Part 21

Sitä ennen, toukokuun 16 päivänä, sain Langhoffilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jouduttamaan ehdotuksen lähettämistä ja ilmoitti minulle seuraavaa: "Tahdon ilmaista sinulle, että mahtavia voimia on pantu liikkeelle, jotta Donner saataisiin syrjäytetyksi ja Elfving rehtoriksi. Anna minun myöskin muutamalla sanalla tietää, voiko mitään muistutuksia syystä tehdä Donneria vastaan radikaalisesta kannasta, luultavasti poliittisissa kysymyksissä." Minä ilmoitin vastauskirjeessäni, että Donneria ei mitenkään, edes routavuosina, voinut syyttää radikaalisesta kannasta. Joko oli hänet sekoitettu O. Donner-vainajaan, vaikka tätäkään ei syystä oltu voitu leimata radikaaliseksi, tahi myöskin oli vain tahdottu aikaansaada selkkausta yliopiston kanssa koettamalla tehdä uskottavaksi, että rehtorinvaalissa poliittiset näkökannat muka olivat ratkaisevia. Sikäli kuin Langhoff myöhemmin minulle ilmoitti, oli itse Venäjän valtakunnan pääministeri, Stolypin, sekaantunut asiaan, mutta sysäys oli luonnollisesti lähtöisin täältä, nimittäin kenraalikuvernööristä.

Kun ehdotukseni oli saapunut perille, kirjoitti Langhoff toukokuun 22 päivänä: "Luonnollisesti yhdyn sinun esitykseesi, mutta tahdon vain mainita, että minulla on ollut kovia otteluita kestettävänä, ja selitin, että jollei minulle anneta täyttä vapautta toimia vakaumukseni mukaan, niin jätän kaiken sikseen, sillä minun on mahdoton pysyä paikallani, jos luottamus minun ja konsistorin välillä särkyy, sitä enemmän, kun minä täydellisesti luotan siihen. Sanalla sanoen, toivon, ettei enää sekaannuta yliopiston asioihin." Donnerin nimitys rehtoriksi ja Ruinin vararehtoriksi tapahtui muutamia päiviä myöhemmin.

Tämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan ole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on tosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä asiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran hoitaminen annettaisiin henkilölle, "jonka esiintyminen sekä oppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä". Mikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi Elfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli "tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään". Elfvingillä itsellään ei ollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se mahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen varsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen nähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta ja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin poliittisessa tarkoituksessa.

Osakunnat ja luotsikysymys 1912.

Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia ja yliopistoa vastaan.

Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että, sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä, mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen myötätunnonilmaisuun nähden.

Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta, jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille. Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström, katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen palvelukseen".

Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia. Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide tahansa".

Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa, joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä, jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.

* * * * *

Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina, mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä, johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin. Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912 tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei kenraalikuvernööri mitään voittanut.

Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.

Eräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri III:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa keisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912. Langhoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi siellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta paljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi sekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle toukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty kesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja kenraalikuvernööri valitsisi "neljän säädyn" edustajat. Lähetystön matkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen valtionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk.

Kesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua kokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen tarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff, kenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff, valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä, sekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos F. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty), Tampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg Perniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten valtiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana, jolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia naisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla mukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz, Gråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa hotellissa "Slavjanski bazarissa", kun taas muut asuivat eräässä toisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli omaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin nähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota mielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus, lähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä saapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita pitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten sulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden välinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme muutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta, josta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden.

Seuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H. Majesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen edustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen. Venäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen "talonpoika" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut, kunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä olivat toisten autonomisten "rajamaiden", nimittäin Khivan ja Bukharan edustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari näytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka ohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän ilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla oli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka olivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali Mannerheimin helposti tunnettava hahmo.

Keskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä suomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen muistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta. Täälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset ystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea olevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme enimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat pääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin, jonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla oli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen paikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme. Aterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla, jolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle parvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson ja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän huomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta, m.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut esiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja hänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä bessarabialainen ulkomuoto.

Vielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme mukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta Moskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen. Päivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme päivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän valtakunnan sydäntä.

Kesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla tavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut mielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta se prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän pienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle valtakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus keisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä suurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa — toisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli ollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin samottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän suvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon jälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa muuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja siunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut kysymys Jumalasta eikä ihmisestä.

Seuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni sattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka Moskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä tervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin poliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä käsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan ajatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että suomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että Mechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli ollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla. Lipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen. Keskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias. Mitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun etsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni venäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista.

Moskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja seikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen vaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys venäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin päivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa eroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi kenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä senaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin matkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen kysymyksestä.

* * * * *

Varsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden maaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut yliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali Langhoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä "säätyjen edustajaa" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin senaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori Åkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli, venäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan Suomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän aamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin suomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri Seynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista. Illalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle piirille.

Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä, myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa, kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat, joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H. Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian- ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen, jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää. Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti. Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn, istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu. Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen mielelle olivat vaikutelmat masentavia.

Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä rakkaassa muistissa.

Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei hänellä ollut vielä mitään tietoa.

Langhoffin ero 1913.

Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911 kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.