Part 2

Miina vääntäytyi vaivalloisesti toiselle kyljelle, voi hyvä Isä sentään, kylläpä ne olivat jo voimat lopussa. Siinä se oli poika, Esko, melkein käden ulottuvilla, nukkui korissa pankolla. Kääntyi kynttelistä toiselle, mutta ei vielä kävellyt, raukka, siinä oli riisi. Sitä se asia koski. Tänään se pitäisi tehdä, huomenna ei ehkä enää jaksaisi. Ja tällaista päivää hän oli kauan odottanut. Kalle oli heinässä Rantalassa, oli hyvä, että Kalle taas sai jotakin työtä... Santra pesi joella pyykkiä, Santra voisi koska hyvänsä tulla takaisin. Nyt se pitäisi tehdä. Kun jaksaisi. Mutta kun niin kummallisesti heikotti. Tuolla olisi vettäkin, korvossa. Kun saisi ensin juodakseen, sitten ehkä jaksaisi. Mutta sinne asti ei päässyt.

Uusi yskänkohtaus heitti Miinan takaisin vuoteelle ja vähäksi aikaa kaikki hämärtyi hänen tietoisuudessaan. Tuntui kuin hänen rintansa päällä olisi ollut raskas paino, joka esti hengittämisen ja tukehdutti hänet. Hän ei saanut sitä pois, vaikka voimainsa takaa ponnisti. Niin, hän olikin hukkunut, hän makasi joen pohjalla selällään keuhkot vettä täynnä ja avoimin silmin. Läpi vihertävän veden hän näki poutaisen taivaan, jolta aurinko paistoi... vesi lainehti hiukan, niin että näytti niinkuin aurinko olisi tanssinut. Sitten alkoi virta kuljettaa häntä, hän tarttui kiinni kaislojen juuriin, mutta ne katkeilivat ja hänen ruumiinsa ajelehti vedessä hiljaa eteenpäin, eteenpäin... Hän ajautui rantaan ja voi taas hengittää. Hän ei ollutkaan kuollut. Hänhän pesi pyykkiä Suojärven rannalla ja tuvassa siinä lähellä, hänen omassa valoisassa kodissaan, nukkui kätkyessä hänen pieni poikansa Kalle. Ovi oli auki sisään, niin että hän saattoi nähdä, koska kätkyt liikahti ja Kalle heräsi. Hän oli ensimmäisiä vuosia naimisissa, nuori ja terve ja elämä oli kuin myötätuulen soutamista. Kun jaksoi tehdä työtä ja oli, kenen edestä tehdä työtä, Kalle. Nyt liikahti kätkyt, suloinen tunne souti läpi ruumiin. Pieni pellavapää kohosi kätkyen laidan yli ja katsoi suurin, kummastunein silmin ympärilleen. Sitten heilahti pyöreä jalka ja sitten toinen lattialle ja lapsi lähti juosta viipottamaan ulos päivänpaisteeseen häntä kohti. »Kuka siellä tulee?... äidin kullanmuru, älä niin kovasti, ettet kaadu, kultaseni.» Hän otti sen syliinsä ja pyyhki hiukset kasvoilta märällä kädellään, Kalle nauroi...

Miina heräsi tajuntaan hiestä märkänä, ruumiissa ja mielessä raukeus. Poissa oli lapsuus ja entisyys, poissa kohta elämäkin. Täällähän hän oli, Kallen mökissä, ja teki kuolemaa, ulkona paistoi suviaurinko. Kalle oli jo täysi mies, niin ne vuodet olivat menneet. Ja tuossa nukkui Kallen poika, Esko.

