Part 3

Ivan Mironov oli sillä välin tullut sukkelaksi, rohkeaksi ja menestyväksi hevosvarkaaksi. Hänen vaimonsa Afimja, joka ennen oli haukkunut hänen huonoa tointansa, oli nyt tyytyväinen ja ylpeä miehestään, kun tällä oli veralla peitetty lammasturkki, ja hänellä itsellään saali ja uusi päällysnuttu.

Kylässä tiedettiin yleensä, ettei yksikään hevosvarkaus tapahtunut Ivan Mironovin avutta, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta todistajaksi häntä vastaan, ja kaikista epäluuloista hän suoriutui puhtaana ja viattomana. Viimeisen varkautensa hän suoritti yötarhasta Kolotovkassa. Milloin kävi laatuun, vei Ivan Mironov hevosia mieluummin herraskartanoista ja kauppiailta. Mutta kun varastaminen tilanomistajilta ja kauppiailta oli vaikeampaa, ja kun sopivia paikkoja ei sattunut olemaan käsillä, vei hän kyllä talonpojiltakin. Niinpä nyt Kolotovkan kylässä vei hevostarhasta yöllä sattuman kaupalla mitä hevosia vain käsiinsä sai. Tekosen suoritti sukkela Gerasim. Talonpojat huomasivat hevosvarkauden vasta aamuhämärissä ja riensivät kaikille teille hakemaan jälkiä. Mutta hevoset seisoivatkin kruununmetsässä olevaan rotkoon piilotettuina. Ivan Mironovin oli aikomus seisottaa niitä täällä seuraavaan yöhön asti, ja yöllä kiidättää sadan virstan päässä olevan tutun talonmiehen luo. Ivan Mironov kävi tapaamassa Gerasimia metsässä, toi hänelle piiraisia ja viinaa ja oli palaamassa metsäpolkua myöten, mistä luuli pääsevänsä kenenkään näkemättä. Onnettomuudekseen hän kuitenkin tapasi vahtisotamiehen.

— Sienessäkö on oltu? — kysäsi sotamies.

- Eihän niitä tänä vuonna ole, - vastasi Ivan Mironov osottaen niinivasuun, jonka oli ottanut varalle mukaansa.

— Ei ole tämä mikään sienikesä, ei, — sanoi sotamies, seisoskeli jonkun aikaa, tuumaili ja kävi sitten ohitse. Sotamies oli kuitenkin ymmärtänyt, etteivät asiat olleet oikein päin. Mikä Ivan Mironovin oli pannut aamulla kruununmetsää kiertämään? Sotamies palasi ja alkoi tarkastella paikkoja. Muutaman rotkon kohdalla hän kuuli hevosten pärskytystä ja hiipi hiljaa sinne mistä sen kuuli. Syvänteen pohjalla oli maa hevosten polkemaa ja sontaista. Tuonnempana istui Gerasim jotakin syöden, ja hevosia seisoi sidottuina puun ympäri.

Sotamies juoksi kylään, otti mukaansa kylänvanhimman, järjestysmiehen ja kaksi todistajaa. Kolmelta taholta lähestyivät miehet sitä paikkaa, missä Gerasim oli, ja ottivat hänet kiinni. Gerasim rukka ei ruvennut vastustamaan, vaan humalapäissään tunnusti kohta kaikki. Kertoi, kuinka Ivan Mironov oli hänet juottanut ja vietellyt, ja kuinka oli luvannut juuri nyt tulla metsään hevosia hakemaan. Miehet jättivät hevoset ja Gerasimin paikoilleen, mutta itse menivät väijyksiin Ivan Mironovia odottamaan. Hämärän tultua kuului vihellys. Gerasim vastasi. Mutta tuskin oli Ivan Mironov alkanut laskeutua mäen rinnettä, kun miehet hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja veivät kylään. Aamulla kokoontui väki kylänvanhimman tuvan edustalle.

