Part 2

Karhula oli kallellaan lysmäpolvisena, ikäänkuin hän siten olisi tahtonut ainakin ruumiinsa painon siirtää tuolle puolelle kirotun kukkulan, joka tällä tavalla saattoi koetella ihmisen kärsivällisyyttä. Saattoi nähdä, kuinka jotakin hänessä oli aivan kiehumapisteessään valmiina purkautumaan. Ja aivan kuin siihen todellakin tilanteen olisi pitänyt kehittyä, ikäänkuin joku epäilys olisi häntä vetänyt, kumartui hän katsomaan sivuakkunasta. Mutta nyt hän mylvi kuin raivostunut kontio:

"Yh! Menettekös marjailemaan, tuhannen vietävät?" Erkkikin riensi välikköön katsomaan Karhulan raivostumisen syytä. Tornista oli laskeutunut jarruttaja ja noppi jotakin maasta, toinen käveli sivulla ja työnsi muka auttaakseen. Se oli katkera hetki Karhulalle. Hän heristi nyrkkejään avonaisesta ikkunasta ja kirosi, että mäki tärähteli.

"Kömmi tapuliisi!" karjasi hän miehelle, tarttui viheltimen varteen ja antoi pitkän luihauksen merkiksi, että kone oli jo kukkulan harjalla ja palaamisen vaara vältetty.

Ja pianpa taasen alkoivatkin maat aleta ja metsät vilistä. Raskas juna kiisi alas mäkeä kasvavalla nopeudella.

2

Veturin 375 hytissä ei vallinnut oikea toverisuhde. Erkki sai kokea nöyryytyksen toisensa jälkeen. Karhulan omituisuudet eivät miellyttäneet häntä. Hänessä oli jotakin tavattomasti ärsyttävää, joka kuohutti mieltä. Hänen täytyi hillitä itsessään petoa, joka kiihoitti johonkin kamalaan tekoon, jota hän ei sen tarkemmin osannut määritellä. Ja joka kerta, kun hänen piti tulla yhteen Karhulan kanssa, ahdisti tuo epämääräinen tunne — matkalla, kahden ollessa enimmän. Veturiin astuttuaan olivat he kuin vihityt juuri samallaisiin tehtäviin, joita olivat suorittaneet viikkoja toistensa jälkeen, samoihin asentoihin, samoihin ammattisanoihin. Heidän katseensa kiertelivät höyrykelloon, vesilasiin, radalle. — Toiminta järjestyi niiden mukaan. Kun siinä sitten jostakin syystä rupesi kasvamaan erimielisyys, kääntyivät miesten seljät kuin itsestään vastakkain. Toinen katsoi vasemman olkansa, toinen oikean olkansa yli kumpikin akkunastaan eteensä radalle; siellä etäisyydessä näytti yhtyvän kaksi teräskiskoa, joita myöten heidän veturinsa kolisi eteenpäin. —

Erkki koetti torjua tätä sietämätöntä tilannetta yrittämällä saada keskustelua aikaan, mutta joko Karhula piti sopimattomana tarttua "pojan" tarjoamaan sanaan tai jotenkin tunsi vastenmielisyyttä tällaiseen, Erkin yritys ei onnistunut. Siitäpä alkoi kasvaa peloittava äänettömyys. Erkki ei enään yrittänytkään. Mitäpä siitä, ei kai hän ollut puheita kaupalla. Jos Karhula todellakin piti itseään niin paljon parempana, että katsoi arvoaan alentavaksi käydä keskusteluun, niin eipä suinkaan hän tahtonut häiritä. — Kaikkea muuta hän olisi kuitenkin ennemmin sietänyt kuin tätä. "Onhan Karhula tosin esimieheni, mutta onko mitään syytä käyttää esimiehyyttä tuolla tavalla, kohdella suorastaan halpamaisesti. Millä olen sen ansainnut? Enkö ole tehnyt työtäni säännöllisesti, koettanut kaikin tavoin oppia kunnolliseksi ammattimieheksi, joka kykenisi toimimaan omin päin? Vai onko juuri se Karhulalle vastenmielistä? Pitääkö minun odottaakin vain hänen käskyään ennenkuin saan mihinkään koskea, toimia kuin joku veivi tai kiertokanki? Ehkäpä hän juuri sitä tahtoo."

