Part 4

Aivan asumaton ei talo ole. Sen emäntä asuu siinä yksin kuin huuhkaja rotkossaan. Hänellä ei ole kenellekään asiaa eikä kenelläkään hänelle. Hänet näkee joskus seisomassa mustan ikkunan takana tai nostamassa perunoita tien toisella puolen olevasta pellosta, josta hän katsoo ohikulkijoihin vihaisesti kuin haukka. Hän on äkäinen ja kuuro. Kun hän palaa tien yli takaisin tupaan, laahaavat vaaterepaleet hänen perässään maata. Enimmäkseen hän makaa tuvan penkillä ja harmaa tukka, joka ennen on ollut punainen, riippuu takkuisena penkin laidan yli.

Hänellä on joskus apuna pieni piikalikka tai paimenpoika, mutta ne eivät kauan pysy. Eikä niillä ole mitään tehtävää enempää kuin emännälläkään. Emäntä tekee vain sen mihin nälkä pakottaa. Hänellä on yksi ainoa työ ja se menestyy sitä paremmin, mitä vähemmän hän tekee: talon hävittäminen. Rakennukset ja pellot saavat rappeutua, kunhan vain hänen aikansa jotenkuten kestävät. Sitten saa kaikki ratketa ja sortua, virta niellä talon maineen ja mantuineen.

Toistakymmentä vuotta sitten eli ja hengitti talossa toinenkin: ihmisarka ja peloteltu tytär. Suursodan aikuisen venäläismajoituksen aikana narrasi hänet, tuskin rippikoulunsa käyneen, joku venäläinen sotamies. Ilmeettömin, kalpein kasvoin, äidiksi tulemaisillaan, seisoi kaitarintainen Heta vihillä hölmönnäköisen sotamiehensä kanssa rovastin kansliassa. Emäntä ei tullut pappilaan ja nauroi portailtaan kylmää ja kovaa naurua, kun nuori pari kuin kaksi rangaistua lasta lähti ajamaan, märkää kevätlunta tuhuttaessa, kohti vallankumouksen Venäjää. Laivan, jossa he matkustivat, sanotaan hukkuneen Suomenlahdella. Missään tapauksessa ei heistä sen jälkeen ole kuulunut mitään.

Hetan olosuhteissa vihkipallilla kertautuivat hänen isoäitinsä vastaavat olosuhteet. Isoäiti oli aikoinaan samassa tilassa vihillä tämän saman talon silloisen nuoren isännän kanssa ja joutui melkein kohta pappilasta päästyään lapsivuoteeseen, josta ei enää noussut. Tytär Kirsti, tämä nykyinen emäntä, jäi elämään. Isäntä meni jonkin ajan kuluttua uusiin naimisiin ja kun emäntä, rikkaan talon tytär, ei voinut sietää silmissään punapäistä Kirstiä, karjapiian tytärtä, tarkoitettiin Kirsti äitivainajansa kotiin, kurjaan metsätölliin. Tämä karkoitus määräsi peruuttamattomasti Kirstin elämänsuunnan. Töllin muija, Kirstin äidinäiti, oikea noita-akka ulkonäöltäänkin, kasvatti tietoisesti lapsesta vihansa välikappaletta. Hän ruokki häntä vihalla ja juotti häntä vihalla. Hän ei väsynyt selittämästä lapselle tämän kärsimää vääryyttä ja vertailemasta talon ja töllin olosuhteita. Kun töllistä jotakin puuttui, niinkuin aina puuttui, sanoi hän: »Kotonas kyllä on, mutta piian kakaralle ei anneta.» Kirsti sai jonkinlaista muonaa talosta käsin ja kävi siellä iltaisin maidolla. Näillä matkoilla hän oppi varastelemaan talosta, mutta oli liian ovela joutuakseen kiinni. Kaikki sen kuitenkin tiesivät, hän sai pitää hyvänään varkaan nimen ja häntä syrjittiin entistä enemmän. Ovia kierrettiin mielenosoituksellisesti lukkoon hänen tullessaan. Kirsti vain paatui. Hän sai nähdä sisarpuoliensa ylenevän talossa, mutta he olivat toisillensa enemmän kuin vieraat. Juopa suureni, viha kasvoi. Kirstin viha oli yhtä punainen kuin hänen tukkansa.