Ivan Mironov tuotiin esille ja kuulusteltiin. Ensimäisenä alkoi häntä tutkia Stepan Pelagejushkin, kookas, harteva, pitkäkätinen mies, jolla oli kotkan nokka ja kasvoissa synkkä ilme. Stepan oli yksinäinen mies, joka oli juuri asevelvollisuudesta kotiinsa palannut. Hän oli vastikään isän talosta eronnut ja omansa perustanut, kun häneltä vietiin hevonen. Kaksi vuotta piti senjälkeen työskennellä kivilouhoksilla, ennenkuin pääsi hankkimaan itsellensä parin uusia hevosia. Molemmat oli nyt Ivan Mironov vienyt.

— Missä ovat hevoseni, — huusi vihasta kalveten Stepan, synkästi katsoen milloin maahan, milloin Ivan Mironoviin.

Ivan Mironov kielsi. Silloin Stepan löi häntä vasten naamaa, ja murskasi nenän, josta veri syöksähti.

— Sano, taikka tapan!

Ivan Mironov oli vaiti, pää kumarassa. Stepan iski pitkällä kädellään toisen kerran, sitten kolmannen. Ivan Mironov oli yhä vaiti, viskeli vain päätään puolelta toiselle.

— Lyökää kaikki! — huusi kylänvanhin. Ja kaikki alkoivat hutkia miestä. Ivan Mironov kaatui äänettömänä, ja huusi maasta: raakalaiset, perkeleet, lyökää vaikka kuoliaaksi, en pelkää teitä. — Silloin Stepan sieppasi yhden varaamistaan kivistä ja särki sillä Ivan Mironovin pään.

XV.

Ivan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa oli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin kuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä särkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä mitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi hevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten jäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut hänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. — Mitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?

— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.

— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain sen lopetin, siinä suotta kitumasta.

Oikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä, kun hän kertoi teostaan.

Stepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa. Hän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä, jonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan Mironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo. Tänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen, hänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen yltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin vankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään kunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että ne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet, kaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli oikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset, joita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi oli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä varkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä oli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli väärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein mitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin vankilaan täitten ruuaksi.

Vaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli vaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo, joten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon kärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän oli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä puuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai tietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia...

Kun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle varastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan tullut.

— Mihinkäs tästä lähden, sanoi hän varastonhoitajalle, pukeutuessaan.

— Kotiinpa tietenkin.

— Kotia kun ei ole. Pitänee jäädä maantielle ihmisiä ryöstämään.

— Jos ryöstämään rupeat, joudut meille takaisin.

— No, sehän nähdään.

Ja Stepan läksi. Hän suuntautui sittenkin kotia kohden. Minnekään muuanne ei tiennyt mennä.

Ennen sinne tuloaan hän yöpyi tuttuun majataloon, jossa oli kapakka. Majatalon isäntä oli lihava Vladimirskin porvari. Hän tunsi Stepanin, ja tiesi sen joutuneen vankilaan onnettomuuden vuoksi. Hän antoi siis Stepanille yösijan.

Tämä rikas porvari oli anastanut talonpoikaisnaapuriltaan vaimon, joka nyt eli talossa työläisenä ja vaimona.

