Part 4

Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa, mitä osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitten oli luullut osaavansa kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä. Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kuin oli niin suuri, että osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli lyömäisillään, lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet hyväksytään; jos se, joka kävelee eteisessä, on renki Lauri, niin hänet hyväksytään; jos se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua, pääsee listaan asti, niin hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi sen, että jos hän saa oikean jalkansa kierretyksi vasemman ympärille, ja se oli hänelle ihan mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan kysytään Joosepista piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa tai Saulista, tai huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai - hän tutki paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään. Viides oli ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli nähnyt unta vuorisaarnasta, ja hän oli varma, että häneltä kysytään vuorisaarnaa ja lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi lähteä ulos nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin sisään ja häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja. Kuudes ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin hänen isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät kasvot, ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin monta ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli äitiä ja siskoja, jotka parhaillaan kotona rukoilivat hänen puolestaan; varmaan se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut päästä tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi, toisen kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet ja menneet; mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut mennä merille ja ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia hirmuiset rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitten merirosvon, sitten kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen, korkeintain merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään menisikään merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas luotti onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan; sillä osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan, että mitä niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos hänet hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet ja palaa taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien käy kateeksi ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisenlaisia laskuja. Hän järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki toisen puolen tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toinen menopuoleksi: niin en koskaan enää valehtele enkä lörpöttele, vaan käyn aina kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni pois kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Ola Hansen hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä hyväksytä tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja sitäpaitsi on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui yhdestoista, joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia sen tapauksen varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa poroksi koulun, tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko johtokunnan jyrisevänä tuomarina, mutta on lopulta ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden asemasta. Aluksi aikoi hän mennä palvelukseen naapuriseurakunnan papille ja olla siellä ensi vuonna ensimmäisenä ja vastata niin, että koko kirkko ihmettelisi. Mutta kahdestoista istui itsekseen kellon alla, molemmat kädet taskussa ja silmäili surumielisenä seurakuntaa. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä taakkaa hän kantoi ja missä vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli yksi, joka sen tiesi, sillä hän oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen hämähäkki kulki permannon poikki ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli tapana polkea murskaksi mokomakin ilkeä elukka, mutta tänään hän lempeästi nosti jalkaansa, jotta se rauhassa saisi mennä minne tahtoi. Hänen äänensä oli lauha kuin rukous, hänen silmänsä lausuivat lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä, hänen kätensä teki nöyrän liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan silittämään sitä. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään tämän vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitten pitäisi huolta siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen, ja suuressa, pörröisessä päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria kappaleita eteensä permannolle.

Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut sanonut mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli ajatellut mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä, ja nyt hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit, jonka työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja tietoihinsa ja joka oli saanut sekä kehoitusta että palkinnon: hän oli tehnyt työtä juuri päästääkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö saavutti nauraen sen, mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli pyrkinyt. Tytön nauru ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa käytöksensä koski häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista puheisiin hänen kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia, ajatteli hän; mutta kun hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä istuvan paikallaan, painosti häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät unelmansa riippuivat märkinä lehvinä.

Silloin tällöin koetti hän kuitenkin karistaa alakuloisuutta mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi, ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona järjestämässä nuorisoa ja sitten tulla kertomaan heille tuloksia; tosin ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi hänen ja papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui vilkastumistaan sitä mukaa kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty; mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista; viimemainitut riensivät niin pian kuin olivat saaneet seuraa, ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden, jotka eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.

Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind katsahti Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan — itsensä vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tiennyt. Kuinka Marit oli käynyt kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut kenelläkään nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili. Silmät olivat puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi johonkin, mutta katse tulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja ikäänkuin hän itse olisi tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään tarkoita, hymähti hän samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin vaaleat, mutta kähärät ja jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi ummistettujen silmien kanssa vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli jotakin salaperäistä, josta ei koskaan oikein saanut selvää. Mahdotonta oli varmuudella tietää, ketä hän silmillään haki hänen istuessaan itsekseen muiden joukossa; eikä sitäkään, mitä hän oikeastaan ajatteli, kun kääntyi jonkun puoleen puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti takaisin, mitä juuri oli antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Jon Mätien, ajatteli Öyvind, mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.

Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen ympärillään.

— Minkä numeron minä saan?

— Entä minä?

— Entä minä, minä?

— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti ympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle, sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja poika lippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme...! hän läjäytti reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä takinliepeestä; — sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan... j.n.e. Hänen silmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi tytöistä... Marit lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja kaulaltaan, mutta koetti hymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet ollut laiska veitikka ja aika hulivili; sinä numero yksitoista — ei parempaa voinut odottaa, poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy lukea aika lailla ja tulla kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!

Öyvind ei enää jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari näki hänet.

— Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja katsoi häneen.

— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän ja kääntyi toisen puoleen.

— Kuka sitten on numero yksi? kysyi Hans, joka oli Öyvindin paras ystävä.

— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti paperikääröllä häntä käteen.

— Kuka se sitten on? kysyivät useat.— Kuka on, kuka se on?

— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää jumalaanne ja tuottakaa iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin; olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.

He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään; sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin, olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin uudelleen alkaakseen lukea.

Koulumestari meni hänen luokseen.

— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut. — Miksi sinä avaat kirjasi?

— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.

— Et sinä ole vastannut väärin.

Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.

— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?

Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään,

— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja katseli häntä.

Öyvind taisteli kauan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän hiljaa ja katkonaisesti:

— Senkötähden... että minä... olen torpanpoika... minä olen numero yhdeksän tai kymmenen?

— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.

— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä kohotti hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.

Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauan sitä kesti, mutta koulumestari odotti, kunnes itku oli käynyt vähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.

— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi häntä ystävällisesti vastaansa, Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin; kyyneleetkin vuotivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa kysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta... Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa, jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?

— En, kangersi poika.

— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti sydämessä?

— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.

— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?

— Kyllä. Ja poika nosti ensi kerran katseensa.

— Sitten minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa vilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä pahoillasi?

— En.

Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui tukahtuneelta.

— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauan kuin elän.

Hän odotti, kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa, sitten hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä olisi voinut kohdata, ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen koulumestarillekin.

— Ja sitten me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa, sanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä sinä sanot seminaarista?

— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.

— Tarkoitatko maanviljelyskoulua.

— Kyllä.

— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin koulumestarinpaikkoja.

— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, mutta ei varoja.

— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!

Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa enemmän kuin hän itse kävelee.

Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään ensinnä.

— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli lukenut "rippilapsen rukousta".

Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili, käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.

— Minä tulin vain mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.

— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.

— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.

Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:

— Minkä numeron hän sai?

— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.

Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitten Öyvindiin.

— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.

Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän pakotti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se meni alas.

— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti päätään, ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi hymyillen: — Kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.

— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.

— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitten taittui hän koulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta, mitä teette hänen hyväkseen, sanoi hän.

— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat vielä kauan ja katselivat hänen jälkeensä.

Seitsemäs luku.

Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan, sietäisikö Öyvind olla ensimmäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä. Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle, toista omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika kokea, ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia asioita kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän parhaillaan oli työssä, saattoi työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä minä voitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari, hänen sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman velvollisuutensa.

Samaan aikaan kuin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon, valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu koski sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän voisi päästä kotiin ensimmäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja kuinka raskasta olisi niin kauan olla erossa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden olivat valmiit sellaisiin uhrauksiin. Öyvind istui siinä nolona niinkuin ihminen, joka on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta purjehtinut kumoon ja joutunut hyvien ihmisten hoitoon.

Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva yritti sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi joka kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta ei milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän pitkän itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa koettelisi häntä.

Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä ja siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon tai puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan, isä vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden takana eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä. Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja veisasivat, ja sitten luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena kuin sanat sattuivat tulemaan.

Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana selitti hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole laskeutunut levolle niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten siitä. — Maritin kasvot yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä hän tajusi, oli, että hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan onnellinen, en ihan, — ja vastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli: en ihan; — olenpa, ihan! - en, en, ihan...

Herätessään muisti hän heti, mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin, kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksensa kaulaansa ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen peilin. Kun hän sitten näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman vaaleitten hiusten ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä, juolahti hänen mieleensä, että tämäkin varmaan on turhamaisuutta. Niin, mutta siistin ja puhtaan ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän taas vastaan, siirtäessään kasvot pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut synti katsoa peiliin. — Kyllä, mutta se asia teki, ettei hän enää ollut ihan yhtä tyytyväinen. — Ei mutta - toki Jumala mahtaa siitä pitää, että ihminen tahtoo olla siistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta varmaan Hän pitäisi siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että itse kiinnität siihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se johtuu siitä, että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan sinä siitä vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia itsetutkistelun keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta, jottei synti pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin, että siihen vaadittiin enemmän.

Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä odottamassa ruoalle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa, he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään. Niin pian kuin he olivat päässeet kylätielle, rupesi kirkkoväkeä, sekä ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka vielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.

Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät kiitämään ja viemään rajuilma viestiä; mutta alhaalla maan päällä oli vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes värähtäneet, ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa päällysvaatteet, mutta eivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla; mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään, hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin Hans ystävänsä kysymyksiin matkasta.

— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; — kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimmäiselle sijalle ja vastaa selvästi!

Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja, poika läksi kiireesti menemään.

— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.

— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko uskaltaisi.

Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdegårdin seisomassa vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä, Öyvind näki vain, että tyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei hän nähnyt. Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia ajatellut.