Part 4

Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin hän joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.

Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä nuorukainen, joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No niin, kaiketi hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja, jota neiti Lillström niin oli osannut halveksia.

Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö kuitenkin ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä kohtauksesta? Eikö ainakin ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan, jonka katse lämmitti enemmän kuin kenenkään.

* * * * *

Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon, odottamaan siellä yöjunaa.

Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa korjattavana ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän tilapäisesti, milloin ei ollut konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.

Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin kummallinen tunne esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen akkunaan. Hän käveli puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli haavemielellä iltaruskon kultaista valoa.

Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja kirjuri; nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.

Sydän tykki pakahtuakseen ja veri humisi korvissa. Ajatukset risteilivät sekavina. Vai niin! Se oli siis totta kuitenkin. Mutta olkoon, niin kai olikin parasta.

Ja Erkin pää nousi pystympään ja ryhti suoristui.

* * * * *

Alkukesästä, olivat rautateillä varsinaiset talon työt käynnissä. Silloin eivät joutaneet veturit eivätkä miehet joutilaiksi. Kiven, soran, halkojen ja pölkkyjen veto toimitettiin kiireellisesti. Tervauslaitokset savusivat, pölkkypinot katosivat radan varsilta, ryhmittyivät toisiin paikkoihin ja hajaantuivat vihdoin merkittyihin kohtiin pitkin rataa. Ratavartijain johtamat "topparoikat" kulkivat radalla, tivistyskuokat heiluen, lapiot kalskaten. Kiilain varassa kevätkauden ollut roudan runtelema tie oikaistiin, kiskojen välit tarkastettiin ja niin saatiin kaikki taasen kuntoon vuoden ajaksi.

Erkki oli määrätty Hietamäen kuopalle kolmeksi viikoksi. Vahvasti varustettuina läksivät sekä "hepo" että miehet varhaisena maanantaiaamuna. Lyhyet soravaunut kuppelehtivat jäljessä, viimeisenä makuulavoilla ja lämmityslaitoksella varustettu tavaravaunu miehistön asuinsijaksi.

Junailijana oli matalarakenteinen Vahlmannin Jakke, säyseä ja taipuisa mies, liukas ja ketterä sekä erinomaisen nokkela nuljahtamaan pois nuhteenalaisuudesta, mainio itkettämään vaimoväkeä, milloin hän jollakin sydänmaan asemalla tapasi heitä ja kävi haastelemaan silmät sinihaikeina. Kuinka puhui hän silloin elämän katoavaisuudesta? Kuin parhain pappi. Ja mitäs arvelivat vaimot? No, tämän Vahlmannin Jaken he tahtoisivat asettaa seurakunnan eteen. Mutta Jakkea kutsuu tehtävänsä. Hän kohottaa särisevän sarvipillin suullensa, nousee muodoltaan sangen totisena punaisine lippuineen ylös vaunuun, tekee kunniaa rautatieläisten tapaan ristissä käsin huojutteleville naisille ja poistuu kuin ilmestys. — Joistakin aivan erikoisista syistä oli hän näiden työjunien vakinainen konduktööri, eikä se rautatieläisten mielestä ollutkaan suinkaan huonosti osunut, sillä reipasta, hilpeää ja vaihtelevaa mieltä osasi hän pitää vireillä.

* * * * *

Tuolla kohosi kangas loivarinteisenä molemmin puolin laajana aukenevista nevoista. Suon vaivaiskoivut loppuivat, missä maa alkoi yletä; vaihtuipa metsä vihdoin upeaksi kuusikoksi, joka kehyksenä kiersi suon ja kankaan rajoilla. Keskempänä katosivat kuuset ja tilalle tulivat petäjät, ensin rehevämmät, sitten matalammat ja huonompikasvuiset. Kangas päättyi valtavaan hiekkalakeen, jossa kasvullisuus oli harvempaa.

Mäellä oli ratavartijan asunto, ja sen luota poikkesi lyhyt sivuraide hietakuopalle. Vahtituvassa asui Hietamäen Antti, rata- ja hietakuopan vaihteen vartija.

Aamupäivällä saapui hietajuna. Se pysähtyi vaihteeseen vain siksi aikaa, että miehet kerkesivät nousta vaunuihin ja painui sitten kolisten kuoppaan. Työ alkoi. Neljännestunti oli tuskin kulunut ja nyt jo heiluivat urakkamiesten lapiot, kahahtivat juoksevaan hietaan.

Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta, toinen joella vielä etempänä.

Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa alimpien oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä puolankukkaan, myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät hetken ja vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla kuovien vaikerrus...

Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut ruveta nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos. Vähän matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko savu kohosi veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta miehestä, joka istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen sammuva piippu hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein suoraan ylös, kallistuen sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä se muutamien metrien etäisyydelle maasta muodosti ohuen, paikallaan pysyvän, sinisen kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä yö.

Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu pyrähti maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan ja pistäysi pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui Anni, ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.

"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.

Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne meilläkin ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä mennyksi ennen puolta yötä nukkumaa."

"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".

"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.

Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli istunut.

"Siinähän onkin komea valtaistuin".

"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin tehdäkseen.

"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"

"Vaikka mitä", nauroi tyttö.

Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös, Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä oli mieluista katsoa kauniisiin silmiin.

Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä täällä metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi, iho nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse... Mutta eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis kuva mielessään nukkui Erkki vihdoin.

* * * * *

Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla oli juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.

Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden varoittava huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä. — Kun vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa, mikä viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.

Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset juttelivat.

Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen:

"Pikanelli on lopusa, niin että lähätäppä lissää".

Muuta ei hän saanut kokoon, mutta niinpä sai kotiväki kuitenkin tervehdyksen.

Vahlmannin Jakke oli ottanut esille viulunsa. Hän istui ruhmolla kamiinin vieressä, selkä seinään, silmät puoliummessa ja soitti valssin tahdissa kulkevaa laulun säveltä.

Soiton kestäessä Erkki vaipui haaveisiin. Hänelle muistui mieleen Irjan lämpöinen kamari lumimyrskyisenä talvi-iltana. Istuiko siellä nyt kirjuri Irjan kanssa? — Hän hyppäsi alas lavalta, hän ei sietänyt nähdä ketään, vaunu kävi ahtaaksi. Hän hävisi metsään hietamäen taakse.

* * * * *

Mitä useampia päiviä täällä viivyttiin, sitä enemmän Erkki kiintyi ratavartian Anniin. Ihania iltoja viettivät he yhdessä, kun kajastus taivaalla vaaleni ja muut viipyivät unten mailla. Kuinka avonainen, vapaa ja turmeltumaton Anni oli — kokonaan toinen kuin Irja. Kuinka puhdas hänen sydämmensä. Ja kuitenkin saattoi rintaa oudosti polttaa, kun Erkki yksin jäätyään muisteli Irjaa, lapsuutensa ystävää.

7

Tuli seuraava kevät; suunnattomat lumimäärät olivat alkaneet sulaa. Satoi yhtä mittaa, yötä päivää. Jokivarsiasukkaat pelkäsivät jo pahinta. Kovin tuli tulva yhtäkkiä tänä kevännä. Vesi nousi alinomaa ja nosti jäät liikkeelle. Talojen myllyt olivat jo vaarassa ja kaikkein vaarallisimmissa kohdissa oli niitä kiinnitetty vahvoilla köysillä ja kettingeillä rantapuihin ja kiviin.

Huolen painamana käveli talonpoika rantavainiollaan, sillä syysrukiit olivat vaarassa.

Jokainen katse seurasi päivät pitkät virran kulkua, mielissä tuskainen odotus. Kaikki olisi pelastettu, ellei muodostuisi jääpatoa minnekään.

Mutta lämpöiset tuulet porasivat hankea hellittämättä. Sohjuna huljui koko maa.

Joki oli äyräitään myöten täynnä. Mahtavana ja varmana, tyyneenä ja rauhallisena vaeltaa sen vesi merta kohden. Se kantaa pinnallansa rannalta irti kiskomiaan puita ja pensaita, tukkeja ja paperipuita, heinäsuovia ja latoja, jotka kokonaisina pyörivät joen valtavissa käänteissä. Ja matkalla liittyi yhä uusia mukaan.

Hietamäen ratavartija nukkui levottomasti. Jo kolmisenkymmentä vuotta oli hän asunut tässä, käynyt tarkastamassa rataosansa säännöllisesti ja huolellisesti ennenkuin vuorokauden kiivain liike alkaisi. Näin keväisin oli oltava enimmän varuillaan, semminkin joella päin. Illalla oli siellä näyttänyt huolestuttavalta.

Rata oli petollinen, ikäänkuin siihenkin olisi tarttunut keväistä rauhattomuutta. Routa suli sen pengermästä, nosti kiskot, laski taasen toisin paikoin. Oli lyötävä kiiloja kiskojen ja pölkkyjen väliin ja koetettava saada lyömänteet tasaisiksi, sillä kovin pahasti keikahtelivat vaunut ohi kiitäessään.

Siellä nukkuivat nyt vaimo ja tyttö vartijan noustessa ylös.