Stepanilla oli tiedossa, miten porvari oli talonpojan pettänyt, miten tämä ilkeä akka oli miehensä jättänyt ja istui nyt koreassa puvussa hikisenä teetä juomassa, armosta tarjoten sitä Stepanillekin. Majatalossa ei ollut ketään matkailijaa. Stepan sai nukkua kyökissä. Matrjona-emäntä korjasi sieltä kaikki ja meni viereiseen huoneeseen. Stepan pani maata uunille, mutta ei voinut nukkua uunilla kuivuvien, rapisevien päresytykkeiden vuoksi. Ei saanut hän päästänsä porvarin lihavaa möhömahaa, sekä vyötäisistä esille valuvaa, väriltään kokonaan virttynyttä paitaa. Aina vain tuli mieleen halu silpaista puukolla sitä mahaa ja päästää rasva maalle. Ja akkaa samaten. Toisinaan hän ajatteli: olkoot, lähdenhän huomenna, toisinaan taas muisteli Ivan Mironov raukkaa ja rupesi jälleen ajattelemaan porvarin mahaa ja Matrjonan valkoista, hikistä kaulaa. Jos tapan niin tapan molemmat. Kukko lauloi jo toisen kerran. Nyt kohta, muuten valkenee. Veitsen ja kirveen hän oli varannut jo illasta. Kiipesi alas uunilta, otti ne käteensä, ja tuli kyökistä. Samassa avattiin toisen oven säppi ja porvari astui kynnykselle. Stepanin täytyi tehdä toisin kuin oli aikonut. Hän iski kirveellä ja halkaisi porvarin pään. Porvari kaatui ensin penkille ja siitä maahan.

Stepan astui huoneeseen. Matrjona silloin nousi vuoteeltaan ja jäi paitasillaan seisomaan sen ääreen. Stepan tappoi samalla kirveellä hänetkin.

Sitten sytytti kynttilän, otti rahat pulpetista ja lähti...

XVI.

Maaseutukaupungissa, erillään muista rakennuksista asui talossaan muuan ukko, entinen virkamies, juopottelija, kaksine tyttärineen ja vävyineen. Naimisissa oleva tytär joi hänkin ja piti huonoa elämää, mutta vanhempi, leski Maria Semjonovna, ryppyinen, laiha, 50-ikäinen nainen, elätti yksin kaikkia: hänellä kun oli 250 ruplan vuotuinen eläke miehensä jälkeen. Maria Semjonovna sai kuitenkin yksinänsä tehdä kaikki työt. Hoiti heikkoa, päihtynyttä isäukkoa, sisarensa lasta, keitti ruuat, pesi pyykit. Ja niinkuin tavallisesti käy, hänen niskoilleen pantiin kaikki toimet, ja häntä kuitenkin kaikki kolme haukkuivat, lanko joskus humalapäissään löikin. Hän kärsi kaikki nöyrästi, nurkumatta, ja taaskin, niinkuin tavallisesti aina, mitä enemmän teki työtä, sitä enemmän sai aikaan. Vielä hän ehti köyhiäkin auttaa, antoi palasen omastaan, jakeli vaatteitaan ja palveli sairaanhoidossa.

Kerran oli Maria Semjonovnan luona ompelemassa muuan ontuva, jalkapuoli maanräätäli. Tekeillä oli ukon päällysnutun korjaus ja Maria Semjonovnalle laitettiin lämmintä vuoria puoliturkkiin talvella torilla käydäkseen.

Ontuva räätäli oli viisas ja tarkka mies, joka oli liikkuvan ammattinsa vuoksi nähnyt paljon erilaisia ihmisiä ja viallisen jalkansa tähden saanut aina istua ja siitä tottunut paljon ajattelemaan. Viikon päivät viivyttyään Maria Semjonovnan töissä hän ei voinut kylliksensä ihmetellä tämän elämää. Kerran tuli leski käsiliinoja pesemään kyökkiin, missä räätäli ompeli, ja joutui hänen kanssaan puheisiin, jolloin räätäli kertoi, miten veli oli hänelle vääryyttä tehnyt ja hän vihdoin siitä eronnut.

— Luulin asiain siitä erosta paranevan, mutta puutepa tuo näkyy sittenkin seuraavan.

— Paras on olla vaihtamatta oloja toisiin, ja elää niinkuin on elänyt, — elää niinkuin elää.

— Sitäpä minä tässä olenkin katsastellut, kuinka ihmeessä sinä Maria Semjonovna aina vain yksinäsi kaikki ihmisten asiat toimitat. Etkä näy niiltä paljonkaan kiitosta saavan.

Maria Semjonovna ei sanonut tähän mitään.

