Part 3

Onnettomampana ja rikkirevitympänä ei moni ole tullut Meidän Herramme eteen. Tulin kuin takaa-ajettu metsäneläin, joka etsii paikkaa kuollakseen. Istuin ovensuupenkille; näin valot ja ihmiset kuin jostakin kaukaa. Kirkossa oli syvä hiljaisuus. Joku yskähti. Samassa alkoivat urut soida.

En ollut käynyt kirkossa vuosikausiin, mutta virren sävel oli tuttu; muistin kuin unen läpi lapsuudesta, että se oli jokin kärsimysvirsi. Huomasin, että alttari ja saarnatuoli oli mustiin verhottu ja minulle selvisi jotenkuten, että oli pääsiäisviikko.

Virren sävel oli kuin lääkettä mielelleni. Minulla oli hetken aikaa sellainen tunne kuin minut olisi vedetty tulipalosta, tuskat eivät olisi vielä alkaneet, olisin valoisassa ja lämpimässä sairassalissa ystävällisten ihmisten ympäröimänä, minut käärittäisiin johonkin pehmeään ja hyvältätuntuvaan ja minä ottaisin raukeana, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan, palveluksen vastaan. Sitten olin olevinani pieni poika, joka istui kirkossa isänsä vieressä pitäen kiinni isän kädestä. Olin varmasti lapsuudessa elänyt tämän, sama virsi oli soinut. Vaivuin epätodelliseen onnentilaan kuunnellen yhä virttä mielessäni ja huomaamatta, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että pappi, minulle outo, vanha ja kumarainen, seisoi saarnatuolissa ja luki väsyneesti ja ilman juhlallisuutta pitkää tekstiä, jonka sanat vierivät ohitseni kuin laineitten yksitoikkoinen loiske. Olin muiden mukana noussut seisomaan. Pappi oli lukenut jo kauan, kun minusta tuntui, että olin jossakin tekstin alkupuolella kuullut sanat: »Ja hän kantoi ristiänsä.» Lukiko hän ne todella, vai olivatko sanat muuten tulleet mieleeni? Ne tulivat kuin näköaistimuksena ja jäivät silmieni eteen kuin loistaen hiljaisella valolla.

Ja hän kantoi ristiänsä, pappi aloitti saarnan juuri näillä sanoilla aivan kuin tietäen, että olin vain ne kuullut. Saarnaa en jaksanut seurata, mutta nuo kuulemani sanat eivät jättäneet minua. Ne loittonivat ja taas lähenivät, ne kulkivat kuin valovirta lävitseni. Ja hän kantoi ristiänsä — se tarkoitti tietysti Vapahtajaa, mutta huomasin äkkiä, että sanat voivat olla minunkin elämäkertani. Kristinusko ei ollut koskaan persoonallisesti koskettanut minua, mutta nyt tunsin hämmästyksekseni, että Jeesuksella Nasaretilaisella, joka kuoli tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten sydäntäsärkevän kuoleman, ja minulla oli jotakin yhteistä. Huomio vavahdutti minua omituisesti. Olin kuin juonut jotakin lääkettä, joka vaimensi kivun.

Sanat leijuivat ympärilläni kuin valopilvessä; pilvi läheni taas ja kohotti minut jonnekin, näin elämäni — jokapäiväisen, surullisen — turhan elämän — kuin jostakin korkealta. Näin erään yksityisen tapauksen. Oli yö, punertava yölamppu paloi, valvoin pienen vuoteen ääressä, jossa poikani makasi keuhkokuumeessa — hänkin kärsi — vaimoni oli hetkeksi nukahtanut. Olin ajatellut kuolemanajatuksiani, väsynyt ja turtunut. Mutta kun poikani valitti unissaan, vihloi se kuin puukolla. Poikani, rakas poikani. En voinut tehdä sitä, mitä ajattelin, ennen kuin poikani paranisi.

