Part 2

Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan, jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin. Se historia oli tällainen:

Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli Anders. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita poikia. Sitten kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään, etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitten he jakavat tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello, -joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan, tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljekset rupesivat huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Anders antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Anders Baardin puolelta; he huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Anders vieläkään hellittänyt, tuntui Baardista siltä, ettei Anders ensinkään muista kuinka hyvä hän usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello nousi yli 30 taalarin. Anders seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enää katsonut veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies mainitsi levollisesti hinnat. Andersin mieleen johtui siinä seisoessa, että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Anders ajatteli, että tuolla lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti hintaa. Silloin naurahti Baard.

— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja läksi huoneesta.

Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.

— Kello on sinun, sanoi mies, — Anders antoi perään.

Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappaamaan ulos, muiden muassa Anders ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:

— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!

— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi Baard kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.

Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei kumpikaan heistä enää astunut.

Vähän senjälkeen rupesi Anders torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty lieassa, eikä kukaan käsittänyt, mihin se oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Anders ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies, ja häneltä meni työhalu.

Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä. Anders oli pitkänään sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.

— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä. Vähän odotettuaan vastasi Baard:

— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Anders; sinulla ei ole hyvät olot!

— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard! Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.

— Sinä erehdyt, Anders, minä kadun...

— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!

Baard astui pari askelta taaksepäin ja kysyi värisevin äänin:

— Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!

— Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enää odottanut, vaan läksi.

Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä; mutta ei jaksanut viedä niitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Anders ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anderskin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen, ja hän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä, jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä, ja vaimo asteli hänen rinnallaan, eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. "Hän kävi tänään ripillä", sanoi hän. "Varmaan hän ajatteli sinua" ‒ "Ei ei hän minua ajatellut", sanoi Anders. "Minä tunnen hänet; hän ajattelee vain itseään."

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan, vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi ja Anders liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä myöntää." — "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Anders. Hetken perästä hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan; sinne Anderskin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samaisen, jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut hänelle. Andersin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun hänen voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty, ja samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan. Anders meni sille puolelle, missä risut olivat; hän ei heti kumartunut ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä. Sitten hän huokasi ja sanoi: "Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra Jumala!"

Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Anders kokosi sylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.

Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla, eikä sitä tiedä, koska hän olisi mennyt jollei häntä voimakkaan liikutuksen perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä myöten. Silloin hän astui ulos, hän tunnusti itselleen rehellisesti, että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän itse äsken, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän sen naulan, johon Anders ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti sitten päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin, että hän näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.

Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana, otti sitten esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja löysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.

Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaiselle ja tuli tutkinto.

Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vain epäiltiin; hän saattoi nyt vähemmän kuin koskaan ennen lähetä veljeään.

Anders oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä: nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei hänen pidä saada anteeksi. Sitten hän kuuli ihmisten nähneen hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästi, että Baard oli syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä vaatteissaan, Anders paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui sisään ja silmät rukoilivat niin, että Anders tunsi sen ytimiä myöten. Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Anders, ja kun häneltä kysyttiin uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä: ei!

Mutta siitä päivästä heittäyti Anders kovasti juomaan ja hän joutui kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikka hän ei juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.

Kerran illalla astuu sitten köyhä vaimo Baardin pieneen vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli veljen vaimo. Baard ymmärsi paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Andersin ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli päässyt eteiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Anders laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana, ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa, aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard lopetti ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia. Anders ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin kauan kuin Anders oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Anders eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.

Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut mitään hätää. Mutta se, mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä, purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan. Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauan on ollut poissa. Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi rakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.

Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista, ja se suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle jok'ikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja onnellisena koko sen päivän.

Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin ennen veisua piti pienen puheen ja vähintäin kerran viikossa luki heille muutamia säkeistöjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun hän luki ensimmäistä näistä säkeistöistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän jo oli lukenut sitä 20—30 vuotta; se kuului:

Lemmi, kristitty, lähintäs, älä paaduta sydäntäs, nosta veljeäs, auta! Missä on kyvenkin elämää, lempi sen uudesti synnystää, koettelemusten kautta.

Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää kauniisti kotiin melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta melua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"

Neljäs luku.

Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.

Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki pitkin vuoren syrjää, toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin, täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi kelkkaa, "Skarptraveren" ja "Skabejstet"; viimemainitun hän lainasi suuremmille joukoille, ensimmäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.

Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma, ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalossa eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niinpiankuin iltapäivä joutui ja ensimmäinen poika suksillaan, heilauttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin, että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viiletti tien syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan "Skarptraverenillaan", hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksi tulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauas.

Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun hän vain oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.

Mutta sitten tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdegårdenen ylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.

Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta ja kohti silmään niin kauas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat ja suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti. Talot lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa maille, milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta näkyi, että sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että puolikasvuista, kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten ja siirtyivät joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja, hiipien perille mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät kauan ladon takana ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa kuin kissat; joku seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen koira, jolta jänne on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt tulivat suurissa joukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä — poikia, jotka kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään, näyttääkseen miehiltä. Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista pojista sattui heidät näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat eteisiin tai puutarhaan ja olivat sieltä vedettävät esiin yksitellen. Toiset ujostelivat niin perinpohjaisesti, että piti lähettää sana Markille, ja hän tuli sitten houkuttelemaan heidät sisään, joskus tuli joku, jota ei oikeastaan ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei ensinkään ollut mennä sisään, vaan hiukan katsella vain, kunnes hän heltyi tanssimaan yhden ainoan tanssin. Ne, joista Marit erityisesti piti, pyysi hän itse isäntäväen luo, pieneen kamariin, missä vanha äijä tupakoi ja muori puuhaili. Heitä keskitettiin ja heille puheltiin ystävällisesti, Öyvind ei ollut heitä ja se tuntui hänestä oudolta.

Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin, joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota sanottiin Harmaaksi Knudiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin; mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka, nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja tanssi alkoi, Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset yhteen, tuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eniten permannolla, nähtävästi sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona, ja sentähden Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi, heti voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän juoksikin, mutta pitkä, tummaverinen, tuuheatukkainen mies asettui hänen eteensä.

— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli menemäisillään nurin Maritin päälle.

Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli, sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan hyppyriä, jopa hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon. Öyvind katselee Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa; hän hymyili miehen olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja Öyvind tunsi ensi kerran eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.

Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän se ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä. Mutta täysikasvanut hän kumminkin oli, ja tanssin loputtua vetäisi tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.

Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet, sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis. Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vain harmaata sarkaa; takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy, joka suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuan alle. Hän oli punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan ja hymyili; ruvettiin taas soittamaan ja he yrittivät taas tanssiin. Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.

— Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.

— Enhän minä, vastasi Öyvind. — Enhän minä ole sen näköinen.

— Sen näköinen? kysyi toveri.

Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:

— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin kanssa?

— Se on Jon Hatlen, hän on kauan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa nyt talon haltuunsa.

Samassa istuutuivat Marit ja Jon.

— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin luona ja mulkoilee minuun? kysyi Jon.

Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:

— Se on Pladsenin torpan poika.