Chapter 10

Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija -- se oli se suuri kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä »Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen taistelemaan ratkaisevan taistelun.

Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja -- Knut Holtin, jota lehti kutsui »tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo, kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi! Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla -- niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta kyllä minä -- siitä hän saapi olla ihan varma!»

Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.

»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi taiteellisesti valmistettuja -- saattoi nähdä, että avulias sormi oli siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli. Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut, vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja hammasluita ja tupakanporoa.

Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan. Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu. Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.

Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen. Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää, koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta -- mitä saattoi vaatia sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys. Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.

Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus, »että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista ryöstämistä -- lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä laitoksia.»

»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.

»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä uskotaan,» hän ajatteli.

»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.»

Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi käsiään selän takana, niin että ne rutisivat.

»Hm -- voitteko te todellakin -- näyttää -- toteen --?»

»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?»

»Hm -- alhaison --»

»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.»

Hän iski taas avaimen pöytään.

Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.

»Eikö? -- No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.»

»Niin,» yhtyivät toisetkin.

»Ja _siinä_ seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn. Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan --»

Vildhagen pani kätensä ristiin.

»Kuinhan minä nyt saisin armossa --»

»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt hänet levottomasti.

»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te -- jos Jumala niin tahtoo -- aijotte asettaa ehdolle?»

»Hamren ja maaherran tietysti.»

Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti heti sen katseen.

»Muuten -- kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin kirkollismielistä --?»

»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös.

»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti hattunsa.

»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon --»

Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja Vildhagen sanoi:

»Kutka --?»

»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi.

Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.

»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:

»Niin -- se oli meidän tarkoituksemme.»

Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi: »Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin liittoihin!»

Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.

Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti perästä.

Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin, »se on etevä mies.» -- »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän on pöyhkeä.» -- »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» -- »Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.

Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja puhuttiin paljon ylösrakentavaista.

Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä. Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla oli niin oivallinen asema -- kaikkien täytyi kulkea siitä sivu --, neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin miellyttävä -- hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.

Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli »paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden »kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli, huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli totta, mikä oli oikein -- hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona, jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?

Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa. Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään kaikkien maallisten pilvien takaa.

Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet, kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia, ahdasmielisiä ja rumapuheisia.

Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan -- nyt nämä herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään. Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin, että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen esiintymisessään. -- --

Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla, jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima. Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin, kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi aina takaisin. -- --

Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt, että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä »vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä ensin silvotaan. -- Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin. Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä, vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään, kuinka häntä interpelleerataankin!» -- »On sentään sääli nuorta, kunnon miestä», sanoi hänen vaimonsa. -- »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on hurjastelija.»

Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.

Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!»

Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa ollenkaan», hän sanoi.

Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä, ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.

Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään. »Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää vasten.

Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä. »Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!»

Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan, joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta. Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron, toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan. Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. -- »Ei suinkaan! Teidänhän vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. -- Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.

Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa. Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen talon sivu.

»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.

Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan keskellä huonetta.

»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»

»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn kärsimättömyydestä!»

»Heti. Hyh -- -- istutaan. -- Ei, minun täytyy astua! -- Mutta anna minulle ensin lasi vettä -- tai kuule: lasi viiniä. -- Oih, minä luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»

»Oletko sinä puhunut?»

»En, vaan huutanut.»

Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:

»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että ne heräsivät.»

»No, mitä hän sanoi?»

»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin näkeväni hänen saappaansa koko ajan. -- Voiko Knut kieltää, että hän vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita luokkia vastaan? -- Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain käsiin j.n.e.»

»No? Mitä Knut vastasi?»

»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.»

»Puhuiko hän hyvin?»

Pietari nielasi lasin viiniä.

»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä, miten minä osaisin kertoa -- -- Näetkös, ei ainoastaan sanat -- -- Minä en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua _sillä tavalla_.»

»No --?»

»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista, niin lämmintä, niin innostunutta.»

»Mutta nyt?»

»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys -- kuin hän tuli Björnholtiin.»

»Kerro, Kerro!»

»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen tietämättömyyttä ja taikauskoa. -- -- Hän käytti aivan toisia sanoja, mutta se oli ajatus. -- -- 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi. 'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen, etteivät he murhanneet häntä paikalla.

»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' -- -- mihin hän tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta. Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita esimerkkiä -- --

»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.