Part 20

Kesti kaksi viikkoa, ennenkuin tuli vastaus senaatin esitykseen. Viivytys oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, mutta samalla lienee käsitetty, että oli tapahtunut erehdys. H. Majesteettinsa oli ollut tyytymätön, ei esitykseen, vaan siihen, että lakia ei heti oltu julkaistu. — — — "Sitävastoin on minulla", kirjoitti Langhoff, "täysi syy toivoa saavani tuonnempana muutetuksi sen lausunnon, että hajoitettujen valtiopäivien loppuunkäsiteltyjä päätöksiä ei saisi esitellä. Olen jo saanut monta puolelleni, ja H. M. ei myöskään liene taipumaton myöntämään erehdystänsä, sitten kuin hän on tullut täysin vakuutetuksi siitä, että erehdys on tehty." Kahta päivää myöhemmin hän kirjoitti: "Kysymyksen sellaisen lain pätevyydestä, jonka ovat hyväksyneet sittemmin hajoitetut valtiopäivät, on H. Majesteettinsa vakavasti päättänyt ottaa perusteellisesti harkittavaksi, ja minulla on täysi syy otaksua, että hän ei tule pitämään kiinni torpparilaissa lausutusta mielipiteestä. Ilmoitin sinulle jo viime kirjeessäni, että useat ministerineuvoston jäsenetkin nyttemmin ovat huomanneet erehtyneensä. Sillä on suuri merkitys, kun tiedetään, kuinka korkeimmassa paikassa katsotaan tarpeelliseksi ottaa huomioon ministerineuvoston lausuntoja."

Oli vaadittu ministerineuvoston lausuntoa senaatin esityksestä, ja neuvosto oli laatinut päätöksensä seuraavaan muotoon:

"Koska ei ole pidetty oikeana, että Senaatti on viivyttänyt torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamisesta tämän vuoden helmikuun 27 p:nä annetun Armollisen Asetuksen ynnä siihen kuuluvien lisäsäännösten julkaisemista, kehoitettakoon Kenraalikuvernööriä vaatimaan, että kaikki mainitut asetukset viipymättä julkaistaan tarkoin noudattaen kesäkuun 27 p:nä 1902 annetun Armollisen Määräyksen ohjeita, sekä samalla ilmoittamaan Senaatille, että sen johdosta, mitä Senaatin maaliskuun 4/17 p:nä päivätty esitys sisältää, tullaan tarvittavat Armolliset määräykset tämän lisäksi erityisesti ilmoittamaan."

Langhoffin oli kuitenkin onnistunut esittelyssä H. Majesteettinsa luona saada hyväksytyksi kenraalikuvernöörille menevä kirjelmä toisessa muodossa, nimittäin seuraavassa:

II. K. M. on nyt kuluvan maaliskuun 14 (27) p:nä tapahtuneessa K. Suomen Senaatin saman kuun 4 (17) p:nä päivätyn anomuksen esittelyssä, katsoen vääräksi, että Senaatti on viivyttänyt kuluvan vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:nä annetun, torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamista koskevan armollisen asetuksen ynnä siihen liittyvien säännösten julkaisemista, suvainnut armossa käskeä, että Senaatin on viipymättä julkaistava kaikki mainitut asetukset sillä tavalla kuin armollisessa määräyksessä helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:ltä 1902 on säädetty. Sitäpaitsi on II. K. M. niiden epäilysten johdosta, jotka Senaatti on mainitussa ehdotuksessaan ilmituonut tämän vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:n armollisen asetuksen johdantoon nähden, armossa tahtonut antaa Senaatille tiedoksi, että kyseessäoleva ehdotus tulee asiallisesti erityisesti harkittavaksi, sekä että siitä johtuvat armolliset määräykset tämän lisäksi tullaan erityisesti ilmoittamaan. II. K. M:nsa yllälausutun armollisen tahdon suvainnee T. Ylh. ystävällisesti saattaa K. Suomen S:n tietoon, sen asianomaista toimeenpanoa varten.

