Part 22

Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää. Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä. Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota. Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin. Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle "niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa. Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta, mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H. Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä, valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä; heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli sanonut olevansa samaa mieltä.

Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta, ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä. Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta. Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen, Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä kirjoitin hänelle.

Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin, ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua. "Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiat _voi_ päättyä, kuin että minun läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti, että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa, jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset. Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti, Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain laillista järjestystä noudatettiin.

[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta, kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin, että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.

"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin minä, jos Herrat tapaavat toisensa."]

Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa, ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia, mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen), nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.

Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle, että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan, kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni, sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut. — — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana — me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa — pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.

Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen, että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta asian hyväksi, en tullut tietämään.

Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää. "Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan, ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan, kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura" nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin vastannut.

Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin, kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä. H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu, jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin. hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän, vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän ministeriä Makaroffia.

Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi, Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi. Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen, että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun 3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille. Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni, on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista, joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa."

Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä. Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella liene kosketeltu Seynin audienssilla.

"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli ollut molemminpuolista.

Markoffin kansleriajalta 1913—1917.

Kun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa yliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin huhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri — nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali von Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei ollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi esittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli Markoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan Helsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että H. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille kanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen.

Minä kirjoitin heti Markoffille kirjeen, jossa tein selkoa yliopiston asemasta ja osoitin, että sillä oli ollut etu omata kanslereita, jotka olivat puolustaneet sen itsenäisyyttä ja suojanneet sitä joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin, sekä huomautin varsinkin niistä vaaroista, jotka seuraisivat kenraalikuvernöörin sekaantumisesta sen asioihin. Vastauskirjeessään Markoff lausui m.m.: "Erittäinkin yhdyn siihen Herra Senaattorin lausumaan ajatukseen, että yliopistoa tulee suojella joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin. Luonnollisesti tulee koettaa puolustaa sitä kaikkea ulkonaista painostusta vastaan siinä suhteessa. Mutta samalla on välttämätöntä, että yliopisto puolestaan karttaa kaikkea, mikä voisi aiheuttaa ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä sitä vastaan."

Että Markoff aloitti toimintansa kanslerina hyvin aikomuksin, sitä ei minulla ole ollut syytä epäillä. Hän osoittautui henkilökohtaisesti hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi eikä hänellä nähtävästi itsellään ollut mitään venäläistyttämis- tai muita yliopiston etujen vastaisia suunnitelmia. Hän oli verrattain lahjakas henkilö, mutta passiivinen luonne vailla siveellistä ryhtiä ja vastustuskykyä niiden vaatimuksiin nähden, joista hänen asemansa oli riippuvainen. Yliopiston vihollisiin häntä ei voinut lukea, mutta mitään suoranaista tukea ei yliopistolla hänestä ollut. Hänen kansleriaikansa yleistä leimaa valaisevat ne tapahtumat ja seikat, jotka tässä lyhyesti kerrotaan.

* * * * *

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorinvirka oli aikaisemmin ollut erikoisasemassa, nimittäin siten, että H. Majesteettinsa täytti sen ilman konsistorin edelläkäypää ehdotusta. Yliopisto oli vuonna 1906 käyttänyt hyväkseen silloisia edullisia olosuhteita saadakseen muutoksen siinä aikaan ja oli saanut hyväksytyksi asetuksen, jonka mukaan tämä virka, täyttämiseensäkin nähden, tuli samanarvoiseksi muiden professorinvirkojen kanssa. Vähän aikaa Mandelstamin kuoleman jälkeen vuoden 1911 alussa oli Stolypin kysynyt Langhoffilta viran, täyttämisestä, johon Langhoff oli vastannut, että se täytettäisiin samassa järjestyksessä kuin muutkin professorinvirat. Sen johdosta julistettiin virka heti avoimeksi, ja ajatus jonkun kutsumisesta siihen sai raueta.

