Part 4

Neiti Turtshaninov oli hyväpäinen, hänen oli helppo muistaa luentojen sisällyksiä ja suorittaa tutkintoja. Sitäpaitsi hän luki tavattoman paljon uusia kirjoja. Hän oli vakuutettu kutsumuksensa olevan olevien olojen kukistamisessa, eikä suinkaan lapsien synnyttämisessä ja kasvattamisessa, jommoista hän päinvastoin halveksi ja ylenkatsoi. Olevat olot hänen mielestään kahlehtivat kansan parhaita voimia, ja hänen tehtävänsä oli siis osottaa ihmisille se uusi elämän tie, jota Euroopan uusimmat kirjailijat hänelle itselleen osottivat. Terveen täyteläänä, vaaleaihoisena, punaposkisena, kauniina, mustasilmäisenä, suuri musta palmikko niskassa, hän herätti miehissä tunteita, joihin ei olisi tahtonut eikä voinutkaan vastata, koska oli kokonaan antautunut personalliseen kiihotustoimeen. Mutta hän oli sentään mielissään siitä, että herätti tämmöisiä tunteita, jonka vuoksi ei ollut välittämättä ulkomuodostaan, ellei tosin koreillutkaan. Hän oli hyvillään, että miellytti ihmisiä ja että hänellä samalla oli tilaisuus osottaa, kuinka vähän hän välittää siitä, mitä muut naiset pitävät niin suuressa arvossa. Hänen mielipiteensä taistelukeinoista olevia oloja vastaan olivat jyrkempiä kuin enimpien toverien ja myös ystävänsä Tjurinin. Hänen mielestään saattoi taistelussa tulla kysymykseen kaikki keinot, murha siihen luettuna. Siitä huolimatta oli juuri tämä sama vallankumouksellinen neiti Katja Turtshaninov sydämestään sangen hyvä ja uhrautuvainen nainen, joka aina asetti välittömästi muiden edut omiensa edelle ja aina vilpittömästi iloitsi tilaisuudesta jotakin palvella - lasta, vanhusta, eläintä. Kesäänsä neiti Turtshaninov vietti Volgan varrella olevassa maaseutukaupungissa, ystävättärensä, kansakoulunopettajattaren luona. Tällä samalla paikkakunnalla asui isänsä luona myöskin ylioppilas Tjurin. He kaikki kolmisin piirilääkärin kanssa tapasivat usein toisensa, lukivat samoja kirjoja, väittelivät ja intoilivat. Tjurinien maatila oli sen Levintsovien maatilan vieressä, johon hoitajaksi tuli Pjotr Nikolajevitsh. Kohta kun Pjotr Nikolajevitsh oli ottanut ohjakset käsiinsä, oli nuori Tjurin huomannut Levintsovskin kartanon talonpojissa itsenäistä henkeä ja lujaa omain oikeuksiensa valvomista, ja sentähden kääntänyt heihin huomionsa. Hän kävi usein kylässä keskustelemassa talonpoikien kanssa, selitteli heille sosialismin teoriaa yleensä, ja maan yleisomaisuudeksi tekemistä erikseen.

Pjotr Nikolajevitshin murhajuttua koskevassa oikeudenkäynnissä oli vallankumouksellisten paikalliskomitealla paljon muistuttamista oikeudenkäyntiä vastaan ja he lausuivat rohkeasti julki mielipiteitään. Jutun käsittelyssä oli tullut ilmi Tjurinin käynnit kylässä ja keskustelut talonpoikien kanssa. Tjurinin luona tapahtui kotitarkastus, jolloin tavattiin muutamia vallankumouksellisia lentokirjasia, ylioppilas vangittiin ja vietiin Pietariin.

