Chapter 11

»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä. Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se sen vuoksi rikos? -- Tässä kääntyi hän Hamren puoleen -- ajatteleppas -- Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? -- -- Ja sitten tuli Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan vastustajaansa? -- Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät häntä! -- -- Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.

»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan: 'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin -- muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut äänet.

»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä -- --»

Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua kadulla.»

»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti.

»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät -- he tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.»

»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.»

Kornelia nousi ylös.

»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.

»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»

»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän kanssamme?»

»En -- kiitoksia -- minun täytyy mennä kotiin -- kiitoksia.»

Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.

»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.

Pietari pudisti surullisena päätään.

Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa vastaan vavisten kuin ajettu eläin.

Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.

Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt sinne? -- -- Hän painoi päänsä alas häpeissään -- -- hän oli sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.

Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä -- oli sytytetty vain yksi ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä -- korkkiruuvi korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä -- hän oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla -- hänen varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle, sen mukaan kuin hän liikkui.

Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille, selvä kommunisti.»

Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.

»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?»

»No -- ne tietysti eivät usko Jumalaa.»

Neiti Vik pani kädet ristiin.

»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.»

»Herra siunatkoon!»

»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.»

»Eivätkö periä --?»

»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.»

»Ryöstettävät!»

»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.»

»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?»

»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi kaupungin.»

»Laupias Jumala!»

Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:

»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!»

»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi.

»_Hänkö_? -- -- Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan on? -- Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? -- Noo! _Minä_ kerron teille, minkälaista väkeä he ovat -- --»

Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän »uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli ihmetellen -- hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.» Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. -- Hän näki kaiken takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.

Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli -- isä ja täti kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään -- hän kuuli Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle. Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä, tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän tahtoi tehdä sen nyt ja aina!

Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, oudolla äänellä hän sanoi:

»Te puhutte minun kihlatustani.» -- -- --

Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet. Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.

Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan, kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja juurtui kiinni siihen paikkaan.

Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.

Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään, katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon, että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet. Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme takana. Se on -- se on -- minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»

Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen; uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun, katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:

»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.

»On.»

»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»

»Olen.»

»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa --»

Kornelia katsoi ylös.

»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot antautua?»

»Niin.»

Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi. Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä uhkaavammiksi.

»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? -- Kornelia, minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt kihloihin Knut Holtin kanssa.»

»Siksikö, että hän on isänsä poika?»

»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on: röyhkeä Jumalan kieltäjä. -- Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat -- Björnholt, Vildhagen --»

»He eivät ole kunnon ihmisiä.»

»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä? Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista kirjaa talossani. Ja sitten -- kaikki turhaan!»

Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat askeleensa. -- -- Kaiken tämän piti sitten tapahtua _hänelle_, hänen _talolleen_, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi! -- -- Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä itseään:

»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.

»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi -- tällä kertaa hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.

Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?

Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli -- hän ei voinut kertoa hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota hän ei koskaan ollut rakastanut.

Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.

»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun talooni hän ei saa jalkaansa panna.»

Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui Kornelia alas, -- hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui -- hän ei vaan jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää, pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan kapakkamaiselta.

Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen. Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako -- ei minua mikään vaivaa -- minä olin vain niin väsynyt.»

Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä saatoit -- --»

Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt mitään.

Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.

Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä iltana.

Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti -- minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»

»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta -- ajattelehan -- laupias Jumala, et suinkaan sinä aio -- --»

Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin katua.

Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen. Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, -- kylmillä sanoilla pitäisi hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet hurmannut. -- Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna, aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta nyt -- nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!

Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat. Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja kysyä hämmästyneinä -- -- Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään, ennenkuin Knut meni pois.

Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan -- hän kiiruhti Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.

Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi -- hän oli huomannut, kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.

»Hyvä Jumala -- eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»

»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi --», Kornelia sanoi päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.

Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»

Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.

»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea --»

Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti, alkoi hän uudestaan itkeä.

»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se koski.

Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.

Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä, suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, -- -- tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt mennä sisään --!»

Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna -- oletko sinä -- et suinkaan sinä --»

»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies parka! -- -- Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»

Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän kauhealta kuin ennen.

»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»

»En, anna, minä istun täällä.»

»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»

Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin. Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.

Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.

»Odotatko sinä ketään?»

»Odotan, vierasta -- vierasta, joka -- joka -- ei, sinä et arvaa sitä koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä kurkkua ja riensi kyökkiin.

Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.

»Kuka se on?»

»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin --!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.

»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna hänet pysäytti.

»Ei, Pietari, herranen aika --»

»Mutta minä tahdon --»

Hanna asettui hänen eteensä.

»Ei siellä ole ketään.»

»Onpaan.»

»No niin -- on, siellä on joku -- mutta sinä et saa mennä sinne.»

»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole --» Hän lähestyi ovea.

»Pietari, kuuletko sinä!»

»Minä olen niin hemmetin utelias.»

»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on. Se on Kornelia», hän kuiskasi.

»Kor --? Mutta mitä se merkitsee?»

»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!»

Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko. Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä. Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä juoda sinun onneksesi?» hän sanoi.

Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.»

Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä se olet -- -- senkin mokoma! -- -- Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin suhteeni! -- -- Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille pientäkään auringon sädettä!»

»Mutta -- -- mitä --?»

»Jaha! sepä tiedetään.»

»Mitä tiedetään?»

»Vain niin? -- -- Todellakin? -- Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.

Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.

Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. --

»Hanna -- sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi.

»Mutta Pietari!» hän huusi.

»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää olla vaiti! -- Knut, hän on täällä!»

»Mutta, Pietari, hyvänen aika!»

Knut nousi seisomaan. »Mutta kuka se on? Kuka on täällä?»

»Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.»

Hanna tarttui hänen käteensä. »Mutta eihän hän tiedä mitään», hän kuiskasi ja riensi ulos.

Pietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa.

»Eikö tiedä mitään? -- Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä olet kihloissa?»

Knut kalpeni äkkiä.

»Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin, ja että te olette kihloissa, ja sitten --! Ei, tästä pitää minun saada selko!»

Ja sitten hän riensi ulos. -- Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen vievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan, tarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista naurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja hän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi saada sanaa suustaan. -- --

»Pöytään!» huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka tuli sisään höyryävä vati käsissä. »Pöytään, minulla ei ole koskaan eläissäni ollut niin nälkä!»

X.

Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen, jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.

Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi, vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.

Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin -- näyttää siltä kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa. Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä, jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.