Vuosien päästä, kun sisarpuolet jo kävivät kursseja ja kouluja, näki Kirsti joskus kesäisin puoliavointen ovien läpi, kuinka talon nuoriso piti suuria vieraskutsuja. Kirsti kuuli soiton ja hypyn ja katkeruus terästi vihaa hänen sydämessään. Joku sisarista tuli valkoisissaan, korkeakantaisin kengin, tanssin huume poskillaan asialle tupaan, mutta ei katsonut Kirstiin. Kirsti seisoi ovensuussa risoissaan, paljain, likaisin jaloin, rumana ja pisamaisena. Kun hän hammasta purren tuli takaisin tölliinsä, massutteli akka hampaattomin leuoin loukostaan: »Kaikki on sinun, fortepiaanot ja muut, mutta piian kakaralle ei anneta.»

Tapahtui sitten kuitenkin se ihme, että hänelle ne annettiin. Isäntä kuoli. Mutta ennenkuin hän viimeistä kertaa haukkoi henkeään, oli hän korjannut tekemänsä vääryyden uudella vääryydellä ja tehnyt Kirstin yksinperijäkseen. Tapahtuiko se yksinomaan Kirstin sovittamisen halusta vaiko myöskin — niinkuin arveltiin — kiusaksi korskeille nuoremmille tyttärille, jää selvittämättä. Seuraus vain oli, että pianon kansi kierrettiin kiinni, romaanit ja niiden lukijat hävisivät huvimajasta joen rannalta. Kirsti palasi ryysyisenä takaisin isäinsä taloon, noin neljännesvuosisataisen maanpakonsa jälkeen. Hän oli tällöin lähes kolmikymmenvuotias. Hänen punainen tukkansa hulmahti läpi autioitten huoneitten kuin äänetön, katkera nauru.

Jos isäntä oli tahtonut sovittaa jotakin, oli se liian myöhäistä. Kirstillä, uudella emännällä, oli alusta alkaen selvillä toimintasuunnitelmansa: hävittäminen. Hän kosti talolle, kun hän ei voinut kostaa kenellekään ihmiselle. Äidinäidin kylvö tuleentui.

Niinpä, jos tultiin kertomaan, että naapurin lehmät olivat kaataneet huonon aidan ja tulleet hänen kauraansa, hän vain nauroi. Tai jos lennätettiin sanaa, että tuli on irti takametsissä ja uhkaa hänenkin metsäsarkaansa, huiskautti hän vain kättään: onhan siellä puita palaakin! Hän ei korjannut mitään vaurioita, pannut mitään aitoja, kaivuuttanut mitään ojia. Talon voima ja rikkaus, peltojen ydin ja mehu, miespolvien aikana koottu, vuoti kuiviin yksien käsien läpi.

Hän nai jostakin kauempaa miehen, itseään nuoremman, joka sekin oli kuin emännän päätarkoitusta silmälläpitäen valittu: mies oli pehmeä, saamaton ja kohelo eikä juurtunut taloon eikä seutuun. Hän oli vaimonsa mies, ei muuta. Talon ilma oli kuin kyllästetty vihalla — sitä hengittääkseen tarvittiin rautaiset keuhkot. Mies oli toista lajia ja kuoli pian pois. Heta oli ainoa lapsi avioliitosta.

Hetan ilmestymisen jälkeen oli talon hengessä jonkin vuoden ajan eräänlaista epäselvyyttä ja suunnitelman puutetta. Jonakin vuonna lisättiin palvelusväkeä ja karjaa ja peltoja kunnostettiin, mutta sitten meni taas kaikki entiselleen: äitiys ja viha taistelivat keskenään. Emäntä huomasi, että Heta tuli isäänsä ja oli jätettävä laskuissa huomioonottamatta. Hän oli ajanut tyttären sydämestään jo kauan sitä ennen, kun tytär sotamiehineen lähti hevosluuskalla ajaa köryyttämään Venäjää kohti. Ja sen jälkeen rappeutumisen vauhti vain kiihtyi: toiset perilliset eivät ainakaan saisi hyötyä.

