Part 1

language: Finnish

VÄÄRÄÄN HAUTAAN

Hiljaisia kertomuksia

Kirj.

LAURI POHJANPÄÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

I.

Kirkko-Mari. Ruissäkki. Suontaan Miinan salaisuus. Unta. Risti.

II.

Väärään hautaan. Viha. Pääskynen. Häämatka. Velvollisuus.

I.

KIRKKO-MARI.

Kirkko väärtejä on paljon, samoin kirkkoherroja. Piispojakin on monta. Mutta Kirkko-Mareja on vain yksi. Yksi koko Suomessa.

Kirkonmiehet pitävät huolta seurakuntain hengellisestä hyvästä ja muista asioista. Kirkko-Mari on ottanut huolehtiakseen seurakuntansa hengellisestä hyvästä omalla erityisellä tavallaan. Jos sen viran ja tehtävän sanoo yhdellä sanalla, on se uskonpuolustajan virka. Hän on puhtaan opin kilpi, lutherilaisuuden ruumiillistuma. Tehtäväänsä hän hoitaa tunnollisesti kuin se, joka tietää saaneensa kutsumuksensa Meidän Herraltamme.

Kirkko-Mari on arkipäivisin, jos ei ota lukuun paria hänen omituisuuttaan, kuten muutkin ihmiset. Hän ompelee — pitämättä melua itsestään — viikot päästään pitäjän emännille, pienessä punaisessa mökissään jonkin matkan päässä kirkosta. Hänet on nähtävä sunnuntaina, kirkossa, jos tahtoo päästä selville hänen erikoislaadustaan. Hän on aina mukana jumalanpalveluksessa — jos ei ole, on syytä mennä katsomaan tekeekö hän jo kuolemaa.

Kirkko-Mari on aina ensimmäisenä kirkossa. Talviaamuisin, kun suntio yksinään autiossa kirkossa kolistelee kuumuutta hohkaavia kamiinoita ja yskii (samaan tapaan kuin rovasti), tulee Mari äänettömin askelin tallukoissaan pitkin pääkäytävää, suurin, kipein jaloin, huojuen käydessään molemmin puolin. Kesäisin jatkaa hän suoraan sakastiin ja vie kukkia alttarille pantaviksi, kellokukkia, leiniköitä, horsmia. Päästyään penkkiinsä ja siunattuaan — naisten puolella kuorissa, josta hyvin näkee sekä alttarille että saarnatuoliin — suorittaa hän juhlallisen vakavasti alkuvalmistelut: kaivaa alushameen taskusta sankalasit ja nenäliinan, jonka solmuissa on kaksi kymmenpennistä, yksi kumpaankin haaviin, avaa suuren virsikirjan ja alkaa lukea päivän epistolaa ja evankeliumia. Siinä hän istuu mustissaan, pienenä ja pyöreänä, sankalasit nenänykeröllä pienten, vetisten silmien edessä, sormi kirjalla. Hän on ollut hyvälukuinen, mutta silmät tekevät jo kiusaa, jonka takia hän lukee vaivalloisesti. Kirkossa ei vähään aikaa kuulu muuta kuin tulen humina kamiinoissa ja Marin tavaileva lukeminen.

Kirkkoväki saapuu, rovastin pää pistää esiin sakastin ovesta. Kun veisuu alkaa, johtaa Mari sitä naisten puolella selvästi erottuvalla, kimeällä äänellä, omituisin, vanhanaikaisin juoksutuksin. Hän seuraa kirjasta liturgian menoa ja poukahtaa, milloin noustaan, ensimmäisenä pystyyn. Tekstiä luettaessa seuraa hän taas puoliääneen mukana ja niiaa aina Jeesuksen nimen kohdalla.

