Chapter 9

Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.

Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.

Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli, kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:

»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä. Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni. Kiitoksia. -- --»

Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat siihen, ja sanottiin hyvää yötä.

Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.

Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.»

Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.»

Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen, että minä lähden ulos kävelemään -- tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»

»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.

He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran tuoksua.

He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä, kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin, ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.

Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän keltainen ikkuna.

Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi, nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi, perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.

Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja oli jo kohta kaukana.

»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.

Pietari käänsi. Knut värisi.

»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.

Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt, putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.

Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa, kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa. Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen, rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli peninkulmien päässä -- äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko, jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan, ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi -- riemuiten hän olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.

»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme, resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin, jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon tai moraaliseen rappiotilaan?»

Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut -- sinun pitäisi mennä kihloihin.»

Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:

»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»

»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»

Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu. Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.

Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.

Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää matkalaukkuaan.

»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.

»Minä matkustan,» Knut vastasi.

»Mutta Knut --! Matkustat --! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»

»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä. Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»

Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:

»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi miettinyt jotain. »Sano terveisiä -- sano terveisiä -- morsiamellesi.»

Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki vielä makasivat --. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä muisto nyt oli karkoittanut hänet.

VIII.

Seuraavana päivänä -- sunnuntaina -- iltasaarnan aikaan istui Knut huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat. Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.

Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana, keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.

Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla, ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä, kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi, joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät, rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.

Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon. Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän -- --!

Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti olemme nauttineet».

Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita. Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?

-- -- »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. -- -- Se on ajan epäusko.»

Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille, sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös, että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.

Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään. Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti, että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi voimia.

Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:

»Isä -- minun täytyy matkustaa pois.»

Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein ymmärtäisi häntä.

»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin? Mitä sinä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.»

Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili tuolinselkää.

Knut hypähti ylös. »Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?»

»Minua -- minua -- vaivaa joskus pyörtymys. -- Minä en enää siedä yötyötä -- ja -- minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. -- Minä luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja lähti huoneesta.

Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi, ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen vuoksi itsekin oli ollut kylmä.

Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että hänen velvollisuutensa oli jäädä.

Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.

Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä matkustat, niin minäkin matkustan!»

»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?»

»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat -- helvettiin kaikki!»

»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en lähdekään.»

Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi kuulla se uudestaan ja saada selitystä.

»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta, niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.»

Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.

Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan käden omiinsa.

Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.

He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.»

Holt katsoi häneen kysyväisesti.

»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa sinua tehtaissasi?»

»Aivan varmaan, aivan varmaan,» Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä,

»Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.»

Holt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin taistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa. Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa oli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle huokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa.

»Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi», Knut jatkoi.

Holtin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän oikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä oli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli taas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän tuskin uskalsi kysyä.

»Onko se -- onko se todellakin totta?»

»On.»

Holt nauroi ääneensä. »Vihdoinkin!» huudahti hän ja hän tunsi, ettei hän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta hän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut.

He jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina kysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli hämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän elämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi niinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, -- hän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. --

Knut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi jäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli päätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä mielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui ja uneksi avoimin silmin. -- Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka Kornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää katseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi merenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia lehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla.

Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. -- --

-- Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.

Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan, Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari odotti.

Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella, joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan kysymykseen:

»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.»

Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä, jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi tavata häntä», hän sanoi.

-- -- Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä. Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava soitto; ne polttivat häntä.

Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä. Mutta sen karkoitti pian toinen. Että _hän, hän_, Knut Holt, joka oli hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista, kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi, joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen -- aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän kaikilta muilta salasi. Mutta _tämä_! Että Knut häntä rakasti! Jos se ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista, voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään, tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi: minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? -- Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa tuskaa, kuin hän ajatteli sitä.

Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan, kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.

IX.

Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan hiljaan, vain kuiskaten -- oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.

Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti. Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä, ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa koroitettaisiin.