Toukokuun alussa samana vuonna saapui kanslerille Stolypinilta kirje, jossa hän pyysi selitystä siihen, mikä oli syynä vuonna 1906 tehtyyn muutokseen venäjänkielen professorinviran täyttämiseen nähden ja mistä johtui, että asia oli päätetty ilman yhteyttä asianomaisen ministerin kanssa. Langhoff, joka juuri oli lähdössä ulkomaanmatkalle, pyysi minua antamaan v.t. kanslerille, kenraali v. Etterille, tarkempia tietoja kyseessäolevan ehdotuksen perusteluista. Sen johdosta minä kirjoitin Etterille puolivirallisen kirjeen, jossa tein selkoa toimenpiteen syistä, huomauttaen ensi sijassa, kuinka toivottavaa oli, että venäjänkielen professori, esittämällä tieteelliseen pätevyyteensä nähden samat takeet kuin muutkin professorit, saisi osaksensa samaa kunnioitusta ja arvovaltaa kuin nämäkin. Etter käytti Stolypinille vastatessaan hyväkseen minun antamiani tietoja. Mitään enempää ei tästä asiasta kuultu, mutta Stolypinin kysely osoitti, että venäläisellä taholla tahdottiin saada paikkaan järjestelmälle mieluinen henkilö.

Virkaan oli ilmoittautunut koko joukko hakijoita, ja sitten kuin pätevyydenosoittamis-aika oli kulunut umpeen, oli konsistori toukokuussa 1913 tehnyt ehdokasluettelon, jossa oli ensimmäiselle sijalle asetettu moskovalainen professori Sakulin, toiselle tohtori Mansikka ja kolmannelle tohtori Arabaschin Pietarista. Kun syyskuun alussa ei mitään kuulunut nimityksestä, vaikka valitusta ei oltu tehty, kirjoitin minä Markoffille jouduttaakseni sitä. Minulla oli syytä luulla, että kansanvalistusministeri oli tahtonut sekaantua asiaan, ja viittasin siihen Markoffille lähettämässäni kirjeessä. Hän vastasi, että otaksumani oli ollut oikea, mutta toivoi, että asia pian selvenisi. Kuulin kuitenkin parooni Korffilta, joka oli käynyt Pietarissa, että Arabaschin, oman kertomansa mukaan, oli määrätty paikkaan. Sen johdosta minä kirjoitin Markoffille kirjeen, jossa esitin, että olisi toivottavaa saada Sakulin nimitetyksi, sekä lausuin, että kolmannelle sijalle asetetun ehdokkaan nimittäminen synnyttäisi paljon mielipahaa ja alusta alkaen saattaisi nimitetyn kieroon asemaan virkatovereihinsa ja nuorisoon nähden.

Syyskuun 20 päivänä Markoff tuli Helsinkiin, ja minä kävin heti hänen luonaan. Melkein ensimmäinen kysymykseni koski venäjänkielen professuuria. Markoff sanoi tulleensa tänne osaksi juuri sitä asiaa koskevan kirjeeni johdosta. Hän selitti olevansa pahoillaan siitä, että hänen nyt, kun ensi kertaa oli tärkeämpi yliopistoasia kyseessä, luultavasti täytyi toimia vastoin yliopistoviranomaisten toivomusta. Hän aikoi näet nimittää Arabaschinin, ja hänen vaikuttimensa olivat seuraavat: Arabaschin oli erittäin etevä henkilö, joka hyvin täyttäisi paikkansa. Venäjän tiedeakatemia oli palkinnut erään hänen teoksensa, ja sitähän täytyi pitää ylimpänä tuomarina sillä alalla. Arabaschin oli ollut Leuchtenbergin prinssin opettaja, ja tämä oli henkilökohtaisesti suositellut häntä. Sakulin oli poliittisesti toimekas vasemmistomies ja voisi, jos tulisi professoriksi Helsinkiin, saattaa yliopiston vaikeuksiin, kun taas Arabaschin ei ollut sidottu mihinkään poliittiseen puolueeseen ja oli luvannut pidättyä kaikesta politikoimisesta. Takeena siitä oli Markoffin mukaan se seikka, että Arabaschin oli henkilö, joka katsoi vain omaa etuansa! (Hän tarkoitti, että tämä ei seurannut mitään poliittisia ihanteita.) Edelleen huomautti Markoff, että yliopisto oli ainoa laitos maassa, jota venäläistyttämispyrkimykset eivät olleet vielä koskeneet, mutta että sillä oli paljon vihollisia, jotka käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ahdistaakseen sitä. Täytyi sentähden olla varovainen tässäkin asiassa, koska Sakulinin nimitys siinä suhteessa voisi tuottaa vahinkoa yliopistolle. — Minä esitin luonnollisesti käsitykseni asiasta, mutta huomasin, että Markoff oli jo sitoutunut ja luvannut nimittää Arabaschinin. Hän ymmärsi, että tätä ei erikoisen suopeasti vastaanotettaisi yliopistossa, mutta toivoi, että Arabaschinin etevä persoonallisuus pian haihduttaisi mielipahan. Arabaschin nimitettiin professoriksi pian sen jälkeen. Syyksi uuden professorin nimittämiseen esitti kansleri virallisesti hänen etevät kirjailija- ja tutkijaominaisuutensa.