Saarna on Marin erikoisala. Juuri siihen nähden suorittaa hän erikoiskutsumustaan seurakunnassa — hän ei turhaan osaa postillojaan kannesta kanteen. Seurakunta voi jo Marin selästä päätellä, milloin saarna on oikea-oppinen, milloin ei. Kun saarna nousee lutherilaisuuden vahvalta kalliolta, istuu Mari liikkumattomana, katsellen suoraan eteensä, vain silloin tällöin luoden hyväksyvän silmäyksen pappiin ja nyökäten. Mutta jos saarnassa on jokin epälutherilainen väre, liikehtii Mari levottomasti ja vaivautuneesti. Seurakunnan omain pappien saarnat Mari tuntee ja hyväksyy, vaikkakin alkuaikoina kuuluu olleen joitakin erimielisyyksiä.

Mutta annas, että vieraan papin pää ilmestyy näkyviin saarnatuolin laidan yli! Mari nousee silloin puolikohoksi jo saarnavirren viimeisten sävelten aikana ja keihästää vieraan tutkivalla ja epäluuloisella katseella lasiensa yli. Se katse ei hellitä uhriaan koko saarnan aikana. Jos alku on hyvä, voi se olla vain sokaisua ja loppu sitä pahempi. Sanojen hunajaan voi olla kätkettynä myrkkyä. Mikään ei jää Marilta huomaamatta. Hän tekee johtopäätöksiään jo vieraan pään liikkeistä, ennenkuin tämä on ennättänyt edes suutaan avata. Käsien levottomassa liikehtimisessä saarnatuolin laidalla voi vainuta epälutherilaista, jotakin metodistista, jos ei suorastaan anabaptistista.

Jos vieras saarnamies on liperitön, on Mari kuin hädässä — niitä on alkanutkin liikkua kaikenlaisia liperittömiä. Mari vilkaisee hätäisesti, kuin apua etsien, rovastiin, joka on ilmestynyt kuoriin kuuntelemaan. Hyvä on, että rovasti itsekin kuulee. Tämä saattaa olla sitä viimeistä villitystä. Saarnamies voi olla susi lammasten vaatteissa, joka on tullut raatelemaan laumaa. Hyvinhän se tämä sikseen pudottaa, niinkuin huononlainen pappi. Mutta armonjärjestys on aivan sekaisin ja ummessa. Ja kuulkaas tätäkin: muistaa väärin raamatunlauseet! Ja huitoo kuin riihessä! Kaikenlaisia se rovasti päästääkin saarnatuoliin, että nyt tällaisia liperittömiäkin. Alkaa vanhentua. Vaikka kukapa niitä takaa kaikkia pappejakaan, ovatpahan jo muualla saattaneet saarnata liperinsä naulaan.

Jos saarna Marin mielestä on ollut epälutherilainen, ilmestyy hän jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin. Hän seisahtuu ovensuuhun ja niiaa nöyrästi ja syvään, useamman kerran, kunnes hänet huomataan. Rovasti istuu ikkunapöydän ääressä ja puhelee vieraan papin kanssa, jonka päältä suntio paraillaan auttaa pois kappaa. Rovasti huomaa ensiksi Marin ja tulee ystävällisesti kättelemään, Mari ojentaa oman kätensä jäykästi suoraan eteenpäin ja niiaa taas. Samoin tervehtii hän vierasta pappia.

Sopivan hetken tullen kysyy Mari:

— Saisinko luvan kysyä, mitä kirkkoherra ajattelee kasteesta?

Vieras nostaa päätään, vilkaisee Mariin ja sitten rovastiin.

— Tjaa. Sitähän minä äsken koetin selittää.

— Sitä minä vain, että kun täälläkin alkaa liikkua vääriä propheettoja, niin pitäisi sanoa täydellisesti, että tiedettäisiin seistä vastaan. Eikö se ole niin kuin pyhä Lutherus sanoo: upotettaa veteen ja jälleen nousta ylös, merkitsevät kasteen voimaa ja vaikutusta, joka ei ole mikään muu kuin vanhan Adamin kuolettaminen ja sitten uuden ihmisen ylösnouseminen, joita kahta meidän tulee kaiken elinkautemme harjoitella?

— Niinhän se on.