— Olet kaiketi kirjoista päässyt perille, että siitä palkka toisessa elämässä annetaan.

— Siitä asiasta ei meillä voi olla tietoa, — sanoi Maria Semjonovna, — mutta niin vain on paras elää.

— Puhutaanko sellaisesta kirjoissa?

— On siitä kirjoissakin, — sanoi Maria Semjonovna, ja luki räätälille evankeliumista vuorisaarnan. Räätäli vaipui mietteihinsä. Ja kun sitten työnsä suoritettuaan palasi kotiin, hän lakkaamatta ajatteli mitä oli Maria Semjonovnalta oppinut, mitä tämä oli sanonut ja mitä lukenut hänelle.

XVII.

Pjotr Nikolajevitshin suhde kansaan oli nyt peräti muuttunut, ja samoin kansan suhde häneen. Ei mennyt vuottakaan, niin hänen metsästään vietiin 27 tammea ja poroksi poltettiin vakuuttamaton riihi. Pjotr Nikolajevitsh tuli siihen johtopäätökseen, että sikäläisten talonpoikain kanssa olivat kaikki hyvät välit mahdottomia.

Siihen aikaan hakivat Liventsovit hoitajaa maatilalleen, ja läänihallituksen esimies suositteli Pjotr Nikolajevitshiä piirikunnan parhaimpana isäntänä. Liventsovien tavattoman suuri tila ei tuottanut mitään tuloja, ja talonpojat käyttivät kaikkia etuja hyväkseen. Pjotr Nikolajevitsh otti nyt järjestääkseen asiat uudelle kannalle, ja annettuaan oman tilansa vuokralle muutti vaimoineen kaukaiseen Volgan varrella olevaan maakuntaan.

Pjotr Nikolajevitsh oli aina ollut järjestyksen mies, mutta nyt oli hänellä entistä enemmän syytä olla sallimatta, että tuo metsistynyt, raaka kansa saisi laittomasti anastaa haltuunsa vierasta omaisuutta. Hän nautti tilaisuudesta saada opettaa heitä ja kävi asiaan käsiksi kovin kourin. Yhden talonpojan toimitti metsänvarkaudesta linnaan, toisen pieksi omin käsin, kun se ei antanut tietä, eikä nostanut lakkia. Niiden niittyjen suhteen, jotka olivat riidanalaiset ja joita talonpojat pitivät ominaan, ilmoitti Pjotr Nikolajevitsh heille, että jos vain laskevat sinne karjansa, niin hän ottaa kaikki elukat takavarikkoon.

Kevään tultua talonpojat päästivät karjan kartanon niityille, niinkuin olivat muinakin vuosina tehneet. Pjotr Nikolajevitsh kokosi renkinsä ja käski ajaa karjan kartanon tarhaan. Talonpojat olivat kynnöksillään ja sen vuoksi saivat rengit akkain huudoista huolimatta karjan ajetuksi määräpaikkaan. Työstä palattuaan talonpojat kokoontuivat ja tulivat kartanolle karjaansa takaisin vaatimaan. Pjotr Nikolajevitsh tuli heidän puheilleen pyssy olalla (hän oli juuri palannut tarkastusmatkalta) ja ilmoitti, että karja annetaan takaisin vain 50 kopekan maksua vastaan sarvipäältä ja 20 kop. lampaalta. Miehet alkoivat huutaa niittyjä omikseen, sanoen, että heidän isänsä ja esi-isänsä olivat niitä hallussaan pitäneet ja että karjan takavarikkoonotto oli laiton teko.

— Anna karja takaisin, muuten käy huonosti, — sanoi muuan ukko, uhkaavasti lähestyen Pjotr Nikolajevitshiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — huusi Pjotr Nikolajevitsh aivan kalpeana tullen ukkoa vastaan.

— Anna pois, nylkijä!

— Vai nylkijä! — kiljasi Pjotr Nikolajevitsh ja löi ukkoa korvalle.