Siinä muodossa asia tuli senaatin käsiin. Maaliskuun 28 päivän vastaisena yönä olin saanut sähkösanoman, joka sisälsi tämän määräyksen kokonaisuudessaan. Seuraavana päivänä kokoontuivat luokseni molempien osastojen senaattorit neuvottelemaan siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava lain ynnä siihen kuuluvan johdannon julkaisemiseen. Siitä oltiin eri mieltä, oikeusosastonkin jäsenten kesken. Mitään yhteistä päätöstä ei tehty, koska kysymys oli riidanalainen; pidettiin oikeimpana, että kukin toimi oman harkintansa ja vakaumuksensa mukaan. Minä puolestani kallistuin siihen käsitykseen, ettei ollut riittävää syytä aiheuttaa julkaisemiskieltoon perustuvaa selkkausta hallitsijan kanssa. Niin loukkaava kuin johdanto olikin, katsoin minä, että hallitsijan siinä lausuma ajatus ei velvoittanut ketään, sitä vähemmän kuin H. Majesteettinsa oli selittänyt, että senaatin ilmituomat epäilykset tulisivat asiallisesti harkittaviksi. Ministerivaltiosihteerillä oli niinikään, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, varma toivo siitä, että H. Majesteettinsa, joka ei pitänyt johdannossa lausuttua ajatusta lopullisena tulkintana, luopuisi siitä, mikä toivo myöhemmin osoittautui perustelluksi. Kysymys oli senkin vuoksi sopimaton selkkauksen aiheeksi, että venäläisellä taholla tahdottiin antaa asialle se leima, että senaatti ei tahtonut omistaa tarpeellista huolenpitoa kansan vähävaraisen osan etujen valvomiseen. Neuvoteltuani oikeusosaston varapuheenjohtajan ja muutamien virkatoverien kanssa talousosastossa päätin asiaa ratkaistaessa pysyä mielipiteessäni, kuitenkin niin, että senaatin päätöksellä annettaisiin tiedoksi H. Majesteettinsa aikomus saattaa johdantoon sisältyvä laintulkinta uuden harkinnan alaiseksi. Eroamiseen nähden päätin olla solidaarinen senaatin perustuslaillismielisten kanssa.

Maaliskuun 29 päivänä klo 7 kokoontuivat senaatin molemmat osastot yhteiseen täysistuntoon, kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin Boeckmann käytti esimiehyyttään senaatissa. H. Majesteettinsa oli selittänyt, että heinäkuun 10 päivänä 1902 annettua määräystä asetusten julkaisemisesta oli vastedes noudatettava, jonka johdosta myöskin kysymys maanvuokralain julkaisemisesta kuului yksinomaan talousosastolle. Oikeusosaston jäsenet vapautettiin siten osanotosta kyseessäolevaan julkaisemisasiaan, minkä vuoksi yhteinen täysistunto lopetettiin ja ainoastaan talousosasto piti kokouksen kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana.

Kun asia siellä esitettiin, selittivät senaattorit Nybergh, Stenroth, Castrén ja Schildt, etteivät he voineet ottaa osaa vuokralain ja siihen liitetyn johdannon julkaisemiseen, sekä ilmoittivat samalla, että heillä oli aikomus heti jättää erohakemuksensa. Julkaisemisen puolesta äänestivät senaattorit Rautapää, Paasikivi, Danielson-Kalmari, Yrjö-Koskinen ja A. Hjelt. Minun lausuntoni kuului, sittenkuin olin selostanut johdannon sisällyksen, seuraavasti:

"— — — Odotettavissa oleva, senaatin aiheuttama asiallinen tutkimus senaatin ehdotuksesta sisältää ilmeisesti tutkimuksen siitä, onko johdannossa esitetty lause hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä oikea vai ei, sillä se oli juuri senaatin ehdotuksen asiallinen sisällys, ja tämän tutkinnan tuloksesta aikoo hallitsija, esitellyn kirjelmän mukaan, armollisella määräyksellä vastedes ilmoittaa. Siitä ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että, vaikka senaatin on käsketty julkaista torpan y.m. vuokraamista koskeva asetus johdantoineen, mainitun johdannon lausuntoa, joka koskee hajoitettujen valtiopäiväin päätösten merkitystä, ei ole käsitettävä hallitsijan tarkoittamaksi laintulkinnaksi tähän asiaan nähden, vaan tulee kysymystä yhä edelleen pitää avoimena sen johdosta, että se on pidätetty uudelleen harkittavaksi. Niin ollen ei enää voi katsoa, että johdannossa oleva lausunto, joka ei ole laadittu lain muotoon, vaan esitetään perusteluna, sisältäisi sitovan määräyksen, ja siksi ei näytä olevan estettä kyseessäolevan asetuksen julkaisemiseen, kunhan asetuskokoelmaan sen lisäksi otetaan keisarillisen senaatin päätöksenä H.K. Majesteettinsa edellämainittu armollinen ilmoitus seuraavansisältöisenä:

"Sittenkuin keis. senaatti alamaisessa ehdotuksessa maaliskuun 17 päivältä 1909 on esiintuonut oikeudelliselta näkökannalta lähteneitä epäilyksiä, jotka tarkoittavat torpan y.m. vuokraamisesta annetun armollisen asetuksen johdannossa olevaa lausuntoa siitä merkityksestä, mikä on sellaisten valtiopäiväin esityksillä, jotka sittemmin ovat hajoitetut, on H.K. Majesteettinsa näiden epäilysten johdosta armossa tahtonut, samalla kuin senaatin on käsketty julkaista mainitut asetukset, senaatille ilmoittaa, että mainittu ehdotus tulee asiallisesti erikoisesti harkittavaksi."

Sen lisäksi lausuin, että huomioonottaen sen erimielisyyden, joka senaatissa oli tähän kysymykseen nähden ilmennyt, ja sen muutoksen senaatin kokoonpanossa, jonka voi odottaa tapahtuvan sen johdosta, että osa sen jäsenistä oli ilmoittanut aikovansa erota toimistaan, minä seuraavana päivänä jättäisin erohakemukseni.

Prokuraattori, L. Kihlman, joka myöskin oli läsnä kokouksessa, saneli pöytäkirjaan merkittäväksi, että hän yhtyi minun lausumaani mielipiteeseen. — Laki julkaistiin.

Kuukautta myöhemmin sattui sellainen tilanne, joka olisi joka tapauksessa aiheuttanut meidän eromme. Keisari oli, Venäjän ministerineuvoston esityksestä, hylännyt sekä eduskunnan lokakuun 30 p:nä tekemän anomuksen että senaatin joulukuun 22 p:nä tekemän ehdotuksen Suomen asiain esittelytavan muutoksesta. Kirjelmä siitä esiteltiin huhtikuun 27 päivänä molempien osastojen yhteisessä täysistunnossa, jolloin kaikki oikeusosaston jäsenet ilmoittivat eroavansa. Viimeksimainitun osaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, lausui mainitussa tilaisuudessa lämpimiä hyvästi jättösanoja eroaville talousosaston jäsenille, lähinnä senaattori Nyberghille ja minulle, jonka jälkeen minä lausuin kiitoksemme oikeusosastolle siitä hyvästä yhteistyöstä, joka oli välillämme vallinnut.

Meidän eronpyyntöihimme oli suostuttu huhtikuun 23 päivänä, ja ne esiteltiin senaatissa toukokuun 2 päivänä, jolloin kokoomussenaatilla oli viimeinen istuntonsa. Talousosastoon jäi silloin vain viisi vanhasuomalaista senaattoria. Talousosaston uudelleen-muodostaminen ei osoittautunut mahdolliseksi, ja jäljellejääneetkin erosivat syksyllä 1909, jolloin muodostettiin aivan uusi senaatti täysi- ja puolivenäläisistä. Vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa vallinnut käsitys, että heidän ryhmällään oli paremmat edellytykset kuin ruotsalaisella ja nuorsuomalaisella puolueella venäläis-suomalaisen politiikan menestykselliseen hoitamiseen, ei ollut osoittautunut oikeaksi.