Neiti Turtshaninov matkusti nyt hänen jälessään ja pyrki vankilaan häntä tapaamaan, mutta ei päästetty tavallisena päivänä, vaan ainoastaan kaikkien yhteiseen kohtaukseen, jolloin neiti sai puhua Tjurininsa kanssa kahden toisistaan erotetun ristikon kautta. Tämä tapaus pani hänen mielensä vielä enemmän kuohuksiin. Mutta äärimmilleen hän kiihtyi, kun kaunis santarmiupseeri antoi hänen ymmärtää olevansa valmis myönnytyksiin, jos neiti vain suostuu hänen ehdotuksiinsa. Tämä puhalsi ilmiliekkiin hänen katkeruutensa ja vihansa kaikkea esivaltaa vastaan. Hän meni poliisipäällikön puheille. Poliisipäällikkö sanoi hänelle saman kuin oli sanonut santarmiupseerikin, etteivät he voi mitään, vaan että asia on ministerin vallassa. Neiti esitti kirjallisen anomuksen ministerille, pyytäen kohtausta. Siihen tuli kielto. Silloin hän teki epätoivoisen päätöksen ja osti revolverin.

XXII.

Ministeri otti kävijöitä vastaan tavalliseen aikaan; hän oli jo puhutellut kolmea anojaa ja lähestyi nyt mustasilmäistä kaunista, nuorta naista, joka seisoi pidellen paperia vasemmassa kädessään. Hellä, hekumallinen liekki tuikahti ministerin silmistä, kun hän näki kauniin anojan, mutta hän muisti ministerin asemansa ja muutti heti kasvonsa totisiksi.

- Mitä haluatte? — kysyi hän lähestyen neitiä.

Vastaamatta mitään neiti otti nopeasti peleriinin alta revolverin, ja tähdäten ministerin rintaan ampui, kuitenkaan osumatta.

Ministeri tarttui hänen käteensä, neiti väistyi ja ampui toisen kerran. Ministeri rupesi juoksemaan. Neiti otettiin kiinni. Hän vapisi voimatta saada sanaakaan suustansa, ja yhtäkkiä rupesi hermostuneesti nauramaan. Ministeri ei ollut edes haavoitettukaan.

Teon oli tehnyt neiti Turtshaninov. Hänet pantiin tutkintovankilaan. Mutta ministeri, saatuaan vastaanottaa onnentoivotuksia ja myötätunnonilmauksia kaikkein ylhäisimmiltä henkilöiltä, jopa itse keisariltakin, määräsi komitean tutkimaan sitä salaliittoa, jonka seurauksia tämä murhayritys muka oli.

Mitään salaliittoa ei tietenkään ollut olemassa, mutta sekä salaisen että julkisen poliisin viranomaiset ryhtyivät olemattoman salaliiton kaikkien lankain etsiskelyyn, hyvällä omallatunnolla nauttien palkkaansa, nousten aamupimeässä tekemään kotitarkastuksia, luettelemaan papereita, kirjoja, lukemaan päiväkirjoja, yksityisiä kirjeitä, tekemään niistä otteita hyvälle paperille hyvällä käsialalla, ja moneen kertaan kuulustelivat neiti Turtshaninovia, yksin ja ristiin muiden kanssa, pyrkien päästä hänen rikostoveriensa nimien perille.

Ministeri oli hyväsydäminen mies ja surkutteli vilpittömästi tuota tervettä, kaunista kasakkatyttöä, mutta minkä sille taisi, kun ministerin hartioilla lepäsi raskaat valtiolliset velvollisuudet, joita hänen oli muka täyttäminen, olivatpa ne kuinka raskaat tahansa. Ja kun hänen entinen apulaisensa, kamariherra, joka oli Tjurineille tuttu, tapasi ministerin hovitanssiaisissa ja otti puhuakseen hänelle Tjurinin ja neiti Turtshaninovin puolesta, kohautti ministeri olkapäitään, niin että kaunis kunnianauha valkoisella liivillä rypistyi ja sanoi: Je ne demanderais pas mieux, que de lâcher cette pauvre fillette, mais vous savez — le devoir. [Mieleisintä olisi minullekin, että voisin tuon tyttöraukan vapauttaa, mutta tiedättehän — virka velvoittaa.]