Kaikista merkeistä päättäen oli ensi vapaapäivien aikana kattilanpesu. Vesi oli käynyt jo sameaksi, joutui helposti kuohumistilaan, jos kattila oli täynnä ja höyrynmenekki suuri, meni sylintereihin ja teki monellaista kiusaa. Jo monta kertaa oli Karhula kähähtänyt itsekseen, kun sylinterit alkoivat paukahdella. Hän oli riuhtonut auki puhallushanat ja kirota sähissyt hammastensa välistä.

Muuta ei.

"Jos pestään, niin ilmoittakoon, muuten en ole tietääksenikään", päätteli Erkki. "Sanokoon tai viittokoon, mutta nyt minä odotan käskyä."

Tuli vapaapäivä. Ei sanaakaan, kun veturi heitettiin illalla talliin. Erkki oli epävarma; ehkä Karhula oli jotenkin muuten ajatellut.

Erkki nukkui yönsä rauhallisesti, pukeutui aamulla vähän paremmin ja asettui todellakin nauttimaan tästä ainoasta lepopäivästä, mikä heillä oli ajovuorojen välillä. Aamupäivällä hän kuitenkin lähti tallille katsomaan, olisiko mahdollisesti tuotu joitakin määräyksiä ylimääräisellä junalla lähtemisestä. Jo etäältä hän näki, kuinka pilttuun ovi oli auki, työ parhaassa käynnissä: Karhula pesemässä kattilaa siivoojapoikain kanssa. Lattialla kierteli vesiletku, puhdistusreijistä juoksi likainen vesi koneen alle kanavaan. Karhula itse ohjasi suihkua, kuten tavallisesti, pää kallellaan, leuka rinnalla, märkänä ja likaisena. — Ei silmäystä, ei sanaa. Paine nousi molempien mielissä.

Erkki oli aivan suunniltaan palatessaan tallilta. Häntä harmitti tuollainen menettely. Eikö hänellä ollut suuta sanoa? Vai tahtoiko hän kaikkien silmissä heittäytyä poloiseksi, jonka piti yksin raataa likaisessa työssä, silloin kuin lämmittäjä käveli pyhäpukuisena.

Mutta Erkki ei voinut puolustaa omaakaan menettelyään. Olisi kai ollut hänen velvollisuutensa nuorempana kysyä. — Olisiko todellakin? — Rauhaa ei tullut. Uhkamielinen hän oli ollut, mutta oliko syytä matelemiseen. — "Jos menisin hänen luokseen ja tekisin kerrankin puhdasta jälkeä, puhuisin tyyneesti — tai riitelisin, jos se olisi parempi. Loppu tästä vain pitää tulla, tulkoon sitten miten tuleekin." Mielessä pysähteli, jalat veivät pois päin. Hän karkoitti huonot tuulet ja syventyi lukemalla kuluttamaan aikaansa. — "Kerkiääpä tuollaisia munia hautoa pesän lämpymässäkin."

Lähdettiin matkalle taasen, elettiin yhdeksänvuorokautinen ajo. Mäkeä ylös, alas, eteen, taakse, mutkasta mutkaan, halki kylien, keskellä ihanasti hymyilevän kevätkesän luonnon. Hymyttömin huulin. Syvä äänettömyys: "mökön turkkia paikattiin."

Erkki ei voinut enää entiselläkään huonolla tyyneydellä ottaa vastaan Karhulan luukkuihin ja vedensyöttölaitoksiin kajoamista. Jokainen sellainen teko tuntui kuin ruoskan sivallukselta ympäri kasvoja, ja hän puri hampaansa yhteen, mielessä katkera uhka: vielä kerran tämä laukeaa ja silloin...