En ollut silloin ajatellut vaimoani, joka nukkui siinä vieressä ohutta unta herätäkseen pian muuttamaan kääreitä. Nyt vasta näin monien vaivojen jäljet hänen hennoissa piirteissään; olin näkevinäni kuinka kärsimys parhaillaan, hänen itsensä tietämättä, yölampun himmeässä loisteessa, muovaili hänen tytönkasvojaan, piirre piirteeltä, vanhemmiksi, kovemmiksi. Olimme valjastetut saman kohtalon ikeeseen, olin luullut rakastavani häntä, mutta en tuntenut hänen sieluaan. Vasta nyt, kun kuolemanaavistus lepäsi ylitsemme ja olimme vetäytyneet yhteen kuin säikkyneet lapset ukkosilman alla, näin unen läpi hänen sieluunsa: hänkin kärsi, hänkin kantoi ristiään.

Eikä vain hän. Pappi, jonka sanat laahustivat väsyneinä kuin vanhat ihmiset — kuka tietää, minkälaisten vaivojen keskeltä hän on noussut saarnatuoliin? Ja koko seurakunta, joka istuu ääneti ja pää kumarassa, sekin on varmaan tullut tänne tuskansa ajamana niinkuin minä, tuskan, jolla on monta muotoa, mutta joka olemukseltaan on sama: ihmiskohtalo. Kirkko on täynnä sanattomia huokauksia, niiden, jotka nyt istuvat penkeissään, ja ennenistuneitten. Elämä on täynnä ristejä kuin hautausmaa, taaksepäin ja eteenpäin. Kaikilla, joiden silmät aukenevat, on kärsimys. Hän kantoi ristiänsä, se on koko ihmisyyden elämäntarina. Risti on kaiken synteesi.

Mutta risti on kristinuskonkin vertauskuva, se on syntynyt kärsimyksestä. Kärsimys ja kristinusko kuuluvat yhteen. Minne kristinusko tuleekin, se pystyttää ristin ja sanoo: katsokaa, tässä on kristinusko. Merkillinen uskonto, joka houkuttelee luokseen kärsimyksellä.

Minussa liikahti jotakin. Jotakin sanoin selittämätöntä selvisi minulle. Jotakin syntyi, jotakin vapautui. Minun teki yht'äkkiä mieli juosta keskelle kirkkoa ja huutaa kaikille: olen löytänyt sen! En olisi osannut sanoa, mitä se oli ja kuinka sen löysin. Se oli ehkä kristinusko. Se oli totuus.

Minä, joka äsken etsin kuolemaa päästäkseni tuskan taakan alta, en enää tahtonutkaan siitä päästä. Se kuului minulle, sitä ei otettaisi minulta pois. Tai ehkä tähänastinen tuska otettaisiin, mutta ei kärsimystä yleensä. Olin kulkeva kärsimyksestä kärsimykseen. Tahdoin kärsiä ja elää, elää väärin syytettynä ja tuomittuna. Kristinusko, totuus ei hemmotellut, ei luvannut helpotusta. Se lupasi vaivaa ja haavoja, erämaan ja veriset askelen jäljet, taistelijan elämän. Ja kuitenkin kulki henkeni sitä kohti vapautuneena, hurmioituneena, kuin aamunnousua kohti, kädet ojennettuina, siunausta odottaen.

Läpi olemukseni soi kuin kaukaisten urkujen pauhu. Olin herännyt uuteen elämään.

II.

VÄÄRÄÄN HAUTAAN.

Niin se sitten kävi, että Heikki Hiekkanen, antiikkitavarainkauppias, joutui haudatuksi väärään hautaan.