Mutta neiti Turtshaninov istui sillävälin jo tutkintovankilassa milloin rauhallisesti koputellen vankitovereilleen, lueskellen kirjoja, joita sai käsiinsä, milloin taas odottamatta joutuen epätoivoon ja raivostuneena lyöden päätänsä seinään, yhtaikaa kirkuen ja nauraen.

XXIII.

Saipa Maria Semjonovna taas muutamasti eläkerahansa nostetuksi ja palatessaan rahakonttorista kotiin tapasi tutun opettajan.

— No, Maria Semjonovna, joko taas tuli rahaa? — kysyi opettaja, huutaen toiselta puolen katua.

— Tuli niinkin, — vastasi Maria Semjonovna, — nyt vain lävet tukkoon.

— Paljon sitä kai tuli, jäänee muuhunkin, — sanoi opettaja ja jatkoi matkaansa, nostaen hyvästiksi lakkiaan. — Hyvästi, — sanoi Maria Semjonovna ja opettajaan katsoessaan törmäsi yhteen kookkaan miehen kanssa, jolla oli pitkät kädet ja ankarat kasvot.

Kotiportille tullessaan hän näki ihmeekseen uudelleen saman pitkäkätisen miehen. Kun Maria Semjonovna oli mennyt portista, seisoskeli mies vähän aikaa siinä, kääntyi sitten ja poistui.

Maria Semjonovnaa alussa vähän kammotti. Mutta kun hän oli tullut kotiin ja jakanut tuomiset ukolle ja risatautiselle pikku Fedjalle ja hyväillyt ilosta vikisevää Tresorkaa, pääsi hän jälleen entiselle hyvälle mielelleen, antoi rahat isälle, ja ryhtyi työhönsä, joka ei hänellä milloinkaan keskeytynyt.

Mies, jonka hän oli tavannut, oli ollut Stepan.

Majatalosta, missä Stepan oli murhatyönsä suorittanut, hän ei mennyt kaupunkiin. Ihme kyllä, mutta muistaessaan viimeistä murhatyötään, hän ei sitä kauhistunut, vaan päinvastoin muisteli mielellään monta kertaa päivässä. Hän oli hyvillään, että oli osannut suorittaa asiansa niin puhtaasti ja sukkelasti, ettei kukaan ollut saanut siitä vihiä, eikä päässyt häiritsemään vastaisia samanlaisia tekoja. Juodessaan kapakassa teetä hän tarkasteli ihmisiä yhä vain siltä kannalta, miten voisi heitä tappaa. Hän oli mennyt yösijaa pyytämään tutun kuorma-ajurin luo. Ajuri itse ei ollut kotosalla. Stepan lupasi odottaa ja istui jutellen vaimon kanssa. Kun tämä meni uunin luo, juolahti Stepanin mieleen tappaa hänet. Stepan ihmetteli itsekin tätä ajatusta ja pudisti itselleen päätänsä, mutta samassa veti saapasvarrestaan esille veitsen, kaatoi akan ja katkaisi hänen kurkkunsa. Lapset alkoivat huutaa; hän tappoi nekin, ja läksi kaupungista, sinne yöpymättä. Hän nukkui yönsä kaupungin ulkopuolella olevassa kapakassa. Seuraavana päivänä tuli takaisin samaan kaupunkiin ja kuuli nyt Maria Semjonovnan ja opettajan välisen keskustelun. Maria Semjonovnan katse oli säikyttänyt häntä, mutta sittenkin hän päätti murtautua taloon ja ottaa rahat, joista oli ollut kadulla puhe. Yön tultua hän rikkoi lukon ja hiipi sisälle. Ensimäisenä heräsi nuorempi, nainut tytär, ja rupesi huutamaan, jolloin Stepan heti tappoi hänet. Vävy heräsi ja kävi Stepanin kimppuun, tarttuen häntä kurkkuun ja taisteli kauan hänen kanssaan, mutta Stepan oli voimakkaampi. Saatuaan vävyn hengiltä Stepan meni taistelusta hullaantuneena väliseinän toiselle puolelle. Sen takana makasi vuoteella Maria Semjonovna ja istuilleen kohoutuneena katseli Stepaniin pelästynein, lempein silmin, ja teki ristinmerkkejä. Jälleen säikytti hänen katseensa Stepania. Stepan loi silmänsä maahan.