Mutta eräs tapa ei ollut tänäkään aikana jäänyt Karhulalta pois: suuren kahvipullon yhteisesti tyhjentäminen. Erkin oli vaikea ymmärtää tätä. Ensimäinen kuppi juotiin Tiperon vahtituvan seutuvilla, mäen korkeimmalla huipulla. Olipa paikkaa vähitellen ruvettu kutsumaan Knorrimäeksi, sillä siinä myöskin kuljettaja Sirola säännöllisesti teki puolikuppisensa. Toinen juotiin Ojakylän tornilta lähdettyä. Samat paikat sopivat paluumatkallakin..

Mutta Erkkiä olivat alkaneet nämä juottelut kiusata. Mitä hän sitä tyrkytteli, joisi itse. Ensin ylimielinen kohtelu, sitten kahvikuppi, aivankuin piiskatulle lapselle piparikakku. Hän oli jo kauvan hautonut mielessään mitä tehdä, nakatako kahvi Karhulan eteen lattialle vai kieltäytyä siivosti ja kohteliaasti.

Noustiin Tiperon mäkeä, kattilassa ankara paine, koneella ankara työ, "hännässä" valtava paino.

Oltiin juuri pääsemässä vastamäestä, ja kun ei ollut erikoista syytä epäillä nousun onnistumista, otti Karhula jo kaapista sokeriastiansa.

Erkki kuuli sokeripalojen kalinan, kannen aukeavan, sillä koneen jyrinään tottunut eroittaa pienenkin äänen, joka on siitä poikkeava, nyt pullon kilisemisen hanojen metalleihin. Juuri silloin alkoi alamäki, ja hänen oli käännyttävä hoitamaan vedensyöttölaitoksia.

Pullo oli jo Karhulan kainalossa. Nyt viittasi hän katonrajassa koukussa olevaa astiaa. — "Ota!" sanoi katse.

Erkki otti sen vastenmielisesti, mielessä: en juo. Siitäpä syystä hän tarttuikin pohjasta, heittäen korvan vapaaksi Karhulaa kohti.

Nyt jo pulppusi kahvi, kuumentaen sormenpäitä. Erkki ei liikauttanutkaan kättänsä. Karhula katsoi pitkään ja viittasi käyrällä sormellaan sokeriastiaa kohden. Erkki ei ottanut, vaan sanoi sen sijaan:

"Ottakaa joutuin, polttaa sormiani!"

Karhulan silmät iskivät tulta. Kokonaan käsittämätön oli se mylvähdys, joka läksi pullistuneesta rinnasta. Samassa silmänräpäyksessä kuului jymähdys: Karhulan korko iski avainarkun kanteen.

"Juo!"

Ja Erkki joi.

Hän ei uskaltanut olla sitä tekemättä. Hän joi vapisevin käsin, kyyneleet silmissä, katkerin mielin, vihassa ja kiukussa, joi ja puhkesi puhumaan.

Veturi kiisi kuin riivattu rinnettä alas aivan kuin sekin olisi juonut jonkun hulluksi tekevän pisaran. Karhula repi vuoroin viheltimiä, vuoroin höyrynsulkijaa. Vaunut paiskautuivat kiskoilla, jarruttajat huojuivat torneissaan, sinkoillen seinästä toiseen, kauhistuen kamalaa vauhtia. Varaventtiilit puhalsivat pois kattilan liikaa painetta, joka oli kohonnut huomaamatta riidan aikana. Niin kiisi juna kähisten ja kiskojen liitekohtia hakaten halki metsän kuin saalistaan takaa ajava ärsytetty eläin. Oli onni, ettei ketään sattunut tielle...

Erkki potkasi ilmaluukun kiinni. Varaventtiilit alkoivat vähitellen sulkeutua. Tuli vihdoin aivan tyventä. Kuului vain avatusta pesästä tukahdutettu, nopea huounta. Juna vieri samalla painollaan nopeuden yhä kasvaessa...