Eri puolueiden edustajista muodostetulla kokoomushallituksella oli koetettu saavuttaa maallemme vahvempi asema ulospäin, venäläisiä vaatimuksia vastaan. Se ei ollut onnistunut, mutta sisäisen rintaman vakauttamiseen nähden ei kokoomussenaatin lyhyt elinaika kuitenkaan liene ollut aivan merkityksetön. Mutta vaatimukset ja painostus olivat olleet sellaiset, että se ei voinut kauan pysyä pystyssä.

SIJAISKANSLERI-AJALTA

Sijaiskanslerinvaihdos 1910.

Erottuani senaatin varapuheenjohtajan toimesta toukokuussa 1909 palasin yliopistoon kemian v.t. professorina. Entisen oppituolini omisti vuodesta 1908 O. Asehan. Konsistorin ehdotuksesta oli kuitenkin perustettu toinen kemian professorinvirka, jota muutamat nuoremmat tutkijat olivat hakeneet. Kemiaa harrastavissa piireissä toivottiin, että nämä hakijat vetäytyisivät syrjään ja minut nimitettäisiin uuden oppituolin haltijaksi. Niin sympaattinen kuin suunnitelma minusta olikin — luullakseni se oli lähtöisin G. Mattssonista — en kuitenkaan toivonut sen toteutuvan, mutta otin hoitaakseni virkaa toistaiseksi. Jouduin siten, kolmen lukukauden ajaksi, palaamaan aikaisempaan yliopisto-opetukseeni, pidin kemian luentoja ja otin osaa laboratoriotöiden opastukseen sekä olin v.t. professorina fyysillis-matemaattisen osaston jäsen. Toiminta ei ollut minulle millään tavoin vastenmielistä, mutta en kuitenkaan voinut enää oikealla työilolla ja harrastuksella antautua siihen. Olin jo liian kauan — kymmenen vuotta — toiminut vastuunalaisissa hallinnollisissa tehtävissä.

Yliopistopiireissä oli minulle kylläkin viittailtu, että joutuisin sijaiskanslerin paikalle, ja myöskin v.t. kansleri Langhoff oli keskustelussa kanssani kosketellut asiaa, mutta ei ollut olemassa mitään aihetta henkilövaihdokseen tällä luottamuspaikalla. Th. Rein nautti yliopiston, niin opettajakunnan kuin nuorison jakamatonta kunnioitusta ja täyttä luottamusta, ja hänen oma mielenkiintonsa tähän toimintaan ei tiettävästi ollut vähentynyt. Syksyllä 1910 sai ajatus sijaiskanslerinvaihdosta varmemman muodon.

Käydessäni kerran Reinin luona syyskuun alussa hän ilmoitti minulle, että oli vakavasti aikonut jättää sijaiskanslerinpaikkansa, mutta tahtoi sitä ennen tietää, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Hän arveli, että olisin erikoisen sopiva siihen toimeen, ja luuli, että yliopistossa mieluimmin toivottaisiin minua siihen paikkaan. Syyt hänen luopumiseensa olivat lähinnä puhtaasti henkilökohtaista laatua: ikä, huono terveys ja se toivomus, ettei hänen tarvitsisi olla sidottu Helsinkiin. Mutta hän lausui myöskin sen ajatuksen, että nuorempi mies täysissä ruumiin- ja hengenvoimissa voisi täyttää paikan paremmin kuin hän, jos, kuten saattoi ajatella, vaikeita aikoja jälleen koituisi yliopistolle. Koska kuitenkin saattoi näyttää väärältä tai tulla väärin tulkituksi, jos hän juuri sellaisena ajankohtana halusi vyöryttää edesvastuutaakan toisen hartioille, tahtoi hän kuitenkin ensinnä neuvotella asiasta eräiden vanhempien yliopistonopettajien kanssa. Minä huomautin, että jos Rein todella tahtoi vetäytyä syrjään puheenaolevasta toimesta, minulla ei voinut olla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Ikäni ei antanut aihetta minun kieltäytyä julkisista tehtävistä, sitä vähemmän kyseessäolevassa tapauksessa, kun yliopistoja sen hallinto olivat minun harrastuksiani lähinnä.