Meitä oli asiaa todistamassa kaikkiaan viisi henkeä, jotka tutustuimme toisiimme vasta hautausmaalla: joku käsityöläinen vaimoineen, joka oli kotoisin Heikin syntymäpitäjästä, takaaja ja kaksi muuta tuttavaa. Muita sukulaisia ei Heikillä ollut paitsi vanha isä, joka — kuten sittemmin kuulin — juuri hautauspäivänä oli kaukaisen salopitäjänsä vaivaistalosta kävellä köpittänyt asemalle _elävää_ Heikkiä vastaan, Heikin oli näet juuri silloin pitänyt käydä ukkoa katsomassa. Viimeisen kaupunkiasuntonsa oli Heikki vuokrannut vasta paria viikkoa aikaisemmin, joten ei vuokrarouvakaan voinut tulla häntä saattamaan, koska ei tiennyt — kuten sanoi — oliko- Heikki »kala vain lintu».

Kun me viisi, jotka tiesimme, ettei Heikki ollut kala eikä lintu, vaan antiikkitavarairn kauppias, saavuimme kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle, olikin ruumis erehdyksestä ehditty siunata yhdessä muiden rivihautalaisten kanssa kappelissa. Arkun, jonka kannessa oli nimi väärin kirjoitettuna, löysimme kuin löysimmekin työntövaunuista, eikä meille jäänyt muuta tehtävää kuin seurata Heikin viimeistä alakuloista vaellusta kohti hautausmaan äärimmäistä perukkaa. Kuljimme — tuulisena ja värittömänä tammikuun päivänä — vaunujen perässä äänettöminä ja hiukan noloina, ja saimme perillä nähdä, kuinka ensin Heikin arkku ja sitten kolme muuta, joista yksi valkoinen, katosi syvään yhteishautaan. Muilla ei ollut saattajia. »Lähemmäksi», sanoi hautausmaan vahtimestari ja arkkujen sivut kolisivat yhteen. Hauta peitettiin nopeasti lankuilla; kantomiehillä oli kiire viereiselle rivihaudalle, jonka ääressä saattajat odottelivat paperossit suussa. Vahtimestari selitti meille ystävällisesti, että näiden neljän ruumiin päälle haudataan vielä neljä muuta, siis kahdeksan kaikkiaan samaan hautaan. Heikki joutui siis alariviin, äärimmäiseksi vasemmalta, ja sekä ala- että yläpaikan sijaa jäi osoittamaan haudan päässä oleva merkkipaalu n:o 17, jonka viereen pantiin pari karua seppelettä. Vaihdoimme vielä jonkin sanan keskenämme Heikin kuolemasta, käsityöläiseltä vaikuttava kiitti seurasta, ja niin me erosimme.

Sinne jäi meistä Heikki Hiekkanen, antiikkitavarain kauppias, väärään, vieraaseen hautaan. Vielä muutamia hetkiä ennen kuolemaansa oli hän puhunut, että kun hän kuolee, niin hänet haudataan kotipitäjäänsä, »sukuhautaan», jossa jo äitimuori makaa. Hän oli sen ostanut ja maksanut. Sitten tuli sydänhalvaus ja teki kymmenessä minuutissa lopun näistä kuten monista muistakin unelmista. Vainaja ei jättänyt jälkeensä mitään omaisuutta, joten ne salaperäiset henkilöt, jotka pitävät huolta köyhistä kuolleista, tulivat ja toimittivat tehtävänsä. Viime tingassa saivat tuttavat tiedon hautauspäivästä.

Köyhä, yksinäinen elämä vie köyhään, unohdettuun kuolemaan. Niinhän se on. Ei lopultakaan ollut ihme, että Heikki joutui väärään hautaan. Hänen elämänsä oli, tarkemmin ajatellen, oikeastaan kulkua juuri sitä kohti. Pääasia, ettei Heikki itse saanut sitä tietää. Kuolema armahti häntä ja petti hänet. Jos hän olisi tiennyt, olisi se särkenyt hänen sydämensä. Jos Heikin kanssa joskus olisi tullut puhe hänen hautajaisistaan, olen varma, että hän olisi tiennyt tarkalleen hevosluvun, kuvannut seppelevuoren, puheet, laulun, torvisoiton ja loppujen lopuksi ilmaiset kahvit koko kotipitäjälle rukoushuoneessa. Ja haudalle olisi hän nostanut suuren kiven ja siihen kultaisin kirjaimin kirjoittanut: Tässä lepää antiikkitavarain kauppias Heikki Hiekkanen. Ystävät pystyttivät patsaan.