Ne olivat kauheat kilometrit, jolloin satoi purevia sanoja niinkuin hauleja kummaltakin puolelta. Mutta tämä ei ollut mikään hävittävä räjähdys, vaan oikeita teitä purkautuva liikakuormitus. Kumpikin pohjimmaltaan kaipasi sovintoa ja se siitä vähitellen rupesi muodostumaankin. Tyynnyttiin, rauhoituttiin sekä käytiin avomieliseen keskusteluun, tunnustettiin, kuinka oli kyllä vika toisessa huomattu, mutta ei niinkään itsessään. Karhula sanoi monta kertaa hermostuneensa niin kovasti, että hänellä oli ollut täysi työ pidättää itseään kiinni tarttumasta, ja Erkki syytti nuoren mielensä intoa ja harkitsemattomuutta. Ja mitä pitemmälle he tulivat, sen sovinnollisemmalta tuntui. Karhula sanoi sanottavansa katkonaisin, takertuvin lausein, otti loppujen lopuksi pullonsa, asettaen sen kainaloonsa. Ei oltukaan ennen juotu tällaisin mielin...

3

Muutamia vuosia tekeillä ollut Norvamon rata pohjoisessa oli aivan äsken valmistunut. Liikkeen avaaminen aiheutti paljon muutoksia rautatien henkilökunnassa. Tarvittiin suuri joukko virka- ja palveluskuntaa. Tässä muutoksessa tuli Erkki Teräksestä vanhempi veturinlämmittäjä, ja kaikesta päättäen hänen kuljettajaksi nimityksensä ei ollut kaukana. Siihen hän olikin jo täysin valmistunut sillä viime talvena oli hän käynyt veturinkuljettaja-kurssin Helsingissä. Näiden nimityksien aikana oli hänestä tullut kuljettaja Sirolan hyttitoveri.

Tämä oli Erkkiä vanhempi mies, mutta siitä huolimatta nuortea ja reipas. Kaiken iloisuuden ja avomielisyyden ohessa oli hänessä kuitenkin paljon itseensä sulkeutunutta. Oli joitakin kammioita, joihin kukaan ei ollut päässyt katsomaan. Toisinaan valtasi hänet kiivas himo väkijuomiin. Saattoi mennä vuorokausia, jolloin hän ei erikoisesti näyttänyt niitä haluavan, mutta sitten taasen ryöstäysi himo valloilleen, ja hän oli kuin mennyttä miestä. Omituista kuitenkin oli, että vaikka hän olikin tällä tavalla poissa suunniltaan, tehtävänsä hän siitä huolimatta suoritti nuhteettomasti.

Erkistä oli aina tuntunut raukkamaiselta, että miehet huolensa ja murheensa upottivat lasiin. Hänen oli paha olla nähdessään toverinsa toisinaan juovuksissa. Vaikka Sirola oli silloin erinomaisen hauska toveri, olivat nuo matkat kuitenkin ikävimpiä. Sen hän sanoikin suoraan hänelle.

Sirolalla oli omituisia tottumuksia. Tuskinpa hän enää pääsi Knorrimäen yli puolikuppisetta, ja turmiollisinta oli, ettei hän voinut tehdä matkaa pohjoiseen rajakaupunkiin saamatta "rajantakaista". Hän oli jo itsekin alkanut tuota kammoksua. Raja kiusasi häntä, ikäänkuin sen takana olisi asustanut kiehtova paholainen, joka lopullisesti oli hänet nielevä kitaansa. Hän oli toisinaan näkevinään rajapyykin kiven vieressä tuhansilla tavoilla nauravan naamaan, ja hän niin hyvin tiesi, mitä se merkitsi: niin pitkällä siis jo oltiin.

Enempi kuin Sirola aavistikaan huolehti Erkki hänestä. Oli aivan kauheaa, että mies tällä tavalla vajosi vajoamistaan. Erkki aivan pelkäsi pohjoisen radan ajovuoroja, eikä ollut koskaan varma, kuinka ne päättyisivät. Saattaisihan Sirola jolloinkin jäädä sinne pitemmäksi aikaa, ohi lähtöajan, tai muuten tulla kykenemättömäksi tehtäväänsä. Miten silloin selviydyttäisiin? Mutta miten saada hänet pysymään poissa sieltä?