— Ja taas pyhä Lutherus sanoo: sentähden tulee itsekunkin pitää kastetta jokapäiväisenä pukunansa, jossa aina käyköön puettuna, että aina löyttäisiin uskossa ja sen hedelmissä, alati hilliten vanhan ihmisen himot ja kasvaen uudessa ihmisessä.

— Kyllä te olette oikeassa. Parannus on erinomaisen tärkeä asia.

— Minä vain vääräin propheettain tähden.

— Niin niin. Kyllä te olette aivan oikeassa.

Kirkko-Mari kiittää ja niiaa. Hänellä on hyvä mieli poistuessaan. Ei tämän vieraan puolelta sittenkään tainnut vielä vaara uhata seurakuntaa. Mutta vaara oli olemassa, Anti-Kristus liikkeellä. Se saattoi koska tahansa lähettää propheettansa kirkon saarnatuoliin.

Jos on kesä, käy Kirkko-Mari kirkosta tultuaan vielä omaa hautaansa katsomassa. Hän on vuosia sitten lunastanut itselleen hautapaikan kirkon kupeelta, ostanut valmiiksi kiven ja hakkauttanut siihen nimensä ja syntymävuotensa. Keväisin istuttaa hän kummulle kukkia ja käy niitä pitkin kesää kastelemassa. Linnut laulavat, auringonvalo siivilöityy puitten läpi haudalle. Veisuu kirkosta kuuluu sinne selvästi. Siinä on kerran hyvä nukkua.

Kirkko-Mari mennä viuhtoo jo piennarpolkua läpi kukkameren mökilleen. Mökki on pieni ja sievä kuin nukketalo. Peräseinällä, uunin vieressä, on valkoinen ruumiskirstu. Mari nukkuu siinä. Se on sitten sekin niin tuttu, kerran.

Mari panee kirkkokahvin tulelle ja istuutuu sen kiehumista odotellessaan pienen ikkunan ääreen, johon näkyy kirkko ja hautausmaa. Kädet ristissä rinnoilla ja ruumistaan hiljaa huojutellen hän nauttii hiljaisuudesta ja rauhasta. Pyhäpäivän korkein tunnelma keskittyy tähän hetkeen. Mari kertaa mielessään äskeisen saarnan. Se oli sittenkin oikein hyvä saarna. Jumala oli vielä varjellut väärästä opista.

Vähän ajan päästä kantautuu mökin avonaisesta ovesta kahvintuoksun mukana ulos Marin lukeva ääni. Mari pitää vanhaa katekismusta kaukana itsestään ja tavailee sankalasiensa läpi kellastuneilta lehdiltä pieniä, himmentyneitä kirjaimia, tunnustellen oudompia sanoja varovasti joka puolelta kuin särki ongenkoukkua ennenkuin käy kiinni. Näin Mari lukee:

Mi-sä siis sei-soo mei-dän Chris-tilli-sydem-me ja Au-tuu-dem-me? Vas-taus. Se sei-soo sii-nä, et-tä meil-lä on vah-va tie-to Ju-ma-las-ta, hä-nen ole-mi-sen-sa ja tahton-sa puo-les-ta, ja us-kom-me hä-nen päällen-sä, ja pi-däm-me Chris-til-lis-tä ja Juma-lis-ta Elä-mä-ker-taa mei-dän edes-sämme...

RUISSÄKKI.

Veeri-sepästä ei ihmisillä oikeastaan ollut mitään muuta erikoista sanottavaa, kuin että hänellä oli paha akka, joka häntä hallitsi, ja hyvänsävyisesti, hienokseltaan isotteleva luonnonlaatu — kaksi asianhaaraa, jotka huolimatta edellisen seikan totisesta ankaruudesta jollakin lailla lievensivät toinen toisiaan yleisessä tietoisuudessa.