Mutta mitenkäs olisi Heikki-rukka joutunut oikeaan hautaan, kun hän ei joutunut oikeaan paikkaan elämässäänkään! Liekö joutunut edes oikeaan elämään. Mistä lie eksynytkin juuri tähän elämään, eksynyt niinkuin joskus outo metsälintu eksyy ihmisasunnoille, räpyttelee siipiään aikansa aitan seinällä, jää sitten liikkumattomaksi ja katselee kauhistunein silmin alas lapsiin ja löydetään seuraa vana aamuna kuolleena seinustalta.

Heikki Hiekkanen oli uneksija — runoilija sielultaan ja mieleltään. Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä eikä alastomain hyllyjen ja rikkinäisten huonekalujen. Rakkaus kauniiseen teki hänestä antiikkisten esineitten kauppiaan. Vaikka hänellä olisi ollut vain yksi ainoa vääntynyt, viheliäinen pronssikynttilänjalka varastonaan, kuohahti hänen siveellinen itsetuntonsa, jos hänen kauppaansa herjattiin — sekalaistavarain kaupaksi. Sellainen loukkasi häntä kyyneliin asti. Mitä? — sekalaistavarain kauppias! Sehän on huligaani ja viinan salamyyjä! Antiikkiesineitten kauppa oli pyhää ja ylevää, sekalaiskauppa alhaista ja raakaa.

Niinkuin Heikki karussa ja köyhässä kaupassaan oli väärässä ympäristössä, niin oli — tekisi mieli sanoa — jo hänen sielunsakin tullut väärään ympäristöön joutuessaan nälän kiusaamaan, hieveröiseen ruumiiseen. Hän oli laiha ja näivettynyt; hänen kasvonsa olivat omituisen pitkähköt, jota vaikutusta pystytukka tehosti. Silmät katselivat suurten sankalasien takaa pahasti ristiin, niin että hänen täytyi kääntää päänsä sivulle katsoessaan suoraan eteenpäin. Ei koskaan voinut tietää oikein varmaan, minne hän katsoi. Tai oikeammin: hän katsoi aina kaikkialle, sillä pää liikehti nopeasti ja valppaasti. Juhlallisen liikutuksen ja innostuksen hetkinä se tärisi omituisessa takakenossa kuin hermosairaan pää. Mutta se oli vain hengen ylivaltaa ruumiissa, ei sairautta. Hän kumosi omalta osaltaan loistavasti vanhan säännön: terve sielu terveessä ruumiissa. Kun näki hänen esim. Helsingin valtauksen päivinä seisovan jossakin kadunkulmassa kivääri kädessä — mistä hän lienee sen saanutkin! — pitämässä suurelle väkijoukolle, silmiään siristäen ja pään innostuksesta sivukenossa täristen, esitelmää siitä, montako vankia hän yksittäin lukien oli ottanut, ei voinut olla hyväntahtoisesti hymyilemättä ja panematta merkille, kuinka halpaan ja köyhään majaan sankarin henki hänessä oli ottanut asuntonsa, kotka rastaan pesään. Tai kun hän loistonsa päivinä tuli vastaan kadulla, kiireissään kuten aina, kantaen kaulassaan suurta kullattua taulunkehystä kuin mitäkin voitonseppelettä, ja jo kaukana puhkesi iloiseen hyvänmielennauruun, ei voinut olla huomaamatta, kuinka raudanterveistä ytimistä se nauru lähti. Se oli oikeata jättiläisen naurua, kivijärkäleen naurua, joka peitti pauhuunsa kaiken muun, — ja ihmiset jäivät katseillaan ihmetellen etsimään Goljat-naurajaa.