Erään kerran, kun taas oltiin rajalla, ehdoitti Erkki Sirolalle:

"Ei suinkaan sinun ole välttämätöntä mennä itse sinne, laita joku noutamaan."

Kun Sirola epäröi, jatkoi hän:

"Odota täällä, niin minä käyn."

Merkillisen helposti Sirola taipui, ja siitä Erkki ymmärsi hänen ehkä itsekin pelkäävän pahinta.

Näin tämä asia toistaiseksi korjaantui ja ilman mitään erikoisempaa kuukaudet kuluivat. Oli syksy taasen. Erkki oli yhdellä noista inhoittavista matkoista: tulossa rajan takaa konjakkipullo taskussaan. Hän käveli hitaasti sateen liottamia katuja.

"Sinä tulit jo! Saitko?⁰

"Mieluummin olisin tullut tyhjänä.⁰

"Älä, älä!"

Sirolan kasvoilla oli hymy, joka jo kuului hänessä asuvalle paholaiselle. Erkkiä inhotti. Sirola piti silmällä Erkin takkia ja otti vastaan pullon vapisevin käsin. Kurkusta kuului nieleskelemisen korina.

"Hyvä ystävä, älä juo nyt. Älä ainakaan noin paljon!" pyysi Erkki.

Sirolan huulet vavahtivat.

"Anna pullo minulle!" Erkki koetti saada äänensä sydämelliseksi. "Ota siitä jollakin toisella kerralla, jolloin olet levollisempi. Anna tämä nyt minulle!"

Sirola istui alasluoduin katsein, ja Erkki jatkoi:

"Tämän pyynnön teen sinulle ystävänä, jolle ei ole aivan yhdentekevää, juotko sinä tai et."

"Vie!" tuli kuin tuskan parahdus, mutta käsin piteli hän edelleenkin lasista kiinni. "Ei, salli edes tämä lasi!"

Hän joi sen ahmien kuin janoinen eläin, ja Erkki riensi pullon kanssa ulos. Ensi ajatuksensa oli lyödä se rikki rakennuksen kivijalkaan, mutta hän uskoi sentään asian selviytyvän ilman sitäkin, vei pullon omaan kaappiinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Mutta Erkki sai kokea, kuinka turhia kaikki keinot olivat.

He olivat silloin Kunnaan päivystyshuoneella odottamassa kotiinpäin lähtöä etelästä tulevalla matkustajajunalla.

He olivat kumpikin matkastakin väsyneitä, sillä he olivat tuoneet yöjunaa, saapuen Kunnaaseen kahden aikana aamulla. Keskipäivällä oli Erkki vielä nakkautunut päivystyshuoneen rautasänkyyn ja nukahtanut. Herättyään läksi hän talliin kunnostamaan konetta. Sirola istui hytissä tukkihumalassa. Hän oli murtautunut Erkin kaappiin ja juonut pullon melkein tyhjäksi. Erkki tarttui työhönsä ääneti miettien, kuinka olisi nyt meneteltävä, sillä Sirolan ollessa noin ylimmillään oli oltava varovainen.

Syksyinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä ja puolipimeän tallin vielä pimeämmässä veturihytissä istui juopunut mies synkkänä ja äänettömänä.

"Jopa annoit lähdön rajantakaiselle," sanoi Erkki huolettoman leikillisesti.

Sirola naurahti tuskin kuultavasti, josta Erkki huomasi oikealla tavalla alkaneensa.

"Perhana vieköön! Mitäs Knorrimäessä? Vettäkö tenderistä?"

"Vasikka!" hönkäisi Sirola.

"Niin juuri, vettä ynisevä vasikka sinä olet, ellet anna pulloa tänne. Loppu Knorrimäessä."