Nukkukoon, raukka, ajatteli Miina. Eihän sitä voi herättää, sairasta lasta. Ja ehkä se ei oikeastaan ollut niin tarpeellinenkaan, se asia. Ei kai sitä Jumalakaan häneltä niin tingalla vaatinut, kuolevalta ihmiseltä, hän vain kuvitteli. Kun ei ennen tullut tehtyä. Oli paha, ettei tullut, mutta niin se nyt oli. Hänen elämänsä oli jo elettynä ja takanapäin, mitä siihen enää lisätä. Jospa se olikin vain turhan kunnian pyyntöä Jumalan edessä, se ajatus, oman ansion kasaamista. Ja vaikka ei sitäkään, niin eihän hän enää jaksanutkaan, näkihän Jumalakin sen, ettei hän jaksanut. Ja oikeastaan: oliko se sitten varmasti juuri hänen tehtävänsä? Eikö yhtä hyvin Kallen? Tai paremminkin Kallen juuri. Tehköön Kalle sen, tai jos jätti tekemättä, niin vastatkoon tuomiolla. Hän oli omasta puolestaan tehnyt kaikki, mitä piti, puhunut, varoittanut ja itkenyt, sitä ei voisi Kalle kieltää, kun kirjat avataan. Mutta Kalle ei ollut pitänyt kiirettä — se oli lupaillut hänelle kahdenkesken, mutta ei sittenkään tehnyt — ja Santra oli vain nauranut. Ei, ei se voisi olla hänen syntinsä, toisten synti se oli.

Miinasta tuntui taas olo helpommalta. Hän saisi kuolla rauhassa. Ei tarvitsisi enää riitaantua Santrankaan kanssa, siitä se tulisikin sota. Jumala oli ottanut pois taakan hänen sydämeltään. Kylläpä tuntui hyvältä, kun sai olla näin pitkällään eikä tarvinnut ajatella ylösnousua, kohta kun vähän liikahti, oli vaikeampaa. Mutta nyt ei tarvinnut enää liikkua. Tähän hän kuolisi. Näin oli helppo kuolla, Jumala oli hyvä.

Mutta samassa oli Miina seisovinaan taivaan porstuassa, joka oli kaunis kuin kirkko jouluna, mutta paljon suurempi. Raollaan olevasta ovesta hän näki sisään hääsalin ihanuuteen, joka oli tulvillaan valoa. Hän erotti siellä pieniä siipiselkäisiä lapsia, jotka soittivat harpulla ja lauloivat, ja niiden laulu oli aivan kuin virsi: »Jo joutui armas aika...» Miinaa ihmetytti, että ne lauloivat hänen virttään. Hänen piti juuri kysyä jotakin muilta porstuassa seisojilta — siellä oli mustanaan kansaa, joka pyrki sisään — kun joku pääenkeleistä tuli ulos hääsalista ja astui suoraan hänen luokseen. Sen vaatteen valkeus ihan häikäisi silmiä.

— Mitäs se Miina tänne tuli? kysyi pääenkeli.

— Tännehän minä... sopersi Miina pelästyneenä.

— Mihinkäs sinä jätit pojanpoikasi?

— Sen Eskonko?

— Täällä ei tunneta sitä nimeä. Mene takaisin maan päälle ja tule tänne sitten vasta, kun olet tehnyt, mitä sinun piti tehdä.

Näky oli niin kirkas ja selvä, että Miinaa vielä sittenkin peloitti, kun se oli ohi. Mitä kaikkea saikaan ihminen kuollessaan nähdä. Tällaistako oli kuolema? Kuinka ihanalta tuntui jo porstuassa, mitä sitten itse hääsalissa. Jumala sen näkemyksen hänelle lähetti, että hän vielä viime hetkellä tekisi, mitä piti pelastuakseen. Mihin syvyyteen hän olikin syöksymäisillään ja kuinka kiusaaja vielä kuoleman hetkellä saattoi saada ihmisen valtaansa. Valvoa piti viimeiseen asti. Perkeleen kiusaus se oli, kun hän vielä viime hetkellä oli vähällä jättää asian.