Se nauru muuttui helposti liikutukseksi ja kyyneliksi. Jos ystävät, joille hän puolestaan oli valmis antamaan silmän päästään, eivät huomanneet häntä, ei hän voinut sitä unohtaa. Jos joku kotipitäjän tuttu mies tuli kaupunkiin eikä käynyt hänen liikkeessään, suri hän sitä enemmän kuin vararikkoa. Kesken iloisen jutun voi jokin seikka sivuta tällaista elämän kylmää tosiasiaa ja silloin oli ilo tiessään. Kaikki huolet ja harmit ja kiittämättömyydet ryntäsivät hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Kuinka elämä olikin surullista ja synkkää! Nytkin juuri hän oli saanut maksaa takauksia 40 tuhatta markkaa, yhdessä aikaisempien kanssa kaikkiaan 187 tuhatta 50 penniä. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon hän pyöristi ja runoili näitä summia. _Sillä_ hetkellä ne olivat hänelle armottomia tosiasioita ja hänen ilmeessään oli takaa-ajetun metsäneläimen hätää. Nyt kun vielä sattui paraiksi hyvä talonisäntäkin kuolemaan ja rouva kohta velkomaan neljän kuukauden maksamatonta vuokraa! Hänen kohdalleen osuikin pelkkiä onnettomuuksia! Ei, kyllä hän sittenkin myy liikkeensä — ja tällä kohtaa oli säännöllisesti murheen aallonpohja saavutettu, josta hän taas linkoutui ylös. Hei vain! mikäs hänen oikeastaan sittenkään oli ollessa, vapaa mies hän oli kuin taivaan lintu! Hän myy liikkeensä, siinähän se! Saa puhdasta parikymmentä tuhatta taskuunsa, katselee vähän ympärilleen ja alkaa taas. Totisesti hän myy liikkeensä. Ja niin pääsi hän mieliaineeseensa: runoilemaan tulevaisuuden ilmalinnoista, kuinka hyväksi ja ihanaksi kaikki lopulta tulee. Hän oli sillä hetkellä todellinen runoilija, joka loihti tyhjyydestä esiin kukkivia maailmoita. _Ennen_ olivat hänen asiansa oikein hyvin, _tulevaisuudessa_ vielä paremmin, nykyhetkihän se vain kiikasti. Mutta hänhän myy liikkeensä. Näin oli Heikki-parka aina matkalla toisesta paratiisista toiseen paratiisiin.

Sitä toista paratiisia ei koskaan tullut enempää kuin sitä ensimmäistä oli koskaan ollut. Ne olivat vain kuvitteluissa. Tai olihan hänellä, oli taulut, lamput, mahonkisohvat, kirjastot, mutta ne katosivat kuin unennäkö. Mistä ne tulivat ja minne menivät — niin, kuka sen tietää? Mutta kun yhden kaupan ovi ja tarina pantiin lukkoon, oli Heikillä samassa jo toinen. Kuinka hän aina uudestaan pääsi jaloilleen tässä liike-elämänsä ainaisessa myrskyn-pyörteessä, on ikuinen ihme. Sillä hän ei pettänyt ketään. Hän ei pettänyt ketään, hänellä oli lujat siveelliset periaatteet kaikessa. Hän vain runoili rahat itselleen. »Oh», sanoi Heikki ja huitaisi kädellään, »eihän maailmassa ole mitään niin paljon kuin rahaa, saahan sitä rahaa». Sillä kädenhuitaisulla hän aivankuin kutsui miljoonat ilmasta luokseen.