Sirola katsoi väsynein, toljottavin silmin, niinkuin ei olisi heti ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin.

"Mitä hittoa minä työnnän kitaani asumattomalla mäellä, ellei minulla ole tinakaulaa kaapissani? Vai luuletko sinä näitä useampia olevan? Ja jos olisi ollutkin, niin kyllä kai sinä olisit ne imenyt."

Sirolassa heräsi epäilys, ja hän tutki tarkoin, minkäverran pullossa vielä oli, käänteli ja katseli sitä vesilasin rasvalampun valossa.

"Ei siitä ole varaa ottaa ollenkaan."

Erkki tarttui pulloon vetääkseen sen pois, mutta Sirola piti sitä lujasti kiinni.

"Kelvoton! Minä lukitsen kaapin ja koetan siten säästää sinulle kunnollisen iltaryypyn vastamäessä, niin sinä kehtaat murtautua ja saada tällaisen häpeän aikaan. Mihin tästä nyt enää on? Silmän voiteeksi!"

Erkki ajatteli kauhulla, mihin tämä olisi päättyvä. Sirola oli juonut huimaavan paljon. Pullo täytyi saada pois ja siten viimeiset ryypyt siirretyksi lähemmäksi kotia. Hän laski matkaa, mikä oli Knorrimäestä Oulankaan. Onneksi ei tarvinnut ottaa puita sillä välillä. Ei hän oikein tiennyt, mistä syystä teki noita laskelmia. Ne vain tulivat mieleen. Saatuaan vihdoin houkutelluksi pullon Sirolalta pani hän sen kaappiinsa, mutta katsoi sitä tehdessä, mitä muuta sinne oli kertynyt aikojen kuluessa: tivistelankakerä, vyyhti sormenvahvuista männänvarren tivistettä, trasseleita, ruuveja, muttereita... pala köyttä — mitähän lämmittäjä Nevala sillä oli tehnyt?

Hytissä vallitsi alkumatkasta äänettömyys. Ulkona oli puhjennut myrsky. Sade pieksi hytin akkunoita ja salamat välähtelivät taivaalla. — Erkillä ei ollut syytä epäillä, ettei Sirola tekisi tehtäväänsä, vaikka hän katsoikin eteensä elottomin silmin ja puoleksi makasi suunnanvaihtajan yli. Kädet kuitenkin toimivat tottuneesti kuin määrätyt koneenosat. Kuten tavallisesti juopottelutuulella ollessaan oli hän nytkin enimmän kiusautunut, jos joku seikka asemilla myöhästytti. Siitä syystä oli vauhti hyvä ja he pyrkivät tulemaan asemille ennen määräaikaa.

Niin mentiin halki kylien ja lakeuksien, vinosti vasten painavaa itätuulta, keskellä säkkipimeyttä. Vaunun akkunain tulet luikertelivat tiepuolessa, mättäissä, kivissä ja ojan reunoissa, lyheten, pideten, vääristellen ja tuuli repi höyry- ja savupilviä junan sivulla.

"Piru!" kirkaisi Sirola yht'äkkiä kamalasti, ja Erkki tunsi kylmän väreen karahtavan seljässään.

"Mitä?" kysyi hän niin rauhallisesti kuin suinkin.

"Käyntisillalla, nokikaapin vieressä."

Erkin jäsenet vavahtelivat, mutta hän astui kuljettajan puolelle katsoen muka hänkin ulos.

"Kas vaan, eikö olekin!"

"No, onpa siinäkin 'pasiseerari‘!" jatkoi hän tietämättä mitä sanoa.

Sirola ratkesi nauramaan; se kuului kamalalta tällä hetkellä. — "Iloinen piru!" — Hän nauroi jälleen.

"Miten niin?"

"Tanssii kuin kone roudan nostamalla radalla... ylös, alas... ylös, alas... noin, noin..."

Ja tietämättä taasenkaan mitä teki, sanoi Erkki:

"Annetaan tahtia sille." Hän alkoi viheltää, vaikka huulensa eivät tahtoneet pariksi sopia.