Jättää ei sitä saisi, se oli nyt selvä. Jumala sen tahtoi. Ja hän kun oli taistellut ja vaivannut tuntoaan silläkin, että oli muka synti, jos yksinään sen teki, salaa Kallelta ja Santralta, vaikka sitten jälkeenpäin tunnustaisikin. Monesti oli tehnyt mieli — niihin aikoihin, kun Esko syntyi ja jolloin tämä sairauskin tuli — saada puhua asiasta rovastin kanssa. Mutta Santra ei suvainnut pappeja eikä hän sitten itsekään enää päässyt kirkonkylälle. Yksin piti kantaa tämä asia. Sitten oli taas ajatellut, sairauden pitkinä päivinä, että jos se olikin synti, niin hukkukoon hän itse, kunhan poika pelastuu. Mutta tehdyksi se ei tullut. Nyt tuntui hänestä kuin hänen omakin pelastuksensa olisi riippunut siitä, että hän sen teki.

Huono kristitty hän oli ollut: Santraa, miniäänsä, hän oli pelännyt enemmän kuin Jumalaa, Santran pilkkaa ja kovia sanoja. Kuinka monesti hän oli myrtynyt ja katkeroitunut, kun Santra oli tuskaillut hänen pitkää sairauttaan. Kuinka monesti hän oli vielä kiivastunut ja antanut sanan sanasta ja sitten kantanut kaunaa, kun Santra oli kivahtanut jotakin tekopyhyydestä. Ansainnut, ansainnut oli hän sen kuorman, jonka Jumala oli pannut hänen päälleen. Poikaansakaan, Kallea, ei hän ollut saanut Jumalan eteen, maailmassa se vaelsi. Ja taisteliko hän edes itse aina Jumalan edessä — ei, kaukana siitä. Huonoa oli hänen kristillisyytensä, vaikka Jumala sairauden ja sen kaiken muun kautta oli vetänyt häntä puoleensa sulasta rakkaudesta. Liian helpolla hän oli yrittänyt päästä maailman läpi, aitojen yli hän oli pyrkinyt. Sellainen Kristuksen seuraaja hän oli. Silläpä Jumala oli pannut hänen eteensä vielä tämän viimeisenkin asian eikä päästänyt irti vaikka hän yritti pujahtaa. Rakkautta se oli sekin ja armoa. Jumala tarkoitti hyvää, hän haki omaa turmiotaan. Hän oli pyrkinyt ja pyrkinyt asiasta erilleen niinkuin kala katiskasta, lykännyt ja lykännyt sitä, vaikka se oli joka päivä niin mielessä, että jo peloitti, että hän voisi houreissaan sen ilmaista.

»Täällä ei tunneta sitä nimeä», niinhän se pääenkeli sanoi. Suontaan Miina nousi pystyyn nurkkasängystään — mistä hän saikin ne voimat — ja astui kuin unissakulkija ne muutamat askeleet, jotka mökin perältä oli ovelle ja avasi oven. Lämmin suvituuli hyväili kuihtunutta, keltaista poskea. Miina hengitti ahneesti raikasta ilmaa. Tuliko hän vielä terveeksi vai kuoliko hän tähän paikkaan? — niin ihmeellisen hyvältä tuntui. Auringonsäteet kimaltelivat kuin hopea joen pinnalla, heinä heilui pientareella. Että minä sainkin vielä armon nähdä tämän kaiken, ajatteli Miina itsekseen.

Sitten hän joi korvosta ja kaatoi vettä korvattomaan kahvikuppiin. Kuinka paljon juhlallisemmaksi hän oli ensin ajatellut asian, mutta nyt ei ollut aikaa. Sisäinen ääni sanoi, että hänellä oli kiire.

Hän otti pojan pärevasusta syliinsä, hän jaksoi senkin vielä. Poika heräsi ja hymyili hänelle.

— Minä kastan sinut, Esko, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen, kuiskasi Miina hätäkasteen sanat vettä valaen. Poika katseli hänen sylistään ihmettelevin silmin.

