Part 3

Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän ajatella kaikkea, mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin saloihin asti. Mutta kun hän tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja luulivat hänen olevan hyvillä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli näkevänsä jonkin mustan nousevan silmiinsä, mutta sitten hän muisti koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut, että hän oli reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt. "Ole nyt kiltti, Öyvind," oli koulumestari sanovinaan hänelle ja ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista, ja pohjaltaan ovat kaikki ihmiset hyvät; näyttää vain siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi, Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Jon Hatlen; sinä saat sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit... Marit.. on hyvä kuten koulussa..."

Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jonin hänen rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut itselleen: se on totta, minä olen sairas.

Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän painui hänen puoleensa.

— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän! -Etkö sinä näe, että ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.

Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Jon meni heti perässä.

Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle, istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä, nousi sitten, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.

Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa, ja hän nauroi ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja nauroi. Mutta Hans, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään, tuli ulos hänen perässään.

— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan eteen.

Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hans jäi seisomaan, ikäänkuin hän olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti ympärilleen ja sanoi hiljaa:

— Nyt minä sanon sinulle, Hans, miksi minä ennen olen ollut niin iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä, emme enää ole iloisia.

Ja hän purskahti itkuun.

— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta. — Öyvind! Poika pysähtyi kuuntelemaan.

— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin. Mahtoi olla se, jota Öyvind ajatteli.

— Mitä? vastasi hän, niinkuin kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja astui esiin.

Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.

— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.

— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.

— Kuka sinun kanssani on?

— Hans.

Hans aikoi lähteä.

— Ei, ei! pyysi Öyvind.

Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.

— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tiennyt, mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat kaikki kolme.

Hans hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: -Minulla on kaiken iltaa ollut taskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut niitä annetuksi.

Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.

Öyvind otti makeiset.

— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana.

— Niin olen, vastasi tyttö. — Mutta _sinä_ et ole tanssinut paljoakaan, lisäsi hän.

— En ole, vastasi poika.

— Mikset ole?

— Kas...

— Öyvind!

— Mitä?

— Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...

— Marit!

— Niin...

— Mikset sinä tahtonut, että katselisin?

— Oli niin paljon ihmisiä.

— Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Jon Hatlenin kanssa.

— Olenhan minä.

— Hän tanssii hyvin.

— Tanssiiko?

— Eikö sitten sinusta?

— Kyllä.

— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä tanssit hänen kanssaan, Marit!

Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.

— En ymmärrä sinua, Öyvind.

— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä menen.

Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen perässään:

— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.

— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet täysikasvanut tyttö.

Hän ei sanonut sitä, mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni; mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.

— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?

— Täällä.

— Kenen kanssa sinä puhut!?

— Öyvindin.

— _Kenen_ kanssa sinä sanoit?

— Öyvind Pladsenin.

— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa. — Lähdetkö paikalla sisään minun kanssani!

Viides luku.

Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä, virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän, ja entinen pistävä, haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enää pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden menneen.

— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä. — Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.

Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa ääressä, pojan puidessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus laskeutui taas painamaan häntä; hänen täytyi koota voimansa ja ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän kylmemmäksi, joten se, joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.

Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä läisköinä; hän taivalsi ylös kelkkamäkeä poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta jotakin, joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli kuollut, raskas tie, hän kahlasi märässä lumessa, polvet olivat kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää; nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi siinä astellessaan puiden välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi tiennyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua. Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä edes -ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän sitä ajatteli, ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu, syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti suustaan:

— Torppari saa kokea aika kovaa.

— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui kirveeseen.

Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:

— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.

— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni molemmin kourin.

Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin tahtiin.

— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind? sanoi hän äkkiä.

— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.

— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.

— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.

— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.

— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.

— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.

He olivat kaikki ääneti hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä. Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.

— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan mentyä.

Mies katsoi häneen pitkään.

— Köyhien ihmisten niinkuin me?

— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä olet aina olevinasi niin köyhä, kun et kumminkaan ole.

Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitten katsahti mies terävästi vaimoonsa:

— Sinä puhut oman järkesi mukaan. Äiti nauroi.

— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.

— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.

— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.

— Öyvind on torpan poika.

— Kyllä hän silti voi olla siisteissä vaatteissa, koska kerran meillä on varaa siihen.

— Puhu nyt niin, että hän itsekin sen kuulee.

— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.

Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään ottaakseen piippunsa.

— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän.

— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset sinä koskaan mainitse myllyjä?

— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.

— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vain sekä yötä että päivää.

— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.

— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.

— Kyllä ne jauhattavat, kun vain on vettä. Mutta sitten kun sinne Nyströmmenille tuli mylly, käy täällä huonosti.

— Koulumestari oli tänään toista mieltä.

— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin koulumestari.

— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.

_Iloinen poika_ 41

Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa, nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja sitten poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.

Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään, kuin avara, kiiltävä jää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli hänet erottanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Jon Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä toisen että toisen kanssa niin kauan kuin elämää kestää. Hän ei enää kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli, eikä vähääkään epäillyt onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi ajatella.

Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään. Lapset odottivat kauan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä; he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan enää tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin koveni, hän lauloi vain harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut: "sitten, sitten!" ja alituiseen: "sitten!" Lapset juoksivat, huusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun he eivät saaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä. Mutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enää tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi, hetkisen istuttuaan:

— Tulepas nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni kanssasi.

Öyvind puki takin ylleen ja lähti. He suuntasivat kulkunsa Hejdegårdenen taloja kohti, puhe luisti hyvin, mutta ei koskenut mitään tärkeää; heidän lähetessään taloja poikkesi koulumestari keskimmäiseen, ja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.

— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.

— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?

— Ei.

— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?

— En, en vielä.

— Et vielä? Koska sitten? Poika ei vastannut.

— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet tiedä? Ja kun ei poika vastannut, sanoi koulumestari: — Tule nyt, äläkä turhia höpise.

— Ei, minä en mene!

Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.

— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua menemään tanssiin!... Molemmat olivat ääneti. — Onko tuolla sisällä joku, jota sinä pelkäät nähdä?

— Enhän minä voi tietää, keitä siellä on.

— Mutta _voisiko_ siellä olla joku? — Öyvind oli vaiti. Silloin meni koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: — Pelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind oli vaiti. — Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt; mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu... Öyvind nosti katseensa, mutta ei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti syrjään. - Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän muista enemmän kuin sinusta?

Öyvind oli yhä vaiti, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi pois; he palasivat takaisin.

Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.

— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.

— Kyllä.

— Mitä sinä sitten aiot ruveta tekemään? — Minä tahtoisin seminaariin.

— Ja sitten koulumestariksi?

— En.

— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?

Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.

— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitten rupeat tekemään?

— Sitä en oikein ole ajatellut.

— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?

— Kyllä, mutta pitää myllyt.

— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.

— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissar

— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitten on hyötyä.

— Saadaanko sielläkin numeroita? — Miksi sinä sitä kysyt?

— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.

— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.

He astelivat taasen, äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea, mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.

— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.

Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin, kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä laskiessa; nyt hän katseli sitä niin, ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.

— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.

— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.

Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki katselemaan iltaa.

— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitten kun lapset leikkeineen ovat muuttaneet pois.

— Eikä teilläkään enää ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.

Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.

— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.

— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.

Kuudes luku.

Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdegårdene. Marit oli juuri tullut kuulustelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö, kevyt ja vapaa käytöksessään, ja sekä tytöt että pojat tiesivät paikkakunnan huomatuimman nuorenmiehen Jon Hatlenin kosivan häntä; hän saattoi syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä ja poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla oli jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.

— Voi Jumala, Jumala, hytki hän, — minä en uskalla mennä kotiin.