"Pa— pane puita... täyteen... Me annamme kyytiä sille. Ja anna pullo myös!"

Erkki oli toivonut, ettei hän sitä enää muistaisikaan, mutta huomasi erehtyneensä. Nyt oli mentävä mukaan niin pitkälle kuin suinkin. Hän antoi pullon, johon toinen tarttui kiihkeästi.

"Maljasi, herra Eerikki!" huusi Sirola, sitten hän nosti pullon suullensa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella sekä heitti ulos akkunasta.

Nyt he olivat juuri menossa Paavelan ja Tauvon välisellä kolmipenikulmaisella taipaleella asumattomien kangasmaiden yli, kiipesivät Knorrimäen rinnettä ylös, tai oikeammin kiisivät, minkä kone eteensä otti. Miten oli päättyvä tämä, sitä ei Erkki osannut ajatella, sillä hän eli sanan varsinaisessa merkityksessä silmänräpäyksen kerrallaan. Hän ei kääntänyt hetkeksikään selkäänsä, vaan oli joka silmänräpäys valmiina tarttumaan toveriinsa, jos se olisi tarpeellista. Onneksi kuitenkin Sirola istui paikallaan, etukumarassa suunnanvaihtajan yli, hullu katse suunnattuna ulos.

"Vihellä niille perkeleille!"

Ei koskaan ollut Erkistä pesä laulanut niinkuin tänä myrskyiltana. Iskujen yhtämittainen kaiku metsässä oli kuin saatanallisen naurun kieriskely korven pimeydessä. Ja kun pesän vihertävänkeltainen kirkkaus huikaisi hänen silmänsä ja saattoi ulos pimeyteen katsoessa tulipallot leimuamaan silmissä, näyttivät ne paholaisen silmiltä mustassa yössä...

Nyt saavuttivat he Knorrimäen huipun ja juna alkoi laskeutua alas, mutta Sirola ei kai huomannut sitä eikä vähentänyt koneen tehoa. Kauhulla katsoi Erkki häntä. Eikö hän todellakaan enää tiennyt mitä teki? Vauhti lisääntyi nopeasti.

"Siinä sivuutettiin mäen harja," sanoi hän, saadakseen Sirolan huomaamaan, missä oltiin.

Sirola tuijotti tylsänä eteensä...

Mitä tehdä nyt? Hänellä ei ollut oikeutta puuttua esimiehensä tehtäviin, mutta mitä seuraisi, jollei yhä kiihtyvää vauhtia pienennettäisi. Nyt jo alkoi veturi heittelehtiä kiskoilla. Pesä ei ulvonut niinkuin vastamäen kiihkeässä ponnistuksessa, vaan läähätti, nyyhki kuin suuri ihmisjoukko olisi tukahdettua itkua itkenyt...

"Nyt on suljettava höyryventtiili!" sanoi hän päättävästi.

Kun Sirola ei vastannut, sulki hän sen. Mutta silloin Sirola kohosi asennostaan ja hänen silmänsä leimahtivat heikossa valossa, joka peitetyn kattolampun kupuun leikatun raon kautta lankesi hänen kasvoilleen.

"Anna olla auki sen!" karjasi hän ja repäsi venttiilin selälleen.

"Me menemme kohti kuolemaa!"

"Antaa mennä — heee—i!"

Se oli mielipuolen karjaisu, joka saattoi Erkin vapisemaan.

"Ajattele, hullu ihminen: junallinen matkustajia..."

"Vihellä niille, vihellä sen...!"