Miina muisti merkillisen selvästi rukouksetkin päästä päähän — vai joku toinenko se kaiken teki ja hän vain sivusta katseli ja kuunteli? Kun hän oli päässyt Herran siunauksen ameneen, helähti hänen sydämessään kuin suvivirsi soimaan. Nyt hän sen muisti, säveleenkin, mutta lauloiko hän itse vai enkelit taivaasta, sitä hän ei tiennyt. Hänen ympärillään oli yht'äkkiä valoisaa ja ihanaa niinkuin sisällä hääsalissa ja pää taaksepäin taivutettuna ja silmät kiinni hän hymyillen kuunteli jostakin kaikuvaa virttä, johon sekaantui ulkoa tuleva lintujen laulu:

»Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa, myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan, Jonk' kaikki nähdä saavat vuos' vuodelt' ainian.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi? Siis, sielun', Herraa kiitä nyt riemulauluilla. Hän iloittaa ja täyttää meit' armons' lahjoilla.»

Nyt se oli tehty, mitä piti, ajatteli Miina virttä kuunnellessaan. Nyt hän oli valmis lähtemään. Tehköön Santra mitä tahansa, kyllä hän kestää. Huutakoon, kirotkoon, lyököön, sitä parempi, jos hän on arvollinen kärsimään, niinkuin pyhät marttiirat kärsivät.

Samassa tuli Santra porstuaan kolistellen ja pyyhkien kasvojaan esiliinalla. Hän pysähtyi kynnykselle ja sanoi hämmästyksissään, kädet vielä kasvoilla:

— Mitäs taikoja se muori tekee?

Mutta Miina vastasi hiljaisella äänellä kuin jostakin kaukaa:

— Se on nyt, Esko, ristillisesti hätäkastettu.

UNTA.

Nousevan auringon kulta valahtaa läpi raikkaan aamuilman, punertavien honkien lomitse havuneulaiselle harjupolulle, jota myöten vanha rovasti palaa aamukävelyltään havahduttuaan lyhyestä unestaan lintujen ensimmäisiin säveliin. Metsä laulaa ja visertää, kaste kiiltää, vedet päilyvät harjun molemmin puolin. Rovasti kulkee hitaasti ja pysähtyy välillä hengähtämään ja kuuntelemaan. Valkea tukka, yhtä valkea kuin kaulanauha, pursuu harmaan hatun alta, parrattomilla kasvoilla on nuori punerrus, kultasankaisten silmälasien takaa loistaa lapsen kirkas, ihmettelevä katse. Jossakin helähtää aamukello soimaan. »Alatalon kellot», sanoo rovasti itsekseen.

Hän unohtuu seisomaan muurahaispesän ääreen ja seuraa tarkkaavaisena sen heräävää elämää. Pahkuraisella sauvallaan hän auttaa yksinäistä muurahaista, joka vetää kortta perässään pitkin polkua. Muurahainen ei ymmärrä tarkoitusta ja puree äkäisesti kiinni sauvaan. Siitä tulee oikea sota. Rovasti ohjaa suojattiaan pesään päin, muurahainen vetää itsepintaisesti vastakynttä. Mutta rovasti on kärsivällinen eikä hellitä ennen kuin muurahainen kuormineen on turvallisesti keossa. »Niinhän se Jumalakin», sanoo rovasti taas itsekseen ja hymyilee. Hän kääntää polulla sätkyttelevän leppätertun takaisin jaloilleen ja siirtää perhostoukan varovasti tien sivuun. Hänellä on paljon askareita aamuvarhaisella polulla. Vanha rovasti on tullut lapseksi uudelleen. Hän elää taas lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetki käväisee vain hetkittäin ja pikimmältään hänen tajunnassaan.

Hän on tullut harjun päähän, jonka alla, vesien saartamana, lepää pappilanniemi valkoisine päärakennuksineen ja kukkivine omenapuineen. Talossa on vielä hiljaista. Rovasti pysähtyy ja miettii taas. Paikka vaikuttaa tutulta ja ystävälliseltä, mikä se onkaan? Niin, se on totta, sehän on pappila — tuollaiseen pappilaan pitäisi hänen kerran päästä papiksi. Hän tuli vastikään kotimökiltään, soutaen vesien yli, hänellä on asiaa kirkkoherralle. Uskaltaisikohan hän esittää? Kirkkoherra nukkuu vielä, pitää odottaa.