Että Veerin akka oli paha, sen tiesi koko kylä aina lapsia myöten, jotka hänen vastaantullessaan pinkaisivat pakoon ja aitain yli. Asiasta ei viitsitty edes puhua, se oli niin tuttu, että se oli kadottanut mielenkiintonsa. Jos joku kertoi siitä tuoreen esimerkin, sanottiin vain: »No, tietäähän sen nyt Leenan», ja siihen se jäi. Leenan luonnon näki jo hänen silmistään, jotka mustina kuin saunanräppänä katsoivat mustan huivin räystään varjosta. Hänen pieni, puoleen ja toiseen pälyilevä päänsä muistutti jollakin tavoin aina varuillaan olevan linnun päätä. Koko laihassa, etukumarassa vartalossa oli jotakin vakoilevaa, urkkivaa, salamielistä. Paha hän oli, mitä lienee ollut mustalaisen perua. Ja paha silmä hänellä oli, niin ihmisiin kuin eläimiin, se tiedettiin. Mutta siitä ei ollut hyvä puhua. Veerin-Leenan kieli oli kuin kaksiteräinen miekka.

Veeri itse sensijaan oli hyvänluontoinen niinkuin väkevät miehet usein. Tyyni ja tasainen niin sielultaan kuin ruumiiltaan; ruumiskin — suurine leveine olkapäineen — neliskulmainen kuin mikä ladon ovi. Oikein säälitti, että sillä oli sellainen akka, mutta kaikilla piti olla ristinsä. Veerin isottelu koski oikeastaan vain ammattitaitoa eikä ollut vaarallista, koska kylässä ei ollut toista seppää. »Hm», sanoi Veeri katsellessaan silmiään siristäen vierasta viikatetta, »hm, aika hyvä räätälin tekemäksi, mutta susi sepän työksi, oikein aika susi.» Ja sitten: »No, kyllähän minä tästä vielä sentään kalun teen.» Ja teki myöskin, Veeri ei ollut huono käsistään. »Isottelee kuin Veeri», oli niin vanha sana, ettei oikein tiedetty, koskiko se vain Veeriä vai Veerin isääkin. Asia ei, kuten sanottu, häirinnyt ketään ja kuului ikäänkuin luonnonjärjestykseen niinkuin sekin, että hänen tupatönönsä ja pajapöksänsä siinä kallion kupeella kylän laidassa olivat kallellaan toisiaan kohti, mutta eivät sentään kaatuneet. Ne olivat yrittäneet sitä kaatumista jo Veerin isän aikana, Ahasverus hänkin kirkonkirjoissa. Veereillä oli kiire työn ääreen ja taas työstä ruoan ääreen, siitä ne kai olivat kallellaan.

Veeri takoa kalkutti vuodesta toiseen sepäntyöt kylän joka taloon ja torppaan ja kärsi vuodesta toiseen akkansa mieltä ja kieltä. Joka päivä nousi pajan savutorvesta savu yli kallionnyppylän kaljun päälaen niinkuin kalliovaari itse olisi polttaa tupruutellut, paja siinä sen nenän alla piipunpesänä. Veeri oli silloin pajassaan. Tai kuului tuvasta Leenan yhtämittaista torumista niinkuin räkättirastaan räkätystä — Veeri oli syömässä. Niin kuluivat vuodet ilman että mitään erinomaista tapahtui. Sepän väki piti kiinni köyhästä ja karusta elämästään niinkuin katajat kallion kupeesta; ikää karttui, mutta Veeri ja Leena pysyivät samanlaisina niinkuin paja ja mökkikin ja niiden alla laiha, kivikkoinen perunamaa.

Ja niinkuin Veerin elämä ulkonaisesti oli samaa ainaista kulkua mökistä pajaan ja pajasta mökkiin, niin kiersi hän sisäisestikin — niinkuin sittemmin selvisi — samaa yhtämittaista ympyrää, saman ainoan ajatuksen rataa. Sillä ei ollut mitään tekemistä Leenan ja Leenan riitain kanssa. Tai oli sittenkin. Ulkonainen kiusa oli terveellisenä vastapainona sille sisäisen kiusan paineelle, josta Veeri itsekseen ja kenenkään tietämättä kärsi. Ihminen ei tiedä toisestaan.

Näin oli asia:

Veeri oli köyhinä vuosina, isänsä kuoleman jälkeen, jonkin aikaa rahdin ajossa kylän suurrikkaalla, tilallisella ja kauppiaalla Mustosella ja kuljetti jauhokuormia kaupungista. Kerran, viimeisillä huonoilla kevätkeleillä, hän toi taas kuormaa, joka pahimmoikseen juuttui kiinni kotitörmässä, pajan alla, eikä liikkunut siitä mihinkään. Vanha ruuna vapisi, höyrysi ja puhalteli ja Veeri auttoi takaa leveitten hartiainsa koko voimalla, puskien että silmissä pimeni, mutta ei, kiinni pysyi. Eikä siinä lähellä ollut ketään apuunkaan, äiti oli yksin kotona ja sekin melkein viimeisillään, huonona ja nälkiintyneenä. Olikin ollut puhe, että Veeri pyytää tästä samasta kuormasta säkin itselleen, palkkaansa vastaan. No, samapa se, ajatteli. Veeri, ottaako sen etu- vai takakäteen, ja kevensi kuormaa yhdellä säkillä, jonka vei mökkiin. Ja niin pääsi hän jatkamaan. Oli jo hämärä, kun hän ajoi Mustosen pihaan, mutta piha oli vielä täynnä miehiä ja hevosia ja liikettä ja huutoja, ja Tuomas, makasiinimies, oli makasiinissa täydessä punnitsemispuuhassa. — Kas vain, Veerikös siinä, sanoi Tuomas kynä suussaan, kanna siihen vain, tässä on vähän kiire, nämä olisivat loppuneetkin, se on sitten täysi leiviskä. Veeri kantoi ja näytti voimiaan miehille ja jäi juttelemaan siihen makasiinin seinustalle. Tuomas meni vähän ajan päästä pihan poikki, papereita kädessään. — Selvä on, sanoi hän Veerille, poikkea huomenna sisään, niin kauppias maksaa.

Sinä yönä meni piru Veeriin. Hän kääntelehti vuoteellaan ja mietti Tuomaan sanoja. Olisikohan siltä jäänyt huomaamatta tämä yksi säkki? No, pitää huomauttaa. Niin, taikka mitä siitä huomauttamaan, oma asiansa? Jos huomaa, niin huomaa, sitten maksetaan... Tuota... siinä hötäkässä... tuota, ei tullut sanotuksi, sinäkin, Tuomas, hävisit siitä niin äkkiä... minä siinä niitten poikain kanssa. — Outo — ennen mielessä käymätön ajatus huimasi Veeriä. Hän nousi juomaan. Ulkona paistoi kelmeä kuutamo yli köyhän maiseman, ruissäkki seisoi nurkassa kuin valkea haamu — hui, kuin kuoleman enne. Ei, maksaa se pitää. Mutta toisekseen: mistäs sekin Mustonen, iso rikas, rikastumistaan rikastuu? Keplottelusta, se on varma. Ostaa köyhtyneitten isäntämiesten taloja pilkkahintaan. Ei siinä pienet synnit paina. Ja huonot ajopalkat se pitää, kehtaakin. Mitäs siinä yksi säkki tuntuu, rikkaassa, toista se on meikäläisen... Tuossa äitikin, vilutaudissaan, vällyjensä alla — ikänsä nälkää nähnyt ja nälkään kuolee. Ei, ei sitä makseta, jos ei ole pakko.

Ja niin tapahtui, että Veeri, joka kaiken ikänsä oli ollut rehellinen, istui seuraavana päivänä Mustosen konttorin ovensuutuolilla valmiina puolustamaan säkkiään kuin laillista perintöä, istui ovelana, valppaana ja levottomana, seuraten kulmainsa alta jokaista isäntänsä askelta ja jokaista rypyn nousua ja laskua hänen kasvoillaan. Mustonen käveli hyllyvänä, pehmein askelin keskilattialla ja puhua massutteli kahdella leuallaan ystävällisesti, aavistamatta ollenkaan, mistä siinä taistelua käytiin hänen huoneessaan. Ja kun hän lopuksi tarjosi ryypyn, joka oli korkea suosion merkki, ei hän aavistanut, että taistelu oli lopussa — sillä kertaa. Sillä Veeri teki ryypystä sen aivan oikean johtopäätöksen, että Mustonen oli taas kaupoissaan onnistunut. Suotta olisi maksaa, ajatteli Veeri. Mutta kun hän sitten ulkona näki Tuomaan tulevan makasiinista, kiirehti hän askeleitaan ja pelkäsi vielä maantiellä Tuomaan huutavan jälkeensä: mitenkäs se oli niitten säkkien kanssa, Veeri?