— Ei ole nyt varastossa, olenkin tässä juuri aikonut myydä liikkeeni, selitti Heikki parhaillaan ostajalle, kun poikkesi johonkin hänen monista kaupoistaan. Mutta ensi viikolla tulee, saisinko lähettää? Eikä tämä viimeinen nähtävästi ollut pelkkää puhetta. Tiedustelin kerran huvikseni häneltä jotakin pikkuesinettä ja seurauksena oli, että Heikki viikon ajan soitteli minulle hengästyksissään milloin mistäkin kolkasta kaupunkia, että täällä nyt olisi sellainen. Minun täytyi viimein ostaa lopettaakseni tämän liiketoimen.

— Tässä on tinamalja, josta Kaarle XII on juonut, esittelee Heikki toisella kertaa varastoaan. Tämä sotataulu on kuitenkin paras, minä aionkin pitää sen itse. Se on jonkun hollantilaisen mestarin, en ole vielä saanut selville nimeä. Joku kertoi minulle lukeneensa, missä taistelussa aurinko paistoi juuri tuolla tavalla, mutta en enää muista sitä. Minulle tarjottiin jo tästä — Heikki lähentää suunsa korvaani ja kuiskaa — kaksituhatta markkaa, mutta en myynyt. Heikki parka, hän oli jo aivan unohtanut, että ensi kertaa taulua näyttäessään oli kertonut siitä tarjotun viisikymmentä tuhatta. Ja kun hän siitä huomasi, että taulu on arvokas, nosti hän heti hinnan sataantuhanteen!

Hän on jo taas myymässä uudelle ostajalle.

— Ottakaa vain pois tämä sanakirja! Maksoin siitä kyllä itse sata, mutta myyn viidelläkymmenellä — kaupan pitää käydä ja onhan sitä joskus maksettava oppirahojakin. Kiitos! Ja Heikin valtainen nauru lennättelee taas pölyä vanhoista kirjoista. — Ei, vanhempaa kirjallisuutta ei nyt ole, mutta olen juuri kaupoissa 1642 vuoden raamatusta. Saisinko lähettää lapsille kuvakirjoja kaupanpäällisiksi?

Puhe 1642 vuoden raamatusta on vain sellaista kauppahuoneen arvon kultaamista. Saan joskus myöhemmin tietää, että Heikki kerran _oli vähällä_ saada ostaa kirjan. Se meni kuitenkin sivu suun Turun yliopistolle. Mutta mitä sillä väliä. Hyvään paikkaanpa joutui.

Lapsille lähetetyt kuvakirjat olivat sen sijaan varma tosiasia. Heikki, vanhapoika, on suuri lasten ystävä. Hänellä on aina kylään mennessään taskut täynnä tuliaisia lapsille. Hänen ensimmäinen kauppansa — kirjakauppa kotikylässä — mahtoi mennä nurin juuri sentakia, että hän jakeli koululapsille ilmaiseksi kynät ja kumit, vihkot ja kirjat.

Heikin lyhyttä loiston aikaa oli sen kesän tienoo, jolloin hän palasi ulkomaanmatkalta, Berliinistä, ja tuli käymään kotipitäjäänsä, jossa oli alkanut uransa renkinä. Uudenuutukaisissa vaatteissa, onnellisena ja ylpeänä kuin keisari hän käveli kirkonkylän tomuisilla teillä, kuuman auringon alla, kumartuen puoleen ja kumartuen toiseen jutellessaan lasten kanssa, joita talutti kädestä. Ne olivat jonkun Saksaan muuttaneen suomalaisen lapsia, Heikki oli saanut ne kasvateiksi, kuten kertoi. Mitä asiantuntemuksesta lastenhoidon alalla puuttui, sen korvasi se hellyys ja huolehtivaisuus, jolla Heikki ympäröi suojattinsa, ettei oma äiti paremmin. Vanha, tuttu jättiläisnauru kiiri pitkin raitteja, missä kolmikko liikkui. Heikki kuljetti lapsiaan kylästä kylään ja istui kahvipöydässä, tyttö oikealla ja poika vasemmalla puolen; kumartui oikealle ja sanoi: »Wie?» jonkin ujon kuiskauksen johdosta, kumartui vasemmalle ja kysyi: »Warum?» Lapset eivät osanneet suomea, heillä oli saksalainen äiti; ja iloisen-surullista tässä kasvatussuhteessa oli, ettei Heikinkään puhetaito riittänyt paljon näitä kysymyksiä pitemmälle. Mutta toimeen tultiin ja iloisia oltiin. Ja Heikki kertoi matkastaan ja tulevaisuuden aikeistaan. Jo vain, hän oli ollut Berliinissä. Oli aikonut ostaa Berliinin suurimman antikvariaatin — mitäs, kun tällä Suomen rahalla sai Saksan rahaa niin että älä muuta kuin lapiolla käännä! Nyt olisi hän miljonääri. Kaupanteko jäi, sillä hän oli päättänyt perustaa pianotehtaan Suomeen. Niin juuri. Tänne kotipitäjään. Se käy kuin tanssi. Ja siinä paikassa hän tiedusteli huoneiston valmiiksi, niin että sekin asia on sitten selvä. Isäntä lupasi, hänellä oli ihmistuntemusta. Heikki ei palannut enää myöhemmin asiaan.