— Missä rahat? — sanoi hän katsettaan nostamatta.

Maria Semjonovna oli vaiti.

— Missä rahat? — sanoi Stepan näyttäen veistä.

- Mikä sinun on, saako tuolla tavalla? — sanoi Maria Semjonovna.

— Näkyyhän saavan.

Stepan tuli hänen luoksensa aikoen tarttua hänen käsiinsä, jottei se pääsisi häntä häiritsemään, mutta Maria Semjonovna ei nostanut käsiänsä vastarintaan, vaan ainoastaan painoi ne poveansa vastaan ja toisti huokaisten:

— Voi, se on suuri synti. Ajattele toki itseäsi. Muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat itsesi. Voi sinua, — huudahti hän.

Stepan ei voinut enää kestää hänen ääntänsä ja sivalsi veitsellä kohti hänen kurkkuansa. "Mitä pitkistä puheista?" — Maria Semjonovna vaipui koristen tyynylle tahraten sen veritulvaan. Saatuaan käsiinsä mitä tarvitsi Stepan sytytti paperossin, katseli ympärilleen, korjasi pukunsa ja meni ulos. Hän luuli pääsevänsä näistäkin murhista yhtä vähällä kuin oli päässyt entisistä, mutta ehtimättä vielä yöpaikkaansa hän jo tunsi semmoista väsymystä, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa, vaan paneutui ojaan ja nukkui siinä lopun yötä, koko päivän ja seuraavan yön.

Toinen osa.

I.

Ojassa maatessaan Stepan näki lakkaamatta edessään Maria Semjonovnan lempeät, laihat, pelästyneet kasvot ja kuuli hänen äänensä. "Saako sillä tavalla", — puhui nainen omituisella, sepeltävällä äänellä, Ja Stepan oli yhä uudelleen ja uudelleen tekevinään hänelle sen jonka oli tehnyt. Ja häntä kauhistutti, ja hän ummisteli silmiänsä ja heitteli vahvatukkaista päätään puolelta toiselle, koettaen päästä kaikista noista ajatuksista ja muistoista. Ja jos hän hetkeksi pääsikin, niin niiden sijaan alkoi ilmestyä ensin yksi, sitten toinen musta olento, sitten kolmas ja aina vain yhä enemmän. Niillä oli punaiset silmät päässä ja ne tekivät julmia naamoja ja puhuivat kaikki samaa: tapoit sen, nyt tapa itsesi, muuten et meiltä rauhaa saa! Silloin Stepan avasi silmänsä ja näki taas sen naisen, kuuli hänen äänensä ja alkoi surkutella häntä, ja oma itsensä rupesi Stepania ilettämään ja kammottamaan. Hän ummisti jälleen silmänsä, ja siinä olivat jälleen ne mustat. Illan tultua hän seuraavana päivänä nousi ja meni kapakkaan. Vaivoin sinne kömmittyänsä hän alkoi juoda. Mutta vaikka kuinkakin olisi juonut, humalaan hän ei päässyt. Äänetönnä hän istui pöydän ääressä ja joi lasin toisensa jälkeen. Kapakkaan saapui poliisi.

— Mitä miehiä sinä olet? — kysyi poliisi.

— Olen juuri sama, joka eilen Dobrotvorovilla surmasin koko perheen.

Hänet sidottiin, pistettiin päiväksi nimismiehen putkaan ja lähetettiin sitten lääninvankilaan. Tirehtööri tunsi hänet entiseksi vallattomaksi vangikseen, joka nyt oli muuttunut suurrosvoksi, ja otti hänet ankarasti vastaan.