Siitä päivästä ja siitä hetkessä alkoi Veerin pitkä piina. Hän ei mennyt enää ajoon, vaan jäi kotiin sepäntöihin. Aina kun joku kulki tiellä, ensi aikoina, piti kurkistaa mustuneesta ikkunasta kuka se oli. Tuomas saattoi tulla kylältä päin, nimismies kirkolta. Äitikään ei enää niistä jauhoista kostunut eikä noussut siltä sijaltaan. Palatessaan häntä saattamasta köyhäin yhteishautaan ajatteli Veeri poiketa Mustosessa, mutta kiersikin sen sijaan kaukaa. Säkki oli jo syöty puoliväliin eikä rahaakaan sillä kertaa ollut. Niin se taas jäi. Ja kun säkki oli loppunut ja vuosi mennyt, unohtui ilmitulemisen pelko. Mutta rintaan jäi niinkuin toukka kaivamaan tai niinkuin salainen tauti, jokin iljetys, niinkuin olisi astunut sammakon päälle, jokin itseinho, jota vastaan Veeri isottelullaan piti vaistomaisesti puoliaan. Se oli kuin takertunut jonnekin keuhkoihin ja sydämeen, sitä ei saanut pois, vaikka tahtoi. Vielä pari vuosikymmentä tämän jälkeen saattoi Veeri herätä yöllä ja olla näkevinään hämärässä nurkassa Mustosen valkean säkin.

Ja Veeri takoo ja takoo pajassaan ja taistelee itsekseen sisäistä taisteluansa. Olisi se pitänyt maksaa. Pitäisi se vielä maksaa. Mutta aina seurasi tätä ajatusta toinen: mitä sitä enää, vanhaa asiaa. Veeri oli sitäpaitsi, vuosien päästä, keksinyt itselleen puolustuksen, joka aluksi oli häntä oikein hätkähdyttänyt ja vähäksi aikaa antanut rauhan. Hän oli muistanut, että kauppiaan veli, Matti Mustonen, oli kerran jättänyt hänelle maksamatta viiden markan saatavan. Ruissäkki olisi tosin maksanut kaksitoista markkaa, mutta summa oli nyt siis kuitenkin pienempi, ainoastaan seitsemän markkaa. Sukuunpa tulee, ajatteli Veeri. Velka velasta ja pahatyö pahastatyöstä. Oikein hyvältä tuntui aluksi, kun tämä selvisi. Kuitit ollaan. Mutta jonkin ajan päästä ei enää tämäkään lääke auttanut sisäiseen kipuun.

Seuraavana vuonna äidin kuoleman jälkeen oli Leena kulkeutunut, mistä lieneekin, siihen Veerin mökille muiden kerjäläisten matkassa. Säälistä hänet Veeri oikeastaan otti ja tarvitsihan mökkikin vakituista naisihmistä. Vasta liian myöhään huomasi Veeri, että kehräävällä kissalla on kynnetkin. Ja huomasi vihdoin muutakin, mitä eivät muut tienneet: että Leenan pahuus oli oikeastaan jonkinlaista sairautta, hulluutta, joka joskus yltyi raivoksikin. Kuumaan aikaan varsinkin oli Leena vaikea käsiteltävä: voi sattua, että Veerin piti sitoa hänet sänkyyn ja syöttää siihen kuin lasta. Siitä ei ilennyt muille puhua, kun Leena sentään muuten teki hyvin työnsä. Oli kärsittävä, mikä oli pantu kärsittäväksi. Veeristä tuntui myöskin, kuin missäkin asialla ja Leenalla olisi ollut jotakin salaperäistä yhteyttä keskenään, jossakin Isän Jumalan pääkirjoissa, jos sellaisia oli. Ilman edellistä ei olisi ollut jälkimmäistä.