— Tappelemaanko sinä?! Pojat, viekää karja väkisin. Joukko alkoi lähestyä. Pjotr Nikolajevitsh aikoi lähteä, mutta häntä ei päästetty. Hän rupesi riuhtomaan itseään irti. Pyssy tällöin laukesi ja tappoi erään talonpojan. Nyt syntyi ankara mellakka. Pjotr Nikolajevitsh lyötiin maahan. Ja viiden minutin kuluttua hänen runneltu ruumiinsa laahattiin ojakuoppaan. Surmaajat vedettiin sotaoikeuteen, kaksi heistä tuomittiin hirtettäväksi.

XVIII.

Siinä kylässä, mistä räätäli oli kotoisin, oli viisi rikasta talonpoikaa tilanhaltijalta vuokrannut 1100ruplasta 105 desjatinaa pikimustaa lihavaa peltomaata ja antoivat sitä maattomille talonpojille kelle 18, kelle 15 ruplasta. Ei mikään maa mennyt 12 ruplaa alemmasta hinnasta, joten voitto oli suuri. Ostajat ottivat omiin nimiinsä 5 desjatinaa kukin, ja saivat siten maan ilmaiseksi. Kauppaa tehdessä kuoli yksi osakas talonpoikain joukosta, ja he tarjosivat nyt räätälille tilaisuuden tulla toveriksi.

Kun vuokraajat alkoivat jakaa maata keskenään, kieltäytyi räätäli ottamasta ryyppyä, ja kun puhe tuli siitä miten paljon kullekin annettaisiin maata, sanoi räätäli, että maata on jaettava tasamäärin jokaiselle, ettei saa ottaa vuokraajilta liikaa maksua, vaan ainoastaan minkä verran kunkin osalle tulee.

— Kuinka sinä niin päättelet?

— Olemmeko me mitään pakanoita? Herrat voivat niin menetellä, mutta me olemme kristityitä. Semmoinen on Kristuksen laki.

— Missä se semmoinen laki luetaan?

— Evankeliumin kirjassa se luetaan. Tulehan sunnuntaina käymään, niin luetaan ja puhellaan asiasta.

Ja sunnuntaina tuli kolme heistä räätälin luo. Hän alkoi heille lukea.

Viisi lukua Mateuksesta luettuaan he alkoivat keskustella. Kaikki kuuntelivat, mutta ainoastaan Ivan Tshujev otti luetun onkeensa, ja otti siihen määrään, että alkoi kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Ja kaikki hänen kotolaisensa elivät samalla tavalla. Liikamaasta hän luopui, ja otti ainoastaan osuutensa.

Ja muut alkoivat käydä räätälin ja Ivanin luona, ymmärsivät asian, heittivät tupakoimisen, juomisen, kiroilemisen, ja rupesivat toinen toistaan auttamaan. He jättivät pois myös kirkonkäynnin ja veivät papille takaisin jumalankuvat. Sellaisia taloja oli 17, kaikkiaan 65 henkeä. Ja pappi säikähti ja kanteli arhiereille. Arhierei mietti asiaa, ja päätti lähettää kylään arhimandriitti Misailin, entisen uskonnonopettajan lyseosta.

XIX.

Arhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia hiippakunnastaan.

— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä olet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja selitä heille asiat.

— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän oli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle tilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan uskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi itseään.

— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi arhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään teelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.

— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän palvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan Misailille.

Misail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän pyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa, pyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen poliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.

Arhierei toimitti hänelle kaikki, ja Misail, saatuaan palvelijansa ja kyökkiläisensä avulla säkit ja eväät kokoon, joita tarvittiin niin asumattomille seuduille mennessä, läksi liikkeelle. Komennettuna tämmöiselle retkelle ja ollen sinne jo matkalla Misail tunsi suloista tietoisuutta virkatoimensa tärkeydestä, ja samalla myös kaikkien epäilystensä lopullista raukeamista, mitä hänen uskoonsa tuli, ja päinvastoin täydