö osaa hoitaa syöttölaitoksia?"
Hän meni nopeasti hyttiin. Käsi taputti nauraa hykertelevää lämmittäjää olalle, samalla kun suu moitti ankarasti:
"Senkin hutilus, etkö sinä tiedä syöttölaitoksen hukkaputken päättyvän juuri portaan alle. Nyt sinä laskit kiehuvan veden esimiehesi kintuille."
Kirjuri meni.
6