Uunin piipussa tohisi myrsky raskain huokauksin ja sade pieksi akkunoihin. Oli yösydän, melkein pimeä. Vartija sytytti lyhtynsä. Hän oli mielestään nukkunut liikaa. Tänään oli lähdettävä aikaisin, oli pakosta, sillä tämä yö varmaan kätki jonkun salaisuuden...

Seinältä otti hän nahkaisen kotelon, jossa olivat merkinantoneuvot, liput ja räjähdyssignaalit. Näin varustettuna läksi hän ulos. Tuuli kiskoi eteisen ovea ja oli vähällä saada sen käsistä ryöstetyksi.

Metsässä hietamäen päällä pauhasi myrsky sysäyksin, repi kuin vihassa. Puun latvat painuivat kumarruksiin, ja taivaan kajetta vasten näkyi niiden huojunta.

Vartija työnsi vaununsa radalle ja läksi Ourun ojalle. Hänestä tuntui vain koko ajan, että juuri siellä oli vaaran paikka, mutta siitä huolimatta oli välilläkin joka hetki jokainen hermo jännityksissä. Saattaisihan olla jostakin ratakisko poikki, murtua pois paikaltaan raskaan junan alla.

Niin vyöryi vartija edelleen pidätellen alamäissä, ettei vain vauhti liian kiihtyisi ja hän kulkisi huomaamatta ohi vaaranpaikan. Nousiko rata tuossa tavallista enemmän... oliko tuossa routa sen laskenut? Niin kovin vähän saattoi nähdä pienen lyhdyn valossa.

Nyt mäkeä ylös, taasen alas. Mitä on tuon mutkauksen takana — pimeys sen kätki. Tuuli vain puhui, lennätinpylväät valittivat jaksottaista säveltään...

Niin kiisi hän edelleen kuin olisi joku takaa ajanut.

* * * * *

Pohjoisesta kiisi yöjuna. Värisevät valot ilmestyivät aukeaman laitaan, kasvoivat pimeässä etäisyydessä, nousivat maasta. Ja vähän ajan kuluttua kantausi sen ääni tuulen mukana.

Juna meni halki nukkuvan kylän. Rakennukset häämöittivät mustina ja niiden seinistä kajahtivat vastaan koneen iskut, vyörynnän pauhu.

Nyt se kohousi metsään, kääntyi mäen päällä, meni ohi kylän laidassa olevan vahtituvan.

Vaunuissa nukkuivat ihmiset.

Junapalvelijat liikkuivat äänettöminä ovissa. He olivat vetäneet verhot kaasukupujen yli, ainoastaan ohuen raon kautta tuleva valo valaisi käytävää.

Vaunut luisuivat pehmeästi eteenpäin, keinuivat ja tuudittelivat nukkujia.

* * * * *

Veturissa oli Erkki toverinsa kanssa. He olivat äänettömiä molemmat. Erkkiä vaivasi joku ahdistava tunne, jonka syytä ei osannut selittää. Oli kuin joku patoutuma mielessä.

Hän hoiti tehtäviään vaistomaisesti. Katse vain oli valpas, sillä kevät oli, luonto oikullinen. Tällä kertaa tunsi Erkki itsensä väsyneeksi. Ruumis kaipasi lepoa, mutta nyt ei saanut torkahtaa. Pysyäkseen virkeämpänä avasi hän toisinaan sivuakkunan ja antoi raittiin ilmavirran sivellä kasvojansa. Juna oli pimeä, ainoastaan viimeisenä olevan konduktöörivaunun akkunasta kajasti tuli. Joka kerta, kun hän katsoi nukkuvaa junaa, selvisi hänelle, mikä karkoitti unen silmistä...

Pyörät hakkasivat kiskojen liitekohtia nopeassa tahdissa. Ne muodostivat rytmillisen kolinan, joka tuulen pyörteiden lomissa kaikui takaisin joka puolelta. Näin syöksyi musta hirviö eteenpäin, ja pimeydestä näytti juoksevan kiskopari, jonka jättiläinen nieli. Sen otsassa paloi kolme silmää säihkyen...

* * * * *

Ourun oja oli oikeastaan pienoinen joki, joka kulki yhtä rintaa valtajoen kanssa, johon sitä esti yhtymästä kolme kilometriä leveä kangas. Vasta suupuolella se käytti hyväksensä jotakin notkelmaa ja purkausi jokeen. Mutta joskus tällaisina keväinä kuin nytkin, saattoi valtaväylä antaa sille mahdottomista varastoistaan. Ja nyt oli iltapäivällä sattunut sellainen tapaus. Yläkylien suvannot olivat laskeneet jäänsä.

Rannoilla vapisivat ihmiset tätä luonnon suurta näytelmää katsoessaan. Tyyni, kiihkoton oli virran kulku, mutta jokainen tiesi sen kätkevän itseensä mittaamattomat voimat, jotka kykenisivät lyhyessä hetkessä aikaan saamaan kauheat tuhot. Riippui kokonaan siitä, miten kävisi mutkauksessa vähän alempana ja saaren luona, jossa joki jakautui kolmeksi väyläksi. Kaiken varalta oli tuotu räjähdysaineita jään särkemistä varten. Kuinka siitä huolimatta kävisi? Sama kysymys kaikkien huulilla, sama tuska sydämessä.

Jo täyttävät tuolla varovaisimmat veneitänsä, ja katselevat navetoissa karjan kytkimiä, aukaistaksensa ne nopeasti, jos tarve vaatii.

Odotettiin jännittyneinä, tulisiko kauhun viestiä alhaalta...

Päivä kului. Yhä tuli lauttoja, mustia jäitä, talvitien kantoja. Muutamat olivat kääntyneet nurin ja kuljettivat irti kiskoutuneita pohjakiviä päällimmäisinä. Vesi oli läpinäkymättömän likaista.

* * * * *

Mies juoksee hengästyneenä pitkin joen rantaa. Pysähtyy taloon. Kohta lähtee toinen seuraavaan. Ylös jokivartta. Hirmuviesti mukana: jäät ovat patoutuneet.

Ei kysy kukaan, jokainen tietää.

Äsken vainioita, nyt järveä. Virta pauhaa pihoilla, koski kujilla kuohuu. Hämärtyvän illan kattamaan metsään laukkaa mylvien valloilleen päästetty karja...

Vesi solisee pitkin hakamaita, pensaiden juuritse, mättäiden välejä, nousee järveksi, katkaisee kankaan, leikkaa routaista hietikkoa...

Sitten alas rinnettä, laaksoon, nevalle...

Neva järveksi. Vaivaiskoivut veden alle.

Ourun ojalle!

Oja jokena, raivopäänä, rannat temmastuina etäälle toisistaan... Pensaat upoksissa... metsät joessa.

* * * * *

Jo kuuli vartijan herkkä korva onnettomuutta ennustavan äänen. Merkit metsän rannassa jo viittasivat siihen. Tulvavesi oli jo etäällä vastassa, mustana tasapintana radan yläpuolella.

Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa kappaleen matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa, eikä hän tahtonut saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän sillalle valaisten lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä vallin harjasta oli jo veden pinta.

Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.

Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen vartija koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan. Hän kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista. Hän syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen korina, tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan olevat kiskot ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun sillalla.

Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.

Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti oli kallis.

Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.

"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa. Sai oven auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja herätti tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.

"Ourun silta on sortunut".

Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka oli veturissa?

Hän huudahti tuskissaan.

"Ei vielä pahempaa ole tapahtunut, mutta pikajuna on tulossa".

"Juoskaa radalle!" hätäytyi Anni. "Herra Jumala, kiirehtikää!"

Anni oli aivan sekaisin niinkuin äitinsäkin.

"Tyyntykää nyt ja kuunnelkaa. Vartioikaa rataa ja pysähdyttäkää juna! Minä menen Ourulle uudestaan, viemään asemalle tietoa, jos vielä pääsen yli."

Samassa oli hän jo poissa. Myrsky pauhasi metsässä, mutta merkkituli paloi vielä. Nopeasti etsi hän vajasta toisen lyhdyn, käänsi vaunun ja lähti alamäkeä. Vaunun vyöryessä etsi hän kotelosta räjähdyssignaalit, pysähtyi ja kiinnitti ne kiskoon määrätylle etäisyydelle.

"Herra varjelkoon, ettei sammuisi Annin lyhty eikä kastuisi räjähdysaine!" —

* * * * *

Anni seisoi yksin radalla. Myrsky pieksi hameita ja painoi ne pitkin jalkoja. Siitä huolimatta hänellä oli lämmin.

Mikä juna nyt olikaan tulossa? Anni muisti numeron, tiesi kuljettajan. Hän painoi kädellä sydäntään. Hän!...

Mitä? Näkyikö jo etäisyydessä veturilyhty? — Ei, silmissä vain jotakin sellaista vilahti.

Miten kaikki oli tapahtunut? Miten oli isä saanut tiedon tästä. Jumala itse sen oli ilmoittanut, hänet vuoteeltaan nostanut.

Hän kuunteli jälleen myrskyn ääntä. Se kiskaisi yli Hietamäen metsän, saattoi tulen lyhdyssä lepattamaan. Hätääntyneenä katsoi hän lyhtyänsä. Jumala, Jumala, jos se sammuisi juuri kun juna on lähellä! Hän koetti kätkeä sen vaatteidensa suojaan ja pitää vain tulta ulospäin.

Tuuli rämyytti vaihteen merkkipeltiä.

Oliko varma, että vaihdekkaan oli oikein?

Hän meni sen luokse ja tutki paikan. — Ja sydämeen hiipi tuska. Muistui mieleen mennyt kesä, jolloin työjuna oli ollut täällä, kulki tästä vaihteesta, oli tuossa aina yön aikana... Ne viikot... Hän oli odottanut niiden takaisin palaavan, odottanut ikävään menehtymäisillään... eivätkä ne olleet palanneet... Eikä ollut palannut hänkään, joka oli elämän täyttänyt ja taasen tyhjäksi tehnyt, murheen rintaan tuonut...

Oli ollut aikoja, jolloin hän ei voinut tätä paikkaa lähestyä, taasen toisia, jolloin ei olisi muualla ollutkaan kuin täällä ja radan varrella, suohon laskevalla rinteellä, josta silloin oli viime hyvästin vilkuttanut...

"Olenko tässä estämässä häntä syöksymästä kuolemaan?"

* * * * *

Juna laskeusi alamäkeen ja Erkki vähensi höyrynmenon. Sillä välin laitteli lämmittäjä pesän kuntoon. He kulkivat nopeaa vauhtia, sillä alkumatkasta oli juna ollut myöhästynyt ja tällä pitkällä välillä aikoi Erkki päästä jälleen oikeaan aikaan kiinni.

Lämmittäjästäkin oli kai jo äänettömyys alkanut tuntua pitkältä, koskapa veti päänsä pois suojanpuoleisesta sivuakkunasta ja sanoi:

"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."

Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.

"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken perästä säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla yhtäkkiä:

"Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."

Ja hetken kuluttua:

"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me myöskin?"

Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan hitaan ja nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.

Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.

Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat värähtelevät kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet lapsuusvuosilta saakka.

Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt...

Mutta nyt oltiin tulossa Hietamäkeen ja Erkki muisti Annin. Hänessä kuohahti. Omituinen toimintahalu valtasi hänet. Hän tarttui venttiiliin ja nykäisi täyden paineen koneeseen.

Nyt jo alkoivat astiat heittelehtiä nurkassa, puut liikkua pinoissa, kukkurat vyöryä välikköön. Lämmittäjä säpsähti ensimäisen halon putoamista lattialle ja nousi seisomaan. Hän hienosti huomautti kuljettajaa avaamalla pesän ja rupeamalla syytämään puita sinne. Ja aivan oikeaan osattu: Erkki ikäänkuin havahtui, tuntui häpeävän ja sulki venttiiliä.

* * * * *

Nyt kääntyivät he Hietamäen ojelmukselle. Erkki näki jo tulen, ja vaistomaisesti tarttuivat kädet höyrynsulkijaan sekä jarrulaitoksiin, vaikkakaan hän ei vielä tajunnut, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuli oli siksi etäällä, ettei sen näkeminen vielä kyennyt herättämään häntä ajatuksistaan erilleen. Lyhyen hetken aikana ei hän oikeastaan ajatellut mitään erikoista. Kuin iskuna tuli sitten yht'äkkiä: punainen tuli!

Juna jatkoi matkaansa omalla vauhdillaan.

Mitä oli tapahtunut Hietamäessä, koska vaadittiin junaa pysähtymään?

Edessä on punainen tuli, sanoi hän lämmittäjälle, joka juuri täytti pesää.

Tuskin elämänsä päivinä lienee Kaijala tehnyt niin nopeaa liikettä kuin nyt hyökätessään akkunaan. Hapuilevat ajatukset ja järkyttävät kuvat, jotka sitten kuljettajan äskeisen kuvittelun olivat häntä vaivanneet, veti punainen tuli kuin magneetti itseensä. Mennessään ne koskettivat äitiä ja lapsia kotona, mutta hän mykistyi katsellessaan suurenevaa valopilkkua edessä.

Vauhti väheni ja he tulivat yhä lähemmäksi vaihdetta; nyt jo aivan hiljaa. Lyhtyjen valaisemalle alueelle ilmestyi Anni. —

Erkki pysähdytti koneen ja tuli alas.

"Mitä on tapahtunut?"

Anni punastui, vaikeni, lyhtyä pitelevä käsi vavahteli.

"Miksi juna on pysäytetty, Anni?"

"Ourun silta on sortunut", sai Anni liikutukseltaan vaivoin sanotuksi.