Mutta nyt painoi Erkki uudestaan venttiilin kiinni. Tästä raivostui Sirola, hyökkäsi ylös, ja Erkki näki jotakin vilahtavan hänen kädessään. Samassa hän kuitenkin oli kiinni Sirolan ojennetussa kädessä ja tavattomalla voimallaan, joka tällä epätoivoisella hetkellä vaan kasvoi, sai hän väännetyksi kouran auki. Akkuna helähti ja avonainen veitsi lensi ulos. Syntyi hetken kestävä kiivas kahakka. He kiersivät molemmat nyyhkivän pesän edessä. Sirola oli vahvarakenteinen mies, mutta kuitenkin hän herpaantui, ja Erkki sai hänet nujerretuksi lämmittäjän puolelle kattilan ja seinän väliin. Kiivaalla otteella oli hän samassa kiinni jarruventtiilissä, ja junan vauhti alkoi vähetä. Oli jo aikakin, sillä pian alkoi Isonkaaran laskeutuma, jonka alla oli tiessä mutka. Sitä ajatellessa ja vielä äskeisestä ottelusta järkkyneenä täytyi Erkin tukea itseään akkunan pielukseen ja nojata istuimen kulmaan. — Nopeusmittarin viisari hamuili ennen kulkemattomilla alueilla. Hiki virtasi pitkin Erkin ruumista, mutta tällä järkyttävällä hetkellä häntä kuitenkin elähdytti tieto, että vaara oli vältetty. Oli vain saatava Sirola tyyntymään. Tämä yritteli vielä ylös, kirosi kamalasti, haki housuntaskuistaan jotakin, mutta käsi jäi taskuun ja mies raukesi vähitellen. Ja kappaleen ajan kuluttua kuului ainoastaan örähtelyä... yhä vaisummasti...

Juna saapui Tauvoon. —

4

Näihin aikoihin sai Erkki kirjekortin, johon oli kirjoitettu joustavalla käsialalla: "Olen päässyt Norvantoon. Et usko, kuinka olen iloinen. Irja." — Erkki kirjoitti lyhyesti vastaan: "Tervetuloa!"

Tuo kortti toi mieleen omituisia, valoisia muistoja. Irja, lapsuuden ystävä Tauvosta! Koko heidän monivuotinen, usein katkeillut ja epämääräinen suhteensa, jota hän ei ollut itselleenkään selvittänyt, sukeltausi muistiin. Ja sydän sykki voimakkaammin tapaamisen toivosta.

Erkki otti usein esille Irjan kortin ja katsoi sitä pitkään. Olipa siellä tyttö riemuissaan. Ja olihan siitä räiskähtänyt pieni pisara tännekin. Miksi oli hän siihen ollenkaan vastannut? Ensi vaikutuksesta kohta, ja olikin se vilpitön tervetuloa. Puuttui vain, että olisi sen saanut kädestä pitäen sanoa.

Eräänä päivänä, ollessaan toimestaan vapaana, meni Irja asemalta postia noutamaan.

Postijunan kuljettajana oli Erkki. Hän oli huomannut Irjan ja tuli alas veturista rientäen luokse.

"Joko sinä olet täällä!"

"Niinkuin näet. Missäs sinä olet ollut, kun ei ole täällä näkynyt?"

"Eteläisellä rataosalla, olen nyt pitkästä kotvasta täällä. — Siis sinä olet tullut." — Erkin äänessä soi hillitty riemu. — "Toivon sinun viihtyvän täällä paremmin kuin Kouvolassa."

Erkki oli muuttunut edukseen sitten viime näkemän. Hänen käytöksessään oli entistä enemmän itsetietoisuutta ja varmuutta, oli vähän laihtunutkin ja silmät syventyneet, mutta kasvoilla kuvastui lujuus ja päättäväisyys. Ja kuinka hän katsoi sieltä korkeudesta. Irjasta tuntui kuin olisi se aivan kohoksi nostanut. Miten komea! Häntä puki erinomaisesti uusi kuljettajanlakkinsa, joka oli edestä ylös kohonneena ja teki hänet niin erinomaisen reippaan, iloisen ja avomielisen näköiseksi. No, hän tiesi, miten sitä piti pitää päässä.

Erkki viivähti tuskin paria minuuttia, tarttui kädestä ja sanoi:

"Näkemiin. Minä tulen pian."

Samassa oli hän poissa.

* * * * *