Niin elää vanhentunut ja harmaantunut emäntä, vuosi vuodelta yhä kuurompana ja äkäisempänä, ypöyksin rappeutuvassa talossaan, sulkeutuneena vihaansa kuin linnaan. Talot ja tuvat, niityt ja pellot, kaikki hengittävät vihaa. Viha myrkyttää kaikki, viljan ruumeniksi, leivät homeisiksi.

Joskus avaa emäntä oven vierashuoneisiin, joiden huonekaluja hän, vihansa kummallisessa epäloogillisuudessa, säilyttää huolellisesti entisellään, sanomalehtipapereihin käärittyinä. Hän pysähtyy keskelle huonetta ja sanoo kovaa itsekseen: »Saipas piian kakara tämän kaiken, sai kuin saikin.» Ja naurahtaa. Joskus hän, mielensä sekaannuksessa, varastaa jotakin sisähuoneista ja kätkee kavalasti ulos.

Talo sortuu pian hänen ylitseen. Viha kuristaa hänet kohta hengiltä. Joskus kesäiltoina, kun päivänlasku palaa metsän takana kuin kaukainen tulipalo ja ympärillä on kaamean-hiljaista, ääntelee talossa oudon enteilevästi. Putoamaisillaan oleva kaivonvintti vingahtaa surkeasti. Katto rasahtaa pahasti kuin luhistuakseen. Hiiri jäytää jäytämistään seinähirressä.

Vai onko se kuolema, joka jäytää vihan kuristamaa, onnetonta ihmissydäntä?

PÄÄSKYNEN

Vanha neiti von Düben istui pianon ääressä ja säesti ja nuori Rinaldini seisoi hänen takanaan ja lauloi — niinkuin oli laulanut joka ilta kesän aikana. Tänään oli viimeinen ilta.

Oli jo elokuu ja salissa oli hämärä, vain pianokynttilät paloivat. Niiden valo lankesi suoraan neiti von Dübenin harmaille hiuksille ja puoliksi suljetuille silmille. Kun neiti von Düben joskus käänsi päätään, näki hän seinältä kuin harson läpi isoisänsä, Svean hovioikeuden presidentin, ankarat piirteet ja kuvan kohdalla Rinaldinin omituisesti suurentuneen varjokuvan, jonka pää liikkui nuorekkaan vilkkaasti. Näytti kuin kuva ja varjo olisivat väitelleet keskenään tai paremminkin kuin kuva olisi istunut tuomitsemassa ja varjo sen edessä olisi selittänyt ja puolustautunut. Ja syytä oli kummallakin menettelyynsä.

Tämä _oli_ ihmeellistä. Mistä hän oli tullut ja kuka hän oli, joka lauloi Dübenien vanhassa salissa? Esi-isät eivät ilmeisesti häntä hyväksyneet. Mutta se ei tuntunut laulajaa vähääkään huolestuttavan.

Rinaldini lauloi miltei herkeämättä, siirtyen nopeasti laulusta toiseen, tunnelmasta tunnelmaan. Neiti von Düben muisti, kuinka hän alkukesän ensimmäisinä valoisina iltoina oli hämmästynyt ja melkein pelästynyt tätä luonnonilmiötä ja kuinka hänen kaikki aistimensa olivat kieltäytyneet seuraamasta laulun meteori-rataa — hän ei jaksanut. Sitten oli hän vähitellen tottunut ja nyt tunsi neiti von Düben, että hän vain näin eli — koko elämä soi ja humisi hänen sormiensa alla.