Ja niinhän se olikin, sillä yht'aikaa kirvoittui Veeriltä sekä ulkonainen että sisäinen taakka. Ja varsin merkillisellä tavalla.

Oli kuuma aamupäivä kesäkuussa, vähän ennen heinänteon alkua, kun Tuovilan nuori isäntä kahdella hevosella tuoda rämisytti Veerin törmästä ylös keltapyöräistä ja puna-akselista niittokonettaan, vähän häpeillään siitä, että edelliskesäinen kone oli epäkunnossa ja vielä enemmän siitä, että sitä oli ensin turhaan yritetty korjuuttaa naapurikylän sepällä. Kumpikin asia oli Veerille salaisen ilon aihe. — »Vai niin, vai jo rakkine vikaantui», sanoi hän kumartuen tarkastamaan konetta sankalasit otsalla, »vai niin, että vuosi ja kone nämä kestävät, enemmän se sentään mies niittää kuin yhden kesän. Hm, vai naapurissa käytettiin, taisivat vielä ottaa maksunkin. Maksaa niitten olisi pitänyt, oppipojillaan pilaavat.»

Veeri jäi purkamaan konetta pajan seinustalle, kuumaan aurinkoon. Hän nautti yleensä sanomattomasti tällaisesta tehtävästä, jossa sai auttaa ja korjata _tehtaan_ työtä. Nostaen ja laskien sankalasejaan, välistä maassa ryntäillään ja välistä pystyssä, ruuveja suussaan, hyöri hän joka jänne ja hermo jännittyneenä koneen kimpussa ikäänkuin elävän olennon ja vihollisen, jonka salaperäiset konstit ja koukut hänen oli järjellään selvitettävä voidakseen sen voittaa. Ja hän kyllä voittaisi, siitä hän oli varma.

Tänään sekaantui työn tuottamaan mielihyvään kuitenkin salainen levottomuus, ja Veeri pälyili aina välillä työstään tupaan päin. Leena oli taas aamulla ollut kovin raju ja vaikea, silmissä se musta, pahaenteinen tuli, jonka Veeri niin hyvin tunsi. Se mieliala purkautui tavallisesti astiain kolistelemiseen ja ovien paukkeeseen, mutta tänään se oli jotakin vielä pahempaa: sisältä ei kuulunut mitään. Asiat eivät olleet oikein. Veeriä karmasi selittämätön vaaran aavistus, ja hän tunsi, että hänen pitäisi mennä tupaan katsomaan, mutta jokin salainen mahti pidätti häntä kuitenkin paikoillaan. Tänään tapahtuu jotakin, se on nyt siitä ruissäkistä, mietti Veeri ahdistetussa mielessään kiertäessään konetta ja vääntäessään ruuveja, koputellessaan ja nakutellessaan.

Ja samassa tapahtui jotakin.

Juuri kun Veeri kumartui alaspäin, välähti niinkuin salama ja pamahti niinkuin ukkonen, ja Veerin pään ohi hänen kaatuessaan koneen yli lensi jotakin, joka iskeytyi räiskeellä pajan mustaan seinään. Ja melkein samassa kuului sisältä särkyväin astiain helinää ja niinkuin jokin raskas esine olisi kaatunut. Veeristä tuntui ensi silmänräpäyksenä, että oli tullut kaiken loppu ja että hän kuolee. Hänen päästään vuoti verta. Mutta sitten hän huomasikin, että hän oli satuttanut päänsä koneeseen kaatuessaan. Ja samassa välähti kauhea totuus hänen mieleensä:

— Hyvä Jumala, se ampui, ruokakonttorista, susipanoksella.

Veeri juoksi sisään kuin hengenhädässä.