— Katso eteesi, täällä ei leikitellä, — kähisi päällikkö silmät rypyssä, alaleuka esillä.

— Jos mitä vain huomaan, saat raippoja. Ei minulta kukaan karkaa.

— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen omin ehdoin antautunut.

— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin, — huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.

Stepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka puhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.

— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin leukaansa.

— No, no, mars vaan, älä teeskentele.

Tirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden vankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei tullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti hänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin nojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa hän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen kuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin totuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan ja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa kuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan kertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti tuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä, koettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa tehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä kerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan... Kun vankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta, oliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi, ettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun askeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja tiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.

— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että Stepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä ollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään vaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies ja tavattoman voimakas.

II.

Vankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt: hänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen vankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen askelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria Semjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet Stepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka Stepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun hän sanoi: "muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi" ja "saako sillä tavalla?" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat ilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät ummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa ne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen häipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta taholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan panna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä ajatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain osasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin helpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä, isää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla lapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen hevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski Ivanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja sieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli ajurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän kauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi alas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin edestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona äkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan enää apua.

Eräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa, hän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan lavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut taistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti kukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos sen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla, niin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja hän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja säkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon lavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi, jotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä puuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, hän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle ja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta, kun naru katkesi ja hän putosi... Kolinaan joutuivat vahtimiehet. Välskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä hän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin yhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.

Yhteishuoneessa oli lähimaille kahteenkymmeneen henkeen. Mutta Stepan oli sittenkin aivan kuin yksin, ei nähnyt ketään, ei puhunut kenenkään kanssa ja tuskaili yhä entiseen tapaansa. Erittäin vaikea oli Stepanin olla silloin kun kaikki nukkuivat ja hän yksin valvoi ja yhä vain näki hänet, kuuli hänen äänensä, ja mustat alkoivat tulla kauheine silmineen ja ilkkuivat hänelle.

Jälleen hän nytkin luki rukouksia ja jälleen oli niistä yhtä vähän apua kuin ennenkin.

Kerran, kun rukouksen jälkeen Maria Semjonovna taas ilmestyi, alkoi Stepan rukoilla häntä itseään, hänen sieluaan, että se armahtaisi ja jättäisi rauhaan. Ja kun hän sitten aamuyöstä vaipui runnellulle olkivuoteelleen, hän nukkuikin sikeään uneen, ja Maria Semjonovna tuli laihoine, ryppyisine, aukileikattuine kauloineen hänen luokseen.

— Annatkos anteeksi? — Maria Semjonovna katsahti häneen lempeästi eikä vastannut mitään. — Annatko?

Näin kysyi Stepan häneltä kolmeen kertaan. Mutta hän ei sittenkään mitään vastannut, ja hän heräsi. Siitä pitäen hänen mielensä hiukan keveni ja hän tuli ikäänkuin jälleen tuntoihinsa, katseli ympärilleen ja alkoi ensi kerran lähestyä huonetovereitansa ja puhua heidän kanssaan.

III.

Samassa yhteishuoneessa istui myöskin Vasili, joka oli taas joutunut kiinni varkaudesta ja oli nyt tuomittu Siperiaan, ja vielä Tshujev, joka oli hänkin rangaistussiirtolaan tuomittu. Vasili lauleli kaiken aikaa kauniilla äänellään, tai sitten jutteli tovereilleen seikkailuistaan. Tshujev taas joko työskenteli, ommellen vaatteita, tai sitten luki evankeliumia ja psaltaria.