Mistä oli Rinaldini, tuo ihmeellinen luonnonlapsi, saanut kaiken yltäkylläisen rikkautensa? Nyt hän lauloi kaipauksesta ja tuntui, kuin kaikki täyttymätön kaipuu maailman alusta asti olisi nyyhkyttänyt hänen laulussaan. Mitä oli hän surrut ja kaivannut, Rinaldini, joka eli mitä täydellisimmin nykyhetkessä?

Lapsi hän oli. Hiomaton jalokivi. Kulki talossa ympäri kuin kotonaan, katsellen ja ihaillen kaikkea. Eräs tuokiokuva vilahti neiti von Dübenin mieleen ja hänen täytyi hymyillä: nuori ja vanha Rinaldini olivat ensimmäistä kertaa kahvilla ruokasalissa. Kun hän hetkeksi kääntyi selin, näki hän peilistä, kuinka nuori Rinaldini sulloi pöydältä sokeria taskuunsa minkä ennätti. Hän kääntyi nopeasti ympäri: ukko näytti onnettomalta, mutta pahantekijällä oli kasvoillaan niin vilpitön ja hurskas ilme, että neiti von Düben olisi voinut vannoa erehtyneensä. Eikä nuoreen Rinaldiniin kuitenkaan voinut suuttua. Ei silloinkaan, kun neiti von Düben kerran hänkin yritti laulaa ja Rinaldini nauroi hänelle vasten kasvoja, mutta muuttui hetikohta katuvaiseksi syntiseksi, kun huomasi loukanneensa.

Rinaldini lauloi ja neiti von Düben säesti ilman nuotteja. Rinaldini ei ollut saanut mitään koulutusta, mutta lauloi väärentämättömästä vaistosta kuin taivaan lintu — hän omisti jokaisen kuulemansa sävelen niinkuin kukka juo kasteen. Säestys oli hillitympää, mutta herkkää ja ymmärtävää ja ikäänkuin kaukaa ihailevaa.

Kas niin! Laulu muutti taas sävyä ja värisi nyt muistojen onnenkylläistä iloa. Juuri noin — tuo juuri oli ominaista Rinaldinille, tuo pääskynnopea lento kaipauksen syvästä iltahämärästä riemun aurinkoisiin korkeuksiin. Rinaldini muistutti todella jollakin tavoin pääskystä, siroa, salamannopeata ja säteileväniloista pääskystä. Ja pääskysestä heidän tuttavuutensa oli alkanutkin.

Neiti von Düben säesti muistojen laulua ja menneen kesän päivät kulkivat saattona hänen silmiensä ohi.

Hän näki sen taas edessään, pienen, kylmästä tupertuneen pääskysen, takatalven hangella ikkunan alla — pää syvällä niskahöyhenissä ja sininen selkä loistaen valkoista lunta vastaan. Ja sen ääressä italialaiset, jotka olivat huomanneet pääskysen yhtä aikaa, nekin sinisissä puvuissa, kummallakin selässään kipsikuvakori. Vanhempi kumaraharteisena ja harmaana, pensasmaisin kulmakarvoin, nuorempi tyttömäisen solakkana, tummana ja verevänä. Vanhempi aikoi mennä ohi, mutta nuorempi pysähtyi ja huudahti jotakin, nosti pääskysen maasta, hyväili sitä kädellään ja painoi poskeaan vastaan.

Ja sitten seisoivat miehet keittiössä — Mari oli mennyt pyytämään pääskystä niiltä, mutta jostakin syystä tulivat ne itsekin. Nuori Rinaldini oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja puuhaili pääskysen kanssa kuin lapsi: puheli ja leperteli sille, piti sitä käsiensä välissä ja hengitti sen untuviin — hänellä oli avoin pojan otsa, raikas suu ja valkoiset hampaat. Ja silmissä tuhansia auringonsäteitä, hän oli tuskin kahdenkymmenen vuotias. Ukko osasi vähän ruotsia. He olivat tulleet aamulla Tukholman-laivalla, »poika» oli ensimmäisen kerran mukana eikä ukkokaan ollut ennen käynyt Suomessa näin pitkällä.

