Part 12

Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille...

Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...

Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin lapsellisesti...

Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.

Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä. Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta kulku.

»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä, joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.

»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän.

Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä levähtää.

»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.»

Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei enää kinosta ollut niin vaivaksi asti.

»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun hyvitellen.

Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja juoksunkynttä meni navettaan.

»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan.

Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka halukkaasti purra rauskutteli heiniä.

»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse sisään pääsi:

»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.

»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa hihitti.

»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.

Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.

»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»

Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.

Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.

»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.

Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä mitään, vaikka ensin aikoi.

»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.

»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt onkaan se teurastaja?»

»Et sitä muista?»

»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut muististani nyt sen.»

»Voi äiti raiska!»

»Mitä?»

»Rahikainen.»

»Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut, niin tuttu mies?»

»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.»

»Mitä?»

»Niin että mitäs sitte?»

»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen. Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.»

»Valmiit kaupat?»

»Niin.»

»No miten ne sian säkissä ostivat?»

»Mitä?»

»Että miten ne näkemättä ostivat?»

»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.»

»No, ja niin hinnastakin sovittiin?»

»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa lehmästä, kun on huono heinävuosi?»

»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?»

»Niin sanoi.»

»Yhy. No mitä sinä siihen?»

»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.»

»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa.»

»Kokonaan!»

»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...»

»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!»

»Mitä?»

»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa puhtaasti maksaa...»

»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin kannattaa.»

»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.»

»No mitenkäs sitte.»

»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.»

»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.»

»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin neljällä pennillä--ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva. Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja kaikissahan ne tinkivät.»

»Enpä minä uskoisi.»

»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä, että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat, niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein nylkijää.»

Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos katselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet, jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan ojenna...

»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin piian sinne teurastajalle?»

»Mikä ihme se sitten oli?»

Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle iloansa ilmoittamaan.

»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

»Vai nii. No kenelle?»

»Arvatkaapas?»

»En osaa.»

»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että saisipa nähdä osaako arvata.

»En, en minä arvaa.»

»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!

»Vai Montinin rouvalle.»

»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.

»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?»

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti. Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle... joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö te muista sitä teurastajaa?»

»Lampela.»

»Eei.»

»Puupponen.»

»Ei Puupponenkaan.»

»En minä sitten tiedä.»

»Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.»

»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä jo kerkesi mennä.

Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen, kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja: särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan...

»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja itse sisään päästyään jatkoi:

»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka on.»

»Vai Rahikainen, en minä tunne.»

»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille kauppaamaan lehmää--tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä tarjottelemaan--niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi mikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän.»

Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:

»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi tiennyt.»

»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme, että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän tarkoitti sanoessaan:

»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.»

»Paljonkos saitte Helunasta?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on Montinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin ohjautuneet...»

»Hyvästikö rouva jaksoi?»

»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.»

»Niinhän se on.»

»Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.--Ja kun minä sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee. Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.»

»No toittehan te heiniä?»

»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia odottaessaan.»

»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa olivat olleet ääneti.

»No jouluksi.»

»Eipäs kauan olisi enää.»

»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää, hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö niin?

Viion leski ei vastannut mitään.

Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten lehmän kauppa kävi.

Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka monta vuotta--ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan.

Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon? Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten kutomaan viuhasti.

»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin sanoakseen kuin äskenkin:

»Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin: Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä paranee ihan terveeksi...»

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu. Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!»

»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi, koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi, samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi rauhan majoille...

»Sanokaa, oletteko myönyt?»

»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä elossa.

»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen.

»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...»

»Mitä?»

»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»

»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?»

Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän kyyneleen lausuen itsekseen:

»Äiti raukka.»

Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.

Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.

Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen lempeän katseen.

»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»

»Mitä, lapseni?»

»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»

»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.

Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli ollut välinpitämätön.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.

»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi hyvän päivän.

»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»

»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli kuunnellut Vimparin puhetta.

»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.

»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.

Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»

»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: »Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»

Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun hetken perästä hyvästeli ja lähti.