Leena makasi ruokakonttorin lattialla pitkin pituuttaan, kivääri kädessä. Hän oli saanut halvauksen samana hetkenä, jona oli ampunut.

Vähän ajan päästä kulki Veeri pyhäpuvussaan kylää kohti käydäkseen ilmoittamassa vainajan pappilassa ja mennäkseen sieltä kauppias Mustoselle maksamaan yhden ruissäkin hinnan korkoineen kahdeltakolmatta vuodelta. Hän kulki nopeasti, niin että korkorauta iski tulta polun kiviin.

Päivä paistoi yli kauniin maailman. Leivonen lauloi korkealla tuoksuvan heinäpellon päällä. Veeristä tuntui, kuin hän olisi herännyt pitkästä, pitkästä painajaisunesta.

Oli sittenkin Jumala.

SUONTAAN MIINAN SALAISUUS.

Päivä paistoi, linnut lauloivat ja sirkat sirittivät. Suvinen tuuli oli täynnä apilaan tuoksua. Jostakin kauempaa kuului niittokoneen tasainen käynti, joka sarkojen päissä hetkeksi hiljeni. Jokirannassa paukkui pesukurikka. Lämmin auer, joka värisi kuumuuttaan, leivonen, joka hukkui taivaan sineen, kaikki suven äänet ja näyt ikäänkuin kuuluttivat elämän ja työn iloa.

Mutta Suontaan mökissä teki Miina kuolemaa.

Tänään oli huonommin kuin eilen. Keuhkot huohottivat viimeisillään kuin palkeet ja hengityksen salpasi aika ajoin tukahduttava yskä. Silmien kuumeinen kiilto ja suun seutuihin ilmaantunut kellahtava väri ilmaisi, että sairaan aika oli kohta mitattu.

Ulkona humisivat ja helisivät suviset äänet ja ilman lämpö ja tuoksu ikäänkuin hautasivat mökin alleen siinä jokitörmällä. Mutta mökin ainoa ikkuna, jota puolittain peitti päre kuin kaihi silmää, päästi niukasti suven ihanuutta sisään. Sairas aavisti sen kuitenkin ja kaikki hänen vaistonsa kurottuivat ahneesti sitä kohti niinkuin tuohisessa kasvava annansilmäkin ikkunalla, asumuksen köyhä ylellisyys. Jo joutui armas aika, virren sanat, joita hän monta kertaa oli laulanut, kiersivät aina uudestaan sairaan tajuntaan, mutta hän ei enää kuullut mielessään säveltä, vaikka kuinka koetti. Sävel olisi ikäänkuin lämmittänyt. Sanat ilman säveltä tuntuivat elottomilta ja kuolleilta, niinkuin niistä olisi jo henki lähtenyt. Hän tunsi kuin hädässä, että hän itse oli samalla tavalla irtautumassa elämästä kuin virren sanat ja sävel jo olivat toisistaan irtautuneet.

Hyvä Jumala, se ei saisi vielä tapahtua. Se yksi asia oli vielä tekemättä. Mikä se olikaan? Niin, sehän se oli, nyt hän sen muisti. Kunhan se ei vain unohtuisi, ajatukset pyrkivät niin kummallisesti sekaantumaan. Hän luuli äsken juuri, että hän vielä oli pieni tyttö, ja oli heinässä Rantalan pellolla, missä nyt niittokone surisi. Isä oli viikatemiehenä ja oli niittänyt aamuneljästä; isän kumartuneet hartiat oli niin turvalliset nähdä vieraitten keskellä. Hän tuli vasta kuudelta, kun aurinko oli Vinkerinvuoren päällä, maa tuntui vielä kylmältä jalkoihin. Hänellä oli oma harava, jonka isä oli tehnyt, hän itki, kun ensimmäinen piikki katkesi. Ladon seinustalla käytiin juomassa piimää lekkeristä. Yöt hän nukkui isän selän takana Rantalan aitassa, kattopäreen läpi näki päivännousun, vasta lauantaina mentiin kotimökille.