Siitä se alkoi. Pääskynen virkosi, lenteli sen päivän äänettömänä pitkin katonrajaa ja teki hyökkäyksiä ikkunaa vastaan, pääsi seuraavana aamuna vahingossa ulos ja katosi sille tielleen.

Mutta italialaiset soittivat päivällä pääportaan kelloa ja ukko, jota nuorempi työnsi esiin, selitti hämillään heidän tulleen kysymään pääskysen vointia ja sitäpaitsi, lisäsi hän kiireesti, heillä oli kuolemattomien italialaisten mestarien töitä erinomaisina jäljennöksinä. Neiti von Düben hymyili jäljennösten erinomaisuudelle, osti kuitenkin yhden ja lähetti ullakolle. Seuraavana päivänä tuli nuorempi kiireissään ja yksin ja hänellä oli vielä erinomaisempi jäljennös, jota tarjosi lahjaksi, ja loukkautui syvästi, kun sitä ei tahdottu ottaa. Silloin neiti von Düben kyllästyi ja kielsi palvelijoita enää päästämästä miehiä sisään. Nämä katosivat viikoksi, mutta sitten laski Mari hyvyydessään heidät taas keittiöön lämmittelemään. Silloin jatkui vielä kylmää eikä italialaisilla ollut mitään oikeata asuntoa. No, piharakennuksessa oli tyhjä huone, saivathan he asua sielläkin, raukat.

Neiti von Düben olisi varmaan unohtanut koko asian, sedän ja veljenpojan, ellei sitten eräänä kesäiltana sivurakennuksesta olisi kuulunut laulu, heleä ja lämmin tenori, joka tuli avoimesta ikkunasta sireenien tuoksun mukana, ja jollaista hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ja niin ilta illan perästä. Hän istui uutimien takana ja taisteli ylpeyttään vastaan. Lopuksi kutsui hän miehet sisään. Vanhempi jäi pian pois, mutta nuori Rinaldini tuli joka ilta. — Tänään oli viimeinen ilta...

Hän oli kauan luullut ihailleensa vain laulua. Mistä saakka siinä oli muuta, sitä hän ei tiennyt. Mutta siinä oli muuta. Svean hovioikeuden presidentti ei suotta näyttänyt niin ankaralta. Dübenien viimeisen jälkeläisen sydän uhmasi vanhuutta ja kapinoi vuosien taakkaa vastaan. Se oli herännyt uudelleen elämään niinkuin sireenit takatalven jälkeen. Vaikka hän oli lähes kuudenkymmenen vuotias.

Se oli hullua. Mutta sitä ei voinut auttaa. Hän oli jo taistellut taistelunsa, hiljaisina öinä. Ylpeytensä, kaikki perityt käsityksensä hän oli jo uhrannut. Ihmisten puheista hän ei välittänyt. Sydän, ikuisesti nuori, huusi ja vaati hänessä oikeuksiaan. Huomenna piti Rinaldinien lähteä, tänään täytyi ratkaisun tapahtua. Mutta tiesikö ja aavistiko hän mitään, se siunattu lapsi, joka lauloi hänen takanaan? Mitä hän sanoisi? Naurakoon, polkekoon jalkoihinsa. Ratkaisun täytyi tapahtua.

Rinaldini lopetti ja viimeinen sävel häipyi jonnekin korkealle kuin taivaan sineen. Neiti von Dübenin valkeat kädet vapisivat hänen lyödessään loppuakordeja. Hän kääntyi äkkiä ympäri.

Rinaldini hymyili hänelle ja työnsi taaksepäin otsalle valuneita kiharoita.

— Rinaldini, älkää lähtekö pois...

Nuorukainen hämmästyi, mutta selvisi pian. Hän nauroi iloisesti ja teki kuvaavan liikkeen kädellään.

— Ah, minä mennä, tulla.

— Älkää lähtekö ollenkaan — jääkää tänne... minun luokseni.

Rinaldini ei näyttänyt ymmärtävän.