Muutamia päiviä myöhemmin oli neuvottelu sijaiskanslerin sekä rehtorin ja dekaanusten välillä. Useimmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Reinin ei silloin pitänyt erota, koska siitä saattoi syntyä aavistamattomia selkkauksia. Tämä neuvo sai Reinin ilmeisesti epäröimään, mutta eroamisaikeestaan ei hän kuitenkaan ollut luopunut, mikä kävi selville hänen lausunnoistaan, kun me jonkun aikaa sen jälkeen sattumalta tapasimme toisemme.

Eräänä päivänä marraskuussa Rein ilmoitti minulle, että hän oli käynyt Langhoffin luona, joka oli ollut Helsingissä, ja että silloin myöskin kysymys sijaiskanslerin vaihdosta oli tullut puheeksi, sekä että Langhoff aikoi ehdottaa minua siihen toimeen, jos Rein päättäisi erota. Myöhemmin lienee Rein vielä kirjallisesti tiedustellut Langhoffilta, katsoiko tämä ajankohtaa sopivaksi vaihdokseen, mihin Langhoff oli vastannut myöntävästi, mutta lisännyt, että Reinistä itsestään täytyi riippua, tahtoiko hän erota. Keskustelujen kautta tunsin hyvin Langhoffin ajatuksen asiasta. Hänellä ei ollut mitään aihetta toivoa, että Rein vetäytyisi syrjään, mutta hän katsoi yliopiston vuoksi viisaimmaksi, että tämä, jollei kuitenkaan aikonut pitempää aikaa pysyä paikallaan, eroaisi niin kauan kuin Langhoff vielä oli v.t. kanslerina ja hänen vallassaan oli ehdottaa keisarille ja saada hyväksytyksi se seuraajaehdokas, joka olisi yliopistolle sopivin. Langhoff arveli silloin, ettei se mahdollisuus enää kauan olisi tarjona, koska hän katsoi eronsa olevan odotettavissa verrattain pian.

Langhoff oli kuitenkin esittelyssä marraskuun 18 päivänä maininnut keisarille, että Rein mahdollisesti eroaisi terveydellisten syiden takia, ja kysynyt, tokko H. Majesteettinsa siinä tapauksessa suostuisi nimittämään sen ehdokkaan, jonka hän, Langhoff, aikoi esittää, sekä samalla maininnut minun nimeni. Keisari antoi suostumuksensa siihen. "Jos", kirjoitti Langhoff, "valtioneuvos Rein nyt eroaa, on minulla H. M:nsa lupaus, mutta kuinka myöhemmin käy, jos kysymys lykkäytyy pitkäksi aikaa, ei tietysti kukaan meistä voi tietää". Hän oli muuten velvoittanut sekä Reinin että minut pitämään kysymyksen ankarasti salassa välttääkseen vierasta asiaanpuuttumista, lähinnä kenraalikuvenöörin ja Stolypinin taholta.

Joulukuun puolivälissä Rein kävi minun luonani ja ilmoitti, että hän viikkoa aikaisemmin oli pyytänyt eroa "heikontuneen terveyden" takia ja koska oli pitänyt ajankohtaa sopivana sijaiskanslerinvaihdokseen, sekä ehdottanut minua seuraajakseen. Hän aikoi matkustaa maalle ja tahtoi sitä ennen ilmoittaa minulle asiasta. Ei kukaan muu kuin rehtori tietänyt, mitä hän oli tehnyt. 23 päivänä minä sain sähkösanomatiedon siitä, että minut oli nimitetty vakinaiseksi sijaiskansleriksi, ei v.t:ksi, kuten viime aikoina oli ollut tapana. Koska minulla ei ollut muuta virkaa, ei siihen ollut mitään estettä. Vakinaisella sijaiskanslerilla saattoi mahdollisesti olla vahvempi asema kenraalikuvernööriin nähden kuin virkaatekevällä.

