Part 13

Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas katseensa.

»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.

»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.

»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»

Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika _näkee_. »Mörkö vai enkelikö?--Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että eihän sitä ole vain tultu noutamaan.

»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.

Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.

Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla äänellä, melkein huutaen luki hän:

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...»

»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut ilmoeläissään kuullut.

»Ja elä johdata meitä kiusaukseen...»

Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo runoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät joutuisi vielä...

»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

»Mutta päästä meitä pahasta.»

Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa muillekin.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin ja nousi toimiinsa.

»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.

»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.

Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:

»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»

Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain tuomitsevammalta.

Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.

Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.

»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.

Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä antoi leipäpalan suuhun.

»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin suulle asti.

Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja asettui vastakynteen.

»Tuo minua ... tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se myödyksi juuri Montinille.»

»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli. Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...

Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei olisi ketään kulkenutkaan.

Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät, leikkivät--pian sammuakseen. Ikävä nähdä!

Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht'äkkiä.

»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä.

»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.

11

Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat, ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon hankittavaa, köyhillä kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu, pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset. Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle, niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan: jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto näkymässä.

Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan, joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla rähisten ja riidellen.

Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä. Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut, oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan, niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi tarvinnut kenellekään antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan, niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen, joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta, niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut saada.

Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja miehiä...

Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli kulkiessaan ikkunoihin.

Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle, jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja käynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen ... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa rauhallisia ihmisiä.

Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ... niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät. Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.

»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.

»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada, tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle. Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan. Hän vain otti...

Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä, aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet niin viisas.

Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes koettanutkaan pyytää lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi:

»Kenen tyttöjä nuo ovat?»

»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään että sai nyt jatkaa.

Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä, jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu, pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo silmät jo yksin.

»Kenen sinä sanoitkaan?»

»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.»

»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?»

»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi Ojanniemen Marin joukosta.

Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.

Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa...

»Viion Elsa», muisteli hän ääneen.

»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.

»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja töykkisivät häntä.

Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.

»Onko sillä isää?»

»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.»

»Leverissä?»

»Niin.»

»Liverbuul se on, rakas Abe.--Se on siis merimiehen lesken tytär?»

»Niin, Viion lesken.»

»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?»

»Niin, Elsan äiti se kutoo.»

»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi _riisiryynipuuroa_ keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä panee hänet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion leskeä joku oli maininnut hyväksi, _jumaliseksi_ ihmiseksi. Kaikkea! Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen...

Mitä lienevät nuo muutkin lapset...?

»Onko sillä isää tuolla--mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?»

»Ojanniemen Mari.»

»Niin, onko sillä isää?»

»Ei.»

»Kuollutko se on?»

»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...»

»Tsyy...»

Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli vain vihaisen näköinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ... semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.

»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?»

»Ei--Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne ovat ...» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.

Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan ikkunassa kiittelivät hänelle.

Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni, himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi ollakin kauhean paljon.

Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin, aaton ilta astui sisään.

Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa, jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan. Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea, ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea, ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:

»Ohoh!»

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

»Onpa meilläkin», selitti Liisa.

»Tyhjä kuusi.»

»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.»

»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.»

»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.

»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»

»Käypipään, on jo käynyt.»

Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, että se oli _oikea_.

Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.