— Tätä minä tarkoitan, sanoi neiti Düben äkillisestä mieleenjohtumasta ja alkoi soittaa erästä Rinaldinin rakkaudenlaulua. Hän tunsi, kuinka hänen verensä kohisi. Hän soitti kuin siitä olisi riippunut hänen iankaikkinen autuutensa. Näin hän ei ollut koskaan ennen soittanut. Toisen täytyi ymmärtää.

Kun hän oli lopettanut, ei hän kohta uskaltanut katsoa taakseen. Salissa oli hiljaisuus, vain kynttilät hulmahtelivat.

Ja kun neiti von Düben viimein kääntyi, oli Rinaldinin pää painunut rinnalle ja hänen silmissään oli ihmeellinen, vakava katse. Oliko se myötätuntoa, rakkautta vai sääliä? Neiti von Düben ei tiennyt. Mutta Rinaldini oli ymmärtänyt.

— Te rikas... minä köyhä, sanoi hän hetken päästä hiljaa.

Jumalan kiitos, ajatteli neiti von Düben, ettei hän sanonut: te vanha, minä nuori. Olivatko he sittenkin — tässä, pianon ääressä — yhden ikäisiä?

Kun nuori Rinaldini sinä iltana oli lähtenyt, sytytti neiti von Düben kaikki kynttilät salissa. Sitten astui hän isoisänsä kuvan eteen ja katseli sitä tarkasti ja kauan, kääntyi, tarkasteli omaa kuvaansa peilistä ja hymyili.

Rinaldinit matkustivat seuraavana aamuna.

* * * * *

Eräänä kevättalven päivänä seuraavana vuonna ennen jäidenlähtöä ilmestyi neiti von Dübenin piharakennukseen turkkeihin puettu vieras monine matkalaukkuineen: nuori Rinaldini. Kaupungilla tiedettiin kertoa, että hän oli ollut talven neiti von Dübenin toimesta Tukholmassa, puhui ruotsia ja osasi käyttäytyä. Mutta ennenkuin ensimmäisestä hämmästyksestä oli selviydytty, olivat eräät välttämättömät muodollisuudet täytetyt ja niin tapahtui, että Dübenin suuressa salissa, arvokkaitten perhekalleuksien keskellä vihittiin ilman vieraita avioliittoon nuori mies Paterno Rinaldini ja jalosukuinen neiti Ebba von Düben, ja edesmenneet esi-isät, röyhelökauluksiset presidentit ja tähtirinnat kenraalit katselivat alas seiniltä suvun viimeisen jälkeläisen myöhäiseen onneen. Vanhasta neiti von Dübenistä tuli nuori rouva Rinaldini ja nuoresta Rinaldinista Dübenien rikkauksien omistaja.

Nuori pari näytti onnelliselta. Heidät nähtiin ajelemassa tai kävelemässä kaupungin puistossa, nuori aviomies kauniina ja moitteettomasti puettuna, harmaapäinen rouva Rinaldini lempeänä ja hymyilevänä. He eivät seurustelleet paljon, mutta ne, jotka heidän kanssaan joutuivat kosketuksiin, valloitti Rinaldinin välitön sydämellisyys ja ihana laulu, joka mursi vahvimmankin panssarin.

Vaikka ulkokuori oli muuttunut, oli Rinaldini mieleltään sama kuin ennenkin: harkitsematon, suuri lapsi. Hän piti koruista ja söi makeisia ja antoi kerjäläiselle taskunsa tyhjäksi. Hän nauroi että helisi Dübenien arvokkaassa talossa, lauloi, tanssitti vaimoaan ja seisoi kohta sen jälkeen päällään esi-isien tuikeista rypyistä huolimatta. Rouva Rinaldini torui ja nauroi kyyneleet silmissä.

Niin kului kesä. Sen lopussa käveli Rinaldini usein satamassa katsellen hajamielisenä meneviä ja tulevia laivoja. Ja kun pääskyset olivat lähteneet, muuttui hän surulliseksi ja alakuloiseksi. Hän alkoi puhua, ensin kautta rantain, mutta sitten aina selvemmin halustaan käydä etelässä. Hän puhui hellyttäen ja rukoillen. Ja niin seisoi hän eräänä myöhäissyksyn aamuna vähän ennen talven tuloa laivan kannella, joka hiljaa irtautui laiturista, ja heilutti uskollisesti nenäliinaansa niin kauan kuin rantaa näkyi.

Rouva Rinaldini palasi yksin Dübenien rikkaaseen taloon, jonka seinillä viimeisen laulun kaiku vasta oli vaiennut. Syysaurinko paistoi ulkona vaahterain keltaisiin lehtiin. Ne hehkuivat kuin kulta.

Kesä oli lopussa. Viimeinen pääskynen oli lähtenyt.

Rinaldini ei palannut koskaan. Jonkin ajan kuluttua rouva Rinaldini löysi jostakin lippaasta kaikki korut, jotka hän oli antanut miehelleen.

HÄÄMATKA.

Alasalongissa istuivat ainoat matkustajat, nuori mies ja nuori nainen.

Laiva ponnisteli saaristoväylää kaikin voiminsa sadetta ja myöhäsyksyn myrskyä vastaan. Pimeys tuntui vihamielisenä yhtyneen liittoon meren ja myrskyn kanssa; valonheittäjän valossa näki vain lähimmät vaahtopäät ja joskus vilahtaen märät, surkeannäköiset lehtipuut rannalla. Laine löi yli laidan ja vesi kiersi kantta valkoisena, kuohuen ja kohisten, eikä ehtinyt vielä alta pois, ennenkuin jo tuli toinen laine. Silloin tällöin tuli uhkaavana muita väkevämpi laine — sen kohinan kuuli jo kaukaa — ja teki rajun päällekarkauksen. Mutta pieni saaristolaiva piti varansa ja syöksyi taistelunhaluisena, suoraan sitä kohti, keinahti voimakkaasti ja hapuili hetken kuin tasapainoa, mutta laski jo samassa voittajana jalkansa laineen niskalle. Ja veden voima murtui taas tuhansiksi pisaroiksi laivan kannelle. Kumpikin veti henkeä ja varustautui seuraavaan ponnistukseen, meri ja laiva.

Alasalonkiin tuntui laivan taistelu miltei rattoisana keinuntana. Lamppu valaisi kodikkaasti, koneen säännöllinen jyske ja lasien helinä herätti jonkinlaisen turvallisuudentunteen.

— Gunnar, rakastatko sinä minua aina?

Nuori mies ei vastannut, mutta otti nuoren naisen kädet ja suuteli jokaista sormea ja taivutti hänen päänsä ja suuteli häntä suulle ja silmille ja otsaan rajusti ja monta kertaa.

— Gunnar, sinä olet hullu. Sinä puristat minut kuoliaaksi.

— Vaikka puristaisin. Sinä olet vihdoinkin minun. Minä en päästä sinua.

— Enkä minä lähtisi, sinä tuhma poika. Näin minä pidän sinusta kiinni, aina. Sano, luuletko, onko kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin me?

— En tiedä. Ei kukaan ainakaan ole sellainen kuin sinä, ei maassa eikä taivaassa.

— Mutta tämän pitäisi kestää ikuisesti.

Tiedätkö, minä ihan pelkään: elämä on niin lyhyt.

— Eikö sinun mielestäsi ole jo ikuisuus siitä, kun meistä tuli mies ja vaimo? Kuinka hullua, että me olemme mies ja vaimo, sinä pieni vaimo! Ja se tapahtui tänään. Eikö kaikki entinen ole kuin jossakin toisessa tähdessä?

— Tuo kihara otsalla, tämä näin, tekee sinut ihan pienen pojan näköiseksi. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut pojasta asti. Ja rakastanut sinua. Vaikka kaikki kävi niin äkkiä.

Nuori nainen heittäytyi takakenoon nuoren miehen kaulasta riippuen. Hänen tukkansa hulmahti auki. Nuori mies painoi kasvonsa valtoimiin hiuksiin. Eikä taas kuulunut muuta kuin koneen lakkaamaton jyske ja aaltojen pauhu.

— Tämän myrskyn ei olisi pitänyt tulla, Gunnar.

— Sinä et tunne merta, sinä metsän sinipiika. Näinhän juuri meri on ihana. Tämä vaaran tunnelmahan se vasta antaa suolan elämään.

— Onko nyt oikein vaarallista, Gunnar? Ja sinä et sanonut sitä ennen. Nyt vasta minua alkaa peloittaa.

— Tietysti nyt on vaarallista: aallottaret ovat mustasukkaisia sinipiialle. Tulla nyt ja ottaa meren poika noin vain...

— Älä sinä leikittele. Sano oikein totta.

— Oikein totta: tämä on ihana häämatka. Minä vien sinut myrskyn siivillä myrskyn yli. Ja tiedätkö? Mutta minä en sanokaan.

— Sano nyt.

— No jospa sanon: minulla on sinua varten yllätys.

— Mikä yllätys?

— Oikein hauska yllätys. Mutta ensin minä suutelen sinua.

— Etpäs.

— Suutelenpas.

Nuori nainen riistäytyi irti. He kiersivät pöytää leikitellen kuin lapset. Samassa keinahti laiva taas suurta lainetta vastaan, he kaatuivat nauraen sohvalle. Kuin onnelliset lapset.

— Nyt sanon: siellä perillä on uusi pieni sauna, rannalla, vesirajassa, sinua varten rakennettu. Huomenna se lämpiää ensimmäisen kerran. Et usko, kuinka hauska se on. Ja puutarhaa on laajennettu melkein rantakoivuihin asti. Ja siinä alla keinuu purjevene, kaunis kuin joutsen. Sen nimi on Irma.

— Voi sinua.

— Kyllä nyt on hauska tulla kotiin ja päästä työhön käsiksi. Nyt vasta teenkin työtä kuin karhu.

— Sinä olet aina siinä työssäsi. Sinä et tee mitään, pitkään aikaan, minä tahdon sinut itselleni... Gunnar, mitä se oli?

— Ei se mitään. Tässä on kareja. Me olemme salmen suussa. Nyt on vielä avoselkä ja sitten me olemme kotona. Irma, me olemme kohta kotona.

Kone kävi taas täyttä vauhtia. Laiva oli kuin arvellut hetken ja ryntäsi sitten kamppailuun avomeren kanssa.

— Nyt minua totisesti peloittaa. Mitä sinä kuuntelet, Gunnar? Mitä sinä kuuntelet? Onko jotakin hullusti? Voi, ihan varmaan on jotakin hullusti.

Nuori mies oli käynyt vakavaksi. Tuuli tuli _sittenkin_ mereltä. Tällainen tuuli. Talven edellä.

— Älä pelkää turhaa, Irma, sanoi hän hajamielisesti. — Ei tätä kestä kauan. Parikymmentä minuuttia. Parikymmentä minuuttia, ja me juomme tulokahvia! Jos olisi kaunis ilma, näkyisivät valot. Minä käyn kannella katsomassa.

— Et saa mennä. Älä mene, Gunnar. Älä jätä minua, minä niin pelkään. Hyvä Jumala, mitä se oli? Gunnar, mitä se oli Gunnar?

Laiva oli äkkiä heilahtanut ankarasti ja samassa kuului jotakin jyrinää. Tuntui kuin laiva kaatuisi. Se kohosi kuitenkin, mutta ei oikeaan asentoonsa. Se kulki kallellaan. _Laiva kulki kallellaan_.

Nuoren miehen silmien ohi vilahti silmänräpäyksessä rautalasti, joka oli ollut kannella heidän laivaan tullessaan. Hän ei silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt ymmärsi hän sekunnin osassa, mitä oli tapahtunut.

— Meidän on molempain mentävä kannelle.

Sanat tulivat vaivalloisesti, hänen suutansa kuivi.