Rovasti menee puutarhaan odottamaan. Hän istuutuu tutulle penkille vanhan koivun alla, pää kepin varassa. Leppälintu laulaa, tuomi tuoksuu, järvenpinta karehtii auringossa. Kuinka kaunista täällä on! Mikä kumma se olikaan tämän kirkkoherran nimi?

Parvekkeen lasiovi helähtää auki, iloisia ääniä kuuluu.

Pari nuorukaista harppaa puolipukeissaan läpi puutarhan uimahuoneelle, jonka alta kohta kuuluu huutoja ja veden loisketta.

— Ketä ne olivatkaan, nämä nuoret herrat? kysyy rovasti palvelustytöltä, joka samassa ilmestyy keittiöstä käsin kasvitarhamaahan.

— Veikko maisteri ja Eero tohtori, vastaa palvelustyttö. Talossa tiedetään ja tunnetaan rovastin kysymykset.

— Niin, tietysti. Joko kirkkoherra on noussut?

— Jo se nousi.

Rovasti muistaa taas asiansa ja lähtee hitaasti kävelemään kanslian rappusia kohti. Vielä ovea avatessaan hän pysähtyy ja miettii. Häntä ujostuttaa ja arveluttaa. Hän on vain tällainen yksinkertainen maalaisnuorukainen, kaukaa salolta, eikä paljon tunne kirkkoherraa. Hän raottaa varovasti, kuin anteeksipyytäen, ovea.

Rovastinapulainen istuu paitahihasillaan pöydän ääressä ja kirjoittaa.

— Huomenta, setä, sanoo hän iloisesti ja nousee. Setä on ollut taas aikaisin liikkeellä. Setä tulee tänne keinutuoliin istumaan.

Sanat jäivät rovastilta huomaamatta. Hän seisoo ovensuussa hämillisenä, hattu kädessä, eikä suostu istumaan. Hänellä olisi vähän asiaa.

— Voisiko kirkkoherra avustaa pienellä lainalla köyhää teologian ylioppilasta? sanoo hän sitten hiljaa ja nöyrästi.

Koettu puute ja hätä on hänen mielessään yhtä todellisena kuin kerran ennen. Hän muistaa mustan pettuleivän kotimökin pöydällä ja odottaa vastausta pelokkaana, pää kumarassa. Jos ei kirkkoherra nyt auta, niin ei kukaan auta.

— Istutaanhan nyt tänne mukavasti ja jutellaan, sanoo apulainen. Hän hyvittelee vanhusta kuin lasta. Hän tietää, että rovastin muistot ovat katkelmallisia ja vaihtuvat nopeasti toisiin.

He puhelevat vanhoista ajoista ja asioista, rovasti kertoo lapsuudestaan. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän, eilistä päivää hän ei muista. Joku asiamies tulee kansliaan, kättelee rovastia ja apulaista ja saa papinkirjan. Tuttu toimitus havahduttaa rovastin hetkeksi vanhoista muistoista. Miehen mentyä hän ryhdistäytyy ja kysyy asiallisella äänellä:

— Veljenkö saarnavuoro se on huomenna vai minun?

— Minunhan se.

— Niin taitaa olla. Olisinhan minäkin voinut.

Rovasti ei ole saarnannut enempää kuin muutenkaan hoitanut virkaansa vuosikausiin, mutta unohtaa senkin ja pyrkii usein kirkkoon.

Kerran hän tuli kenenkään huomaamatta alttarille ehtoollista jaettaessa. — Nyt ei ole sedän vuoro, kuiskasi pastori. — Aivan niin, vastasi rovasti ja poistui arvokkaasti.