* * * * *

Eräs toinenkin samanaikuinen virkaylennysasia herätti jonkun verran huomiota, vaikka se ratkaistiinkin yliopistoviranomaisten toivomuksen mukaan. Se koski Suomen ja Skandinaavian historian professorinvirkaa. Konsistori oli ensi sijalle asettanut ylimääräisen professorin C. von Bonsdorffin. Eräs hakijoista, joka ei ollut päässyt ehdokassijalle, dosentti V. Voionmaa, oli valittanut, ja konsistorin selitys oli lähetetty kesäkuussa 1914, mutta ei vielä syksylläkään, minun palattuani ulkomailta, ollut mitään kuulunut nimityksestä. Kirjoitin sen johdosta Markoffille ja kysyin viivytyksen syytä, ilmaisten samalla sen arvelun, että asiaan oli toiselta taholta sekaannuttu. Jos niin oli laita, oli minun mielestäni parempi antaa asian jonkun aikaa levätä, kuin että nimitys tapahtuisi vastoin konsistorin ehdotusta. Markoff vastasi, "että asian laita todellakin oli niinkuin Herra Senaattori oli ajatellut, ja sen vuoksi olen minä puolestani pitänyt sopivampana, että asian ratkaisu saisi odottaa vielä jonkun aikaa". Sen mukaan kuin Langhoffin kautta sain tietää, oli kenraalikuvernööri Seyn vaatinut, että Voionmaa eikä v. Bonsdorff nimitettäisiin virkaan. Kun minä joulukuussa samana vuonna kävin Markoffin luona Pietarissa, kysyin häneltä, kuinka asian laita nyt oli, ja hän ilmoitti, että nimityksen täytyi odottaa, koska hän tarvitsi vielä muutamia tietoja. Hän myönsi nyt, että kenraalikuvernööri oli tahtonut saada toisen henkilön nimitetyksi Bonsdorffin sijasta. Minä huomautin, että sellainen sekaantuminen oli käsittämätöntä, koska von Bonsdorff ei ollut ottanut osaa poliittiseen elämään, ja ilmaisin sen otaksuman, että oli sekoitettu henkilöitä toisiin, jollaista aikaisemminkin oli sattunut. Sikäli kuin sittemmin sain tietää, oli Seyn lausunut v. Bonsdorffista, että hän oli "kiivas ruotsikko" ja "nurjamielinen kaikkea venäläistä kohtaan". Kun Markoff toistamiseen kysyi asiasta kenraalikuvernööriltä, oli tämä vastannut, että hänen lausuntonsa koski _erästä_ professori v. Bonsdorffia, mutta mahdollisesti ei sitä, josta nyt oli kysymys.