Part 1

VAARALLINEN KOSINTA

ynnä muita kertomuksia

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentaneet

Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Vaarallinen kosinta. Iloinen poika. Blakken. Trond. Isä. Kotkanpesä. Uskollisuutta. Elämän arvoitus. Karhuntappaja.

VAARALLINEN KOSINTA.

Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauantaiyö; mutta silloin ei vanha Knud Husaby koskaan pannutkaan maata muuten kuin nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.

— Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä myöskin puolustaa, sanoi Husabyn isäntä..

Tore Nässet oli vain torpanpoika, mutta toiset väittivät juuri hänen useimmin käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha Knud ei siitä pitänyt; hän sanoi ettei se ollut totta, "koska hän ei koskaan ollut häntä siellä nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat keskenään ja arvelivat, että jos hän olisi hakenut nurkista sensijaan että torui pihalla ja permannolla metelöitsijöitä, niin hän olisi löytänyt Toren.

Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan mukana tuntureille Kun sitten päivä helteisenä laskeutui laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta, kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi paimentorveen nurmikkojyrkänteillä — silloin rupesi poikien sydäntä polttamaan, kun he ahersivat alhaalla vainioilla Ensi lauantai-iltana he kilvan riensivät karjakartanolle. Mutta vielä nopeammin tulivat he alas- sillä karjakartanolla seisoi oven takana poika, ja hän otti vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi hänet niin pahanpäiväisesti, että hän sitten ikänsä muisti ne sanat, jotka seurasivat: tule vielä toisenkin kerran, niin saat enemmän!

Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.

Samaa mieltä oli vanha Knudkin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Knud jo rupesi vanhenemaan, mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään paini vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian hiljaiseksi.

Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan talon läpi. Seuraavana lauantai-iltana, kun Tore aikoi karjakartanolle ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies hänen rinnuksiinsa.

— Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan, niin että helisi.

— Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa; ja se oli veli.

— Täällä tulee kolmas, sanoi Knud ja kävi kaikin voimin hänen kimppuunsa.

Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuvitsa ja iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut tulivat, oli hän poissa tieltä; kun he eivät osanneet mitään odottaa, tulla läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta vanha Knud sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut vankemman pojan kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitten sanoi Husabyn isäntä:

— Seis! ja lisäsi: — jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!

Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli tekemistä? — Yksi ei sanonut sillä lailla, ja se oli Aslaug. Hän oli sinä lauantai-iltana niin odottanut häntä; ja kun hän kuuli, miten päin asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:

— Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.

Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli kaunis päivä. — Yöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä kärsimättömyyttään.

Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi miettimään, eikö tästä sentään lauantaiksi pitäisi ruveta paranemaan, ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.

— En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.

Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki siitä, ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.

Lauantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; - aurinko säteili niin, että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin — ja sitten hän työnsi veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.

Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta sieltä nousivat sumut, eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja tuli huomaamattaan joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.

Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli pitkiä säveliä, ja kauas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui itsekin ja lauloi säkeistön lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi vastannut kaukaa, alhaalta.

— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin äsken.

— Kyllä siellä sittenkin on joku.

Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen silmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturinseinää.

— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista, ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.

— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kiersi kätensä koiran ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, jonka hänen pitää pelastaa. Hän vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa, ja aika tuntui hänestä loppumattomalta.

Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.

— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; — vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; — vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki tunturinsyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.

Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.

Mutta vanha Knud Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä, sillä hän sanoi:

— Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.

ILOINEN POIKA.

Ensimmäinen luku.

Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan. Mutta kun hän sitten istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt tulen luo.

— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.

Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun hän illallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.

— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!

— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja katsoi alas.

Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän. Öyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.

— Kukas sinä olet? kysyi hän.

— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle, kolmantena päivänä kylmistä öistä.

— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas.

— Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.

— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä minulle.

— En.

Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:

— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitten saa sitä?

Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.

— Näytä se ensin, sanoi hän.

Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli kädessään.

— Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.

— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt koko rinkilän.

— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.

Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi, pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana ja katseli alas, pää kallellaan.

— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi sykkiä.

Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.

— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.

Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.

— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.

Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti toisella nauhasta ja puheli kauniisti:

— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista ja minun esiliinastani. Sitten hän lauloi:

Puku pukkini joudu, tule vaskani, tuu lumitöppösin Mirri, sa naukuja-suu, ja sorsaset sulkaa vailla, nyt tulkaa, kananpoikaset kaa esiin koikkelehtaa, kyy kyyhkyni pienot te untuva-hienot! Kävi kaste jo maas' tuli aurinko taas, ja alulla vast' on kesä kultainen vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!

Siinä sitä sitten oltiin.

Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se oli tapahtunut yhdessä hetkessä, eikä hän enää saisi sitä nähdä.

Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa hän oli ollut pesemässä pyttyjä; hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.

— Mitä sinä itket?

— Voi pukki, pukki!

— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.

— Ei se enää koskaan tule takaisin, sanoi poika.

— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut? Poika ei heti tahtonut tunnustaa.

— Onko kettu vienyt sen?

— Kunhan olisikin!

— Oletko hullu! sanoi äiti. — Minne pukki on joutunut?

— Au, au, au — kun minä — myin sen rinkilästä!

Samassa hetkessä, jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän, mitä oli myydä pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:

— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä sen rinkilästä?

Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enää ikinä voi iloita _tässä_ maailmassa — eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän sitten.

Hän oli niin suruissaan, että lupasi, ettei koskaan tee pahaa; ei hän enää leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista, että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja hänellä oli suuri parta niinkuin katekismuksessa ja pukki seisoi vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui yksin katolla eikä päässyt ylös.

Samassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unistaan.

— Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!

— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn, nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. — Sinäkö sen olet tuonut?

Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi: — Eivät antaneet minun pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.

Pojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä: — No!

Silloin muisti tyttö, mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa pois ja sanoi:

— Anteeksi!

Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan ja itki.

— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa muualle.

— Joudu nyt! huusi vaari mäeltä.

Ja Marit nousi ja rupesi jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.

— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.

Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitten poikaan. Vihdoin teki hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:

— Sen sinä saat pitää.

Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:

— Kiitoksia, sanoi hän.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.

Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei enää ollut niin rakas kuin ennen.

Toinen luku.

Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enää riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua; vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle; mutta hän kysyi, eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päivänpaisteeseen.

— Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä. Äiti lauloi:

Aurinko paistaa puunlatvan takaa, kissa se laiskana kivellä makaa. "Hiiriä kaks oli murkinaks, neljä pientä kalaa varastin ma salaa; nyt on maata hyvä, silmäss' unijyvä", sanoo kissa.

Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.

— Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.

Äiti lauloi:

Kanamuorin siivet riippuu, kukko toisella säärellä viippuu. "Hanhet nää korkealle lennättää, järkikullass' ei vaan ne nouse kukon verroille! Kaa, kaa kanat, tarhaan jo, pääsköön lepoon aurinko". sanoo kukko.

Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.

— Mitä linnut sanoivat? kysyi Öyvind ja nauroi.

"Kaunis on tää mailma nähdä kun ei tarvis työtä tehdä", sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.

Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo kauan olleet hänellä, ja hän oli paljon ajatellut, miltä oikein tuntuisi, kun nekin rupeaisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet eläimiksi linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitten ne rupesivat kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka nimi oli b; sitten tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen kolme ja neljä tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi sitä enemmän hän unohti, mitä ne olivat; kauimmin muisti hän a:n, josta hän eniten piti; se oli pieni musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan ainoastaan läksyjä. Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:

— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.

Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki, ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen; koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, mutta ei silloin kun siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti sillä hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi suloin äidiltä, mitä se oli.

— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti, ja poika tuli hyvin iloiseksi, sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.

Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä; koulumestari vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat kaikki päätään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.

— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi äiti.

— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi nahkakukkarostaan tupakkaa.

— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.

— Vai niin, sanoi koulumestari. — Tulepas tänne, valkotukka!... Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua. Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että heilläkin oli lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan..

Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.

Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän katselikin kauan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja kainalossa.

— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas askarteli piippuineen.

Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.

— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja istuutui tytön viereen.

Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:

— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — Hiljaa, ja olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat! Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan; siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet, ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut noin hauskaa.

— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Markille.

— On, samanlaista, vastasi tyttö.

Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä kauniisti istumaan paikoilleen.

— Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.

— Oletko?

— Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.

— Mikset sinä enää ole tullut sinne vuorelle?

— Vaari pelkää, että minä putoan.

— Mutta eihän se ole korkea.

— Vaari ei kuitenkaan tahdo.

— Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.

— Kyllä vaarikin osaa.

— Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.

— Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?

— Mielelläni.

— Mutta tule tänne kauemmaksi, ettei koulumestari huomaa.

Öyvind siirtyi kauemmaksi ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimmäinen oppinsa koulussa:

Viulut vinkuvi: "tanssi sa tanssi", Vallesmannin Ranssi se hihkasi: hii! Seis! sanoi Ola, teki pojalle kurin. oli Ranssi jo nurin, ja tytöt: hihii!

Huhhei, huus Erik ja näytteli voimaa, ett' orret ne roimaa, ja huokasi lies. Seis! sanoi Elling ja puristi pihtiin, kävi henki sen nihtiin: "ole siivolla mies!"

Hui! pani Rasmus tarttui kuin tuisku Randia ja muiskun tytöltä vie. Seis! huusi Randi, läimähti poski. "Kovinko koski, se parhaaksi lie!"

— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.

Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.

— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! Astukaa hiljaa ja kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.

Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitten he veisasivat; koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauimpana ovensuussa yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta eivät veisanneet.

Sellainen oli ensimmäinen päivä koulussa.

Kolmas luku.

Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa hän oli ensimmäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa puolet paikkakuntaa jauhatti.