Kasvatit näin Heikillä vielä puolta vuotta myöhemmin. Jonakin tuulisena ja räntäsateisena marraskuun päivänä vilahtivat ne ohitseni kaupungissa, kulkien Heikin perässä märkinä ja värisevinä kuin vasta kuoritut kananpojat emonsa jäljessä, ja tuuli pieksi armottomasti niiden ohuita kesävaatteita. Heikki ei ollut vielä huomannut toimittaa niille lämpimämpää päälle. Sittemmin joutuivat lapset takaisin vanhempainsa turviin. Heikki ei onnistunut pitkälti kasvatusisänäkään.

Jo kauan tätä ennen hän oli luopunut oman kodin haaveesta. Se oli Heikille tuskallinen asia, eikä hän siitä mielellään puhunut. Morsian hänellä oli ja häät määrätyt ja pappi tilattu ja tulevaisuus tässäkin asiassa mitä ihanin, aivan Heikin tyyliin. Mutta aivan hänen elämänsä tyyliin piti tässäkin käydä. Morsian piti kaiken varalta keskusteluja yllä myöskin jonkun venäläisen sotamiehen kanssa. Heikki sai sen tietää jonkin kirjelipun välityksellä viime tingassa — romahdus ja tavallista ankarampi romahdus alas kovaan todellisuuteen! Heikki teki erot kuin veitsellä leikaten, eikä senjälkeen katsellut naista.

Kaikkeen muuhun nähden hän oli parantumaton optimisti loppuun saakka. Viikkoa paria ennen kuolemaansa hän kävi minua viimeksi tapaamassa. Vanhentuneena ja nälkiintyneenä hän siinä istui, silmiään omituiseen tapaansa siristäen ja päätään käännellen, itkien ja taas vuoroin nauraa remahdellen. Köyhänä hän siinä istui, mutta mielikuvitukseltaan rikkaana kuin itämaalainen prinssi. Hänen runonäkynsä olivat loistavampia kuin ehkä koskaan ennen. Runoilija hän oli. Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä.

— Kuten sanottu — puheli hän — hän myy liikkeensä. Hänelle on taaskin sattunut vastuksia ja onnettomuuksia. Maksanut äsken takauksia 60 tuhatta, kaikkiaan 400 tuhatta. Kyllä hän olisi muuten selvinnyt ja olisi nyt ilman niitä rikas mies. Mutta mitäs, hän alkaa alusta taas. Hyvinhän Jumala on hänestä aina huolta pitänyt. Ennenhän hänellä oli erinomaisesti asiat. Niinkuin silloinkin, kapinavuonna. Kolme huonetta tavaraa täynnä ja hyvää tavaraa, ei mikään sekalaiskauppa, ja yksityisasunto liikkeen päällä, sekin tavaraa täynnä. Oli nekin aikoja, kapina-ajat! Olenko minä kertonut, kuinka selvisin niistä punakaartilaisista, jotka tulivat liikettä sulkemaan? Hän on sen monesti kertonut, mutta kertoo taas:

— Niin se oli, neljä punakaartilaista tuli liikkeeseen, hampaisiin asti aseissa, minä olin yksin. Yksi niistä, oikea punapaitainen ryöväri, sanoi pankinryöstäjän äänellä: että nyt liike kiinni ja paikalla tai joudut seinää vastaan. Mutta minä (heikko ja hieverä Heikki!) kun kävin sitä rinnuksista kiinni ja sanoin että: oho! ja vähän ravistelin ja heitin ovesta, että ovenpeilit särkyivät, niin jo katsoi muut kummissaan toisiinsa ja lähtivät laputtamaan, että raput kopisi. Ja liike pysyi auki. Niin se oli.

Ja sitten Heikki selittää tulevaisuuden suunnitelmaansa:

Hän on vihdoinkin kyllästynyt olemaan nurkissa ja vuokrahuoneissa. Hän käy tästä vähän ulkomailla, ostaa yhtä ja toista ja perustaa oikean suuren liikkeen, ei tällaista pientä kuin tämä nykyinen, omiin huoneisiin, oman yksityisasunnon yhteyteen. Ajatteli hän niinkin, että ostaisi huvilan kaupungin ulkopuolelta ja tulisi aamulla omalla autolla kaupunkiin. No, saahan sekin olla. Mutta oma kaupunki-asunto pitää olla myöskin. Ja hyvä ja suuri. Hän kokoo sinne vähän vanhoja tauluja ulkomailta, esimerkiksi alankomaalaisia mestareita. Kaiken pitää olla antiikkista. Työhuoneensa hän sisustaa erityisellä huolella. Kirjoja — vanhoja kirjoja — katosta lattiaan, joka seinä täysi. Siellä hän istuu sitten, avoimen englantilaisen takan ääressä, ja lukee vanhoja kirjojaan, ne ovat vuosien varrella käyneet niin rakkaiksi. Ja rahakabinetin hän järjestää, sekin on kerta kaikkiaan yksi hänen heikkouksiansa...

Heikki parka! Hänen kohtalonsa oli kuin kaiken turhuuden ja häviäväisyyden yleisinhimillinen vertauskuva. Kun hän toista viikkoa tämän jälkeen päätti maallisen vaelluksensa, oli hänen käteinen omaisuutensa kymmenen markkaa eikä liike varasto vastannut velkoja. Missä ovat nyt kaikki kauniit ja suuret unelmat? Köyhien rivihaudassa, jonka pääpuolissa on pari karua seppelettä ja merkkipaalu n:o 17.

Ja sekin on väärä hauta.

VIHA.

Talo on joen rannalla. Jokivartta kulkeva maantie on joskus ilkeyksissään halkaissut pihan, survonut asuinrakennuksen ja jonkin tuparöttelön kapealle kaistaleelle tien ja joen väliin; riihi, navetta ja sauna ovat paiskautuneet tien toiselle puolen. Kun ei vaivaisinkaan puu tai pensas suojaa taloa, on sen elämä apposen-alastomana kaiken maailman maantienkulkijain katseitten edessä. Talo on kuin vailla häveliäisyyttä. Että se sairastaa muutakin moraalista rappiota, näkee selvästi. Katto on puoliluhistunut ja huonossa päreessä, kamarien ikkunat on peitetty sanomalehtipapereilla, tuvan ikkunat tuijottavat mustina ja häijyinä, nurkat ja ympäristö työntävät nokkosia ja rikkaruohoa. Talo vaikuttaa kuolleelta ja asumattomalta. Se nuuhottaa tien vieressä kuin kyssäselkä, silmäpuoli kerjäläinen hattu kädessä.