Reinin ero tuli täydellisenä yllätyksenä. Yleensä oltiin yliopistopiireissä tyytyväisiä seuraajan valintaan, mutta tyytymättömiä ei kuitenkaan puuttunut. Nya Pressenissä oli kirjoitus, jonka ajatus oli yliopistopiireistä lähtöisin, ja siinä moitittiin sitä salaperäisyyttä, jolla asiaa oli ajettu, ja varsinkin sitä, että yliopistonopettajat eivät olleet saaneet siitä lausua mielipidettään. "Suomalainen Kansa" julkaisi jouluaattona otsakkeella "Ikävä joulu-uutinen" Th. Homénin kirjoituksen, jossa sanottiin, että Reinin ero oli selittämätön, ja edellytettiin vaihdolla olevan poliittinen tausta, käsitys, joka oli kokonaan tuulesta temmattu. Minun poliittinen kantani oli kaikissa pääkohdissa sama kuin Reinin, ja henkilövaihdoksella ei poliittisesti ollut muuta merkitystä kuin se, että tahdottiin antaa mahdollisimmat inhimilliset takeet siitä, että yliopiston puolelta siihen asti noudatettu puolustuspolitiikka tulisi kauemmin jatkumaan. Myöskin eräässä suomettarelaisessa maaseutulehdessä — muistaakseni Uudessa Aurassa, jota silloin toimitti Rantakari — oli kiivas kirjoitus, joka oli tähdätty suorastaan uutta sijaiskansleria vastaan. "Sellaisia ihmeitä", kirjoitti Langhoff ensinmainittujen lausuntojen johdosta, "että kaikki olisivat tyytyväisiä, sattuu nykyään harvoin. Taito on siinä, että sitten toiminnallaan saa tyytymättömätkin käsittämään erehdyksensä."

Tammikuun alussa kävin pakollisella tervehdyskäynnilläni kenraalikuvernööri Seynin luona. Hän teki muutamia yliopistoa koskevia kysymyksiä, oli äitelän kohtelias eikä mitenkään näyttänyt, että olisi tuntenut tulleensa syrjäytetyksi asiaa ratkaistaessa.

Konsistorin avajaiskokoukseen tammikuussa saavuimme sekä Rein että minä. Rein sanoi jäähyväiset konsistorille ja lausui muutamia ystävällisiä tervehdyssanoja minulle. Hän huomautti, että oli ilman minkäänlaista painostusta pyytänyt eroa, joten asia selveni niille, jotka olivat tahtoneet hänen erossaan nähdä ulkoapäin tullutta vaikutusta. Minä vastasin tervehdykseen ja pidin lyhyen puheen konsistorille. Muutamia päiviä myöhemmin pidettiin päivälliset Reinille, jolloin hän puheessaan uudelleen tehosti eronsa henkilökohtaisia syitä.

Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä kevätlukukaudella 1911.

Kevätlukukausi 1911 kului yliopistossa rauhallisesti ja ilman häiriöitä. Vanhan keppihevosensa, yliopistonopettajien vahingollisen poliittisen toiminnan, toi kenraalikuvernööri kuitenkin uudelleen näyttämölle. Huhtikuun alussa Langhoff lähetti minulle Seynin kirjoittaman salaisen kirjelmän, jossa luetellaan muutamia professoreja, "jotka osaaottamalla mielenosoituksellisiin kohtauksiin ja hallituksen toimenpiteitä vastaan suunnattuun agitatsionitoimintaan ovat useamman kerran kiinnittäneet huomiota itseensä". Kirjelmässä mainitut professorit olivat: E.N. Setälä, joka oli esiintynyt Viipurin nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, E. Estlander, joka oli "puhunut yllyttävässä hengessä" Porvoon kunnalliskokouksessa, ja E.A. Homén, joka oli ottanut osaa mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen R. Sieversille sen johdosta, että hänet oli erotettu lääkintähallituksen ylitirehtöörintoimesta. [Minäkin olin vanhana ystävänä käynyt Sieversin luona, ja siitäkin tahdottiin tehdä numero.] "Sellainen toiminta K.A. Yliopiston professorien puolelta", lausuttiin kirjelmässä, "jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaiseen mielenosoituksellisesti hallitusvihamieliseen esiintymiseen, minkä ohessa he epäilemättä ovat käyttäneet arvovaltaansa professoreina vaikuttaakseen mieliin, on perin sopimatonta eikä ollenkaan sen vaatimuksen mukaista, että maassa tulee ylläpitää valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa". Kenraalikuvernööri pyysi kansleria vaikuttamaan siihen suuntaan, että yliopiston professorit vastedes eivät tekisi itseänsä syypäiksi sellaiseen "hallitusvihamieliseen" esiintymiseen kuin kerrotut tapaukset osoittavat, sekä että he, ottaen huomioon mitä virkavelvollisuus ja korrektisuus vaativat, pidättyisivät poliittisista mielenosoituksista ja agitatsionista. Langhoff ei tahtonut vaatia mitään selityksiä kyseessäolevilta professoreilta, vaan pyysi minulta vain selvitystä heidän valituksenalaisesta esiintymisestään. "Ei ainoastaan Seynin kirje", kirjoitti Langhoff yksityisesti, "ole syynä siihen, että minä kirjoitan sinulle, vaan _täälläkin_ aletaan jo vaatia jotakin tehtäväksi sitä vastaan, että yliopiston professorit esiintyvät, niinkuin sanotaan, poliittisina agitaattoreina. Minä olen asiasta jo ollut virallisessa kirjevaihdossa täkäläisten viranomaisten kanssa." Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin minun virallinen vastaukseni, jossa selvitettiin ne erityiset tapaukset, joihin oli vedottu. Mitä Setälään tulee, oli hän mainitussa kokouksessa selostanut kysymystä valtakunnallisesta lainsäädännöstä eikä ollut lausunut mitään enemmän rangaistavaa kuin se oli, mikä sisältyi valtiopäivien päätökseen asiassa, nimittäin että Suomen kansan täytyi kaikin laillisin keinoin asettua vastustamaan sitä oikeudenloukkausta, joka valtakunnalliseen lainsäädäntöön sisältyi. Ei myöskään Estlanderin esiintyminen ollut ollut mitenkään moitittavaa ja vielä vähemmin Homénin, hän kun ainoastaan oli lääketieteellisten ystävien puolesta ilmaissut myötätuntonsa arvossapidetylle virkatoverille ja lausunut valittelunsa sen johdosta, että hänen oli pakko erota toimesta, johon hän oli erittäin hyvin sopinut. Minä torjuin myöskin kirjelmässä syytöksen siitä, että yliopiston opettajat käyttäisivät arvovaltaista asemaansa agitatsioniin.

Huhtikuun 25 päiväksi olimme rehtori, professori Heikel, ja minä virallisesti kutsutut Langhoffin luokse Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan samasta asiasta. Mitään uutta meillä ei ollut esitettävänä, mutta Langhoffin tarkoitus käyntiin nähden oli se, että hän saattoi ilmoittaa asianomaisille ja mahdollisesti H. Majesteetilleen neuvotelleensa virallisesti asiasta sijaiskanslerin ja rehtorin kanssa. "Se tekee paremman vaikutuksen", kirjoitti hän, "ja se on tarpeen kyseessäolevassa asiassa. Me emme anna peloittaa itseämme, mutta vähän suurempi varovaisuus erinäisten henkilöiden puolelta heidän esiintymisessään ei haittaisi." Mitään enempiä seurauksia ei kenraalikuvernöörin toimenpiteestä ollut. Ei myöskään hänen aloitteestaan tehdystä kanteesta professori Setälää vastaan hänen puheensa johdosta mainitussa kokouksessa ollut mitään seurauksia.

Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.

Toukokuun i päivänä 1911 oli konsistorissa rehtorinvaali I. Heikelin jälkeen, joka oli pyytänyt, ettei häntä uudelleen valittaisi. A. Donner sai 31 ääntä, Elfving ja Ruin kumpikin 28. Arpa ratkaisi asian edellisen hyväksi. Elfving pyysi, että häntä ei asetettaisi ehdolle, mutta konsistori ei ottanut sitä huomioon, vaan piti riittävänä, että Elfvingin pyyntö ja ne syyt, joihin hän oli vedonnut, merkittäisiin pöytäkirjaan. Elfving sanoi kuitenkin minulle ehdottomasti toivovansa, että, vaikka hänet oli asetettu toiselle ehdokassijalle, häntä ei ehdotettaisi vararehtoriksi, mikä sai minut kanslerinvirastolle ehdottamaan Ruinia tähän toimeen.