Aamiaiskello soi. Sisältä ja ulkoa kokoontuu iloisesti puheleva parvi ruokapöytään, keski-ikäisiä ja nuoria, lapsia ja lastenlapsia. Rovasti viihtyy hyvin hälisevässä joukossa ja puhelee ja nauraa lastenlapsille. Toisinaan saa muiden osoittama huomaavaisuus hänet tuntemaan itsensä vieraaksi, hän tulee hämilliseksi ja ujostelee.

— Äiti, kuuluu äkkiä keskellä puheensorinaa pienen lapsenlapsen ääni pöydän alapäästä, saanko minä vielä leipää.

Vanha rovasti vaikenee ja jää miettimään haarukka kädessä. Sitten tulee hän rauhattomaksi, pari suurta kyyneltä valuu pitkin hänen poskiaan. Muutkin vaikenevat.

— Minun on ikävä äitiä. Minä lähden äidin luo, sanoo vanhus sitten.

Aamiaisen jälkeen hän lähtee. Hänet valtaa hiljainen, sisäinen ilo, kun häntä puetaan ja vyötetään villavöillä. Hän kättelee kaikkia. Trillat odottavat portaitten edessä. Hän antaa vielä Piijulle leipää kädestä.

Hän on unohtanut, että hänen äitinsä on kuollut viisikymmentä vuotta sitten. Hän on unohtanut tällä hetkellä kaiken muunkin, vaivat ja vastukset, tuskat ja tappiot. Hän on kiertänyt kierroksensa elämän auringossa ja palannut takaisin. Kaikki on kuin unta. Hän muistaa vain äidin.

Hän ei tiedä, että trillat kierrättävät häntä parin kilometrin ympyrässä ja tuovat takaisin, kun hän ei enää muista lähtönsä aihetta.

Nyt hän on onnellinen. Iloinen loiste lapsensilmissään huiskuttaa hän kädellään hyvästiksi talonväelle, joka on kokoontunut portaille saattamaan. Lastenlapset kirmaavat avaamaan porttia.

Hän huiskuttaa vielä kaukaa koivutieltä. Hän istuu kyyryssä, hattu korvilla, kaulus pystyssä. Mutta hänen mielensä on nuori ja iloinen kuin kiurun taivaan alla, kuin koulupojan, joka oltuaan pitkän talven poissa palaa kesäksi takaisin kaukaiseen, rakkaaseen kotiin.

RISTI.

Erään vainajan papereista.

Olin laskenut kuulotorven takaisin pöytäpuhelimelle. Se, mikä sitten seurasi, tapahtui nopeasti ja rajusti kuin maan vieremä:

Vaimoni kimposi pystyyn pöydän toiselta puolen katsoen minuun kauhu silmissä, kiljaisi, tempaisi Martin syliinsä lattialta ja juoksi keittiöön sulkien pari ovea mennessään. Hän oli muutamasta sanasta ymmärtänyt kaikki. Minä olin samassa alkanut kopeloida auki pöytälaatikkoa — käteni vapisi niin, ettei siitä tahtonut tulla mitään — vedin taskuuni sen, joka siellä oli odottanut juuri tätä hetkeä, syöksyin pystyyn — jotakin helisi lattialle ja särkyi, jokin tuoli kaatui — ja olin samassa ulkona. Ovi kumahti perässäni kiinni kuin olisi elämän ovi sulkeutunut takanani.

Tämä näky palasi mieleeni pitkän ajan päästä kadulla, kun heräsin jälleen tietoisuuteen. Seisoin lyhtypylvään alla. Ilma oli täynnä valkoista sumua. Sähkölampun ympärille heijastuivat huuruiset valorenkaat.

Muistin juosseeni katua ylös ja toista alas, pysähdellen, kuulostellen, en tiennyt kuinka kauan. Olin ottanut auton ja ajanut jonnekin, seisonut jossakin porttikäytävässä ja lähtenyt viekkaasti takaisinpäin. Joku oli pyytänyt minulta tulta paperossiin, olin juossut pakoon. Olin pari kertaa joutunut takaisin kotini portille ja taas laitakaupungille. Minulla oli se mielikuva, että minua ajettiin takaa, minut aiottiin tappaa. Huolimatta järjettömästä pelostani tunsin salaista mielihyvää siitä, että sumu suojeli minua.

Vaikka sydämeni vielä löi kiivaasti, rauhoitti autio poikkikatu ja sähkölampun tyyni loiste minut. Kuuntelin. Kuului vain suurkaupungin etäinen kohina kuin meren pauhu kaukaa. Minua ei ajettu takaa. Vaaraa ei ollut. Pelko putosi kuin taakka sydämeltäni. Elämä tulvi takaisin tajuntaani niin, etten ollut sitä kestää. Sain elää.

Mutta samassa kosketti käteni kylmää asetta taskussa ja muistin jotakin. En saanutkaan elää. Minun piti kuolla. Puhelinkeskustelu virastopäällikön kanssa — kuinka kauan siitä olikaan! — tuomitsi minut kuolemaan.

Olin huomaamattani lähtenyt uudelleen liikkeelle. Kulman takaa aukeni himmein lyhtyrivein uusi katu, joka näytti jatkuvan iäisyyteen asti. Jossakin siellä kaukana, kadun päässä, odotti kuolema, joka veti minua puoleensa kuin kurimus virtaa, tahdoin tai en. En vastustellut. Niin oli paras.

Tunsin olevani kaiken ulkopuolella, kaikki oli yhdentekevää. Seurasin kuin sivultapäin erästä miestä, joka meni kuolemaan.

Tuossa hän meni kadulla laihana, hiukan kumaraisena, suun seudussa hermostunut nykiminen, joka oli ilmestynyt siihen viime aikoina. Hän oli vielä eilen illalla vieraisilla ja tänään päivällä virastossa. Hän oli muka tärkeäkin ratas yhteiskunnan koneistossa. Vähän ajan päästä pamahtaisi jossakin autiossa pihassa laukaus, niin vähän tiesivät ihmiset toisistaan. Toinen mies istuisi pian hänen virastotuolillaan. Vuoden päästä olisi hän unohtunut. Se, että hän oli tehnyt työtä ja ponnistanut, rakastanut naista, josta tuli hänen vaimonsa, ja lapsiaan — kaikki olisi unohtunut kuin harhakuva.

Virastopäällikkö oli soittanut hänelle muutamia tunteja sitten. Joitakin aivan jokapäiväisiä sanoja, erään ilmoituksen, erään käskyn, jota hän ei totellut. Se keskustelu merkitsi hänelle samaa kuin aseen vetäminen vireeseen. Hän oli odottanut sitä syksystä asti öisinkin valvoessaan peläten, että puhelin äkkiä rämähtäisi soimaan. Hän istui kyyryssä pöytänsä ääressä, ase ohimolla — karaisten hermojaan. Se kammotti ensin, mutta tuotti lopuksi melkein nautintoa.

Kuinka kummallista. Se kadulla kulkeva mies yritti vielä — kuin kokeeksi — koko sielunsa voimalla ajatella vaimoaan ja lapsiaan. Koko sielunsa voimalla hän huusi heitä avuksi. Hän huusi kuin erämaassa, kukaan ei vastannut. Ja vielä joitakin aikoja sitten oli vaimon ja lasten kohta hänelle asiassa kaikkein vaikein. Suuren tuskan hetkellä, kerran, sanoi hän vaimolleen: »Kun minä menen pois, vien teidät mukanani, en jätä teitä kärsimään.» Nyt olivat vaimo ja lapset etääntyneet jonnekin kauas, hän oli yksin jäisessä tyhjyydessä. Ei mikään tunne värähtänyt hänessä. Kuolema oli irroittanut hänet jo kaikesta.

Tulin äkkiä vilkasliikkeiseen ja valaistuun kadunkulmaan. Raitiovaunujen kellot kilisivät, autot törähtelivät, bentsiini tuoksui, ihmisiä tuli ja meni, näyteikkunat loistivat. Siinä ei ollut mitään epätavallista. Mutta minussa tapahtui merkillinen muutos. Melu huumasi minut kuin päihtymys. Elämän rytmi lauloi itsensä jokaiseen soluuni. Olin menossa ampumaan itseni, kylmästi, harkitusti — huomasin tietämättäni kulkeneeni pihaa kohti, jota kerran vartavasten olin käynyt katsomassa — ja nyt, yht'äkkiä, jostakin käsittämättömästä syystä, minä tahdoin elää. Elää, häväistynä, poljettuna, vaikka maan matona, ei kuolla! Salattu tarmo, kuin kuuma virta, kohisi suonissani. Käteni puristuivat nyrkkiin. Sisässäni huusi kosto. Sokea viha ja raivo virastopäällikköä kohtaan valtasi minut. »Reviisorit ovat täällä, ja haluavat nähdä kirjoja, ole hyvä ja tule heti tänne», sanoi hän kuin maailman luonnollisimman asian. Ilman värähdystäkään äänessä, vaikka tiesi, mitä se merkitsi. Tiesi yhtä hyvin kuin minä, että kassassa oli vajaus, syksystä asti. Hänen vajauksensa, ei minun! Hän otti — minä vastaan. Otti kylmin ilmein, hieno, harjattu herra, siristäen silmiään sikarinsavun takaa; minun teki mieleni etsiä hänet, lyödä, polkea, tappaa! Mitä merkitsi viheliäinen kuitti, kultakynällä huolimattomasti kirjoitettu, jonka hän voi kieltää! Se ei pelastaisi minulle kunniaa ja virkaa, se ei parantaisi revityltä hermoja ja mennyttä itsetuntoa, se ei lääkitsisi kärsimyksiä ja kyyneleitä. Hyvä Jumala, tapa hänet! — ei ole oikeutta maailmassa.

Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen; olin puhunut ääneen itsekseni.

Minulla oli oikeus elää. Tahdoin elää, velkoa elämältä oikeuttani. Rauhaani, hermojani, särkynyttä perhe-onnea, kaikkea! Kurjin rikollinenkin sai elää, miksen minä? En ollut moraalisesti syyllinen. Olin, en ollut — mitä se oli, ajatukseni sekaantui kummallisesti. Olinko, olinko syyllinen? Sisäinen korkeajännitys laukesi äkkiä — kuoleva tulivuori oli riehunut loppuun. Mitä minä äsken ajattelinkaan? Tartuin päähäni: minkätakia sinä valehtelet itsellesi? sanoin, sinulla ei ole oikeutta elää. Syyt ovat syvemmällä kuin ulkonaisissa olosuhteissa, sinä tiedät sen itse: sinulta puuttuu se sanoin selittämätön, jota et myönnä edes itsellesi, oikea viritys, kuudes aisti, elämisen aisti. Muutoin et olisi joutunut tähän! Et voi elää, olet perikadon partaalla. Näin samassa jotakin kauheaa, jota olin koettanut torjua, joka oli kuin peto väijynyt jossakin alitajunnassa. Näin kopin ristikon ja sen takana harmaat kasvot ja kuolemanväsyneet silmät. Isäni silmät. Isäni kuoli mielisairaalassa.

Mihin pakenisin olentoni rajoista? Se seuraa perässä, jota eniten pelkään, varmana uhristaan: yö keskellä päivää, mielisairaus.

Melkein tajuttomana lähdin taas juoksemaan. Minkätakia, minne, kuinka kauan, en tiennyt. Yht'äkkiä näin kirkon, valaistun kirkon. Kirkot olivat ennen turvapaikkoja.

Ajattelematta, harkitsematta juoksin sisään. Pakoon itseäni, ajatuksiani, kohtaloani.

* * * * *