Stepanin kysymykseen, mikä oli ollut syynä hänen karkotukseensa, selitti Tshujev olevansa karkoitettu Kristuksen totisen opin tähden, sen tähden, että petolliset papit eivät kärsi kuulla niitä ihmisiä, jotka elävät evankeliumin mukaan ja paljastavat heitä. Ja kun Stepan kysyi, mikä on laki, selitti Tshujev hänelle lain olevan siinä, ettei pidä rukoilla käsin tehtyjä jumalia, vaan rukoilla pitää ainoastaan hengessä ja totuudessa, ja kertoi, miten oli tästä oikeasta opista saanut tietää jalkapuolelta räätäliltä, maan jakoa toimitettaessa...

— Sanoppas, mitä seuraa pahoista töistä? — kysyi Stepan.

— Se on kaikki sanottu. Ja Tshujev luki hänelle Matt. XXV, 31. "Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista, ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin vieras, ja te otitte minut huoneeseenne; olin alastonna, ja te vaatetitte minut; sairastin, ja te kävitte katsomassa minua; olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin näimme sinua nälissäsi ja ruokimme sinua, tai janoissasi ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?' Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti sanon minä teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle.' Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni kirouksenalaisina siihen ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. Sillä minun oli nälkä, ettekä antaneet minulle syödä; minun oli jano, ettekä antaneet minulle juoda; minä olin vieras, ettekä ottaneet minua huoneeseenne; olin alastonna, ettekä vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ettekä käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai vieraana tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä palvelleet sinua?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti sanon teille: kaikki, mitä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä pienimmistä, sen olette jättäneet tekemättä minulle.' Ja nämä menevät pois ijankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat ijankaikkiseen elämään."

Vasili oli istunut permannolle Tshujevin viereen lukemista kuuntelemaan. Nyt hän nyykäytti hyväksyvästi kaunista päätään. — Oikein, — sanoi hän päättävästi, — menkää senkin vietävät ijankaikkisiin vaivoihin, ketään ette ole syöttäneet, aina vain olette muita ryöstäneet. Niin teidän pitikin käydä. Nikodeemusta minä pidän suuressa arvossa, — lisäsi hän, kehuakseen omia tietojaan.

— Eikö sitä anteeksiantamusta sitten olekaan? — kysyi Stepan, kuultuaan lukemisen ja äänettömänä antaen pörröisen päänsä vaipua kallelleen.

— Maltahan vähän, — sanoi Tshujev Vasilille, joka herkeämättä löpisi siitä, kuinka rikkaat jättävät kulkijainta ruokkimatta ja vangittua lohduttamatta.

— Etkö malta suutasi tukkia, — toisti Tshujev, evankeliumin lehtiä selaillen. Löydettyään hakemansa paikan Tshujev silitti suurella, vankilassa vaalenneella, voimakkaalla kädellään lehdet suoriksi.

— Ja kaksi muuta, jotka olivat pahantekijöitä, vietiin hänen kanssaan surmattavaksi, Kristuksen kanssa, näet, — alkoi Tshujev. — Ja kun saapuivat paikalle, jota sanotaan Pääkallon paikaksi, niin siellä he ristiinnaulitsivat hänet sekä pahantekijät, toisen oikealle ja toisen vasemmalle puolelle. Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Ja kansa seisoi ja katseli. Ja hallitusmiehetkin ivasivat häntä ja sanoivat: "Muita hän on auttanut, auttakoon nyt itseänsä, jos hän on Jumalan valittu Kristus." Myöskin sotamiehet, pilkkasivat häntä, menivät hänen luokseen ja tarjosivat hänelle hapanta viiniä ja sanoivat: "Jos sinä olet juutalaisten kuningas, niin auta itseäsi." Oli myös pantu yläpuolelle häntä päällekirjoitus: "Tämä on juutalaisten kuningas." Niin toinen pahantekijöistä, jotka siinä riippuivat, herjasi häntä: "Etkö sinä ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä." Mutta toinen nuhteli häntä, vastasi ja sanoi: "Etkö sinä pelkää edes Jumalaa, sinä, joka olet saman rangaistuksen alaisena? Me tosin kärsimme oikeutta myöten, sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa tehnyt." Ja hän sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänään olet minun kanssani oleva paratiisissa."