Part 14

Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli kaunista.

Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.

Tytöt viittasivat holhokeilleen.

»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

»Aappo tuolla!»

Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi!»

Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.

Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä näkikin hyvästi.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui--niin, mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella. Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi. Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi. Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen, milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.

Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja henkeään pidättäen.

»Vimparin Aappo!»

Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni oli niin vahva.

Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan, juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.

Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.

Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska ...

Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi».

»Aapolla oli musta takki.»

»Hyvin, hyvin sievä.»

»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»

»Niin, niinkuin herraspojilla.»

»Niin, voi, voi.»

Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!

Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos tynnyttelemään.

Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään. Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä, sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo raukka, joka oli odottanut ja toivonut...

Herra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista köyhää kurjaa...

Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta lähteä sisälle saunaan.

... auta ... auta ... auta.

Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.

... tai lähetä tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.

»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:

»Isä, katsokaa.»

Heillä oli jokaisella korppu kädessä.

Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän kauan tyynenä.

»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.

»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»

»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»

»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»

»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»

Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.

Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.

Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat:

»Nytpä on joulu.»

»Ja lysti.»

Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana.

12

Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.

Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.

Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.

Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.

Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla--avuilla käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, vaikka kuinka paljon antaisi.

Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.

Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja sitä hän itki.

Mitähän syntiä hän oli tehnyt?

»Et ole uskonut rukoillessasi?»

»Uskoin minä.»

»Olet ollut tottelematon äidillesi?»

»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen anteeksi.»

Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi, kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.

Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän kotia.

»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla kohta tulella.»

Olikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan kesällä sanoivat...

»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?»

Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.

Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan näköiseksi.

Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin syntistä ajatelleet tahi tehneet.

Äiti kuunteli miettiväisenä.

»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi. »Annetaan raha Marin äidille.»

Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.

Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä-- ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.

»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin anteeksi pyytäen jotakin.

Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset mukaan.

Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.

Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään puhelemista.

Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.

Olikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin muulloinkin sitä...

Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:

»Kun isä eläisi vielä!»

»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista Jeesuksen syntymisestä.

Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.

Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli luettanut hänellä Testamenttia.

»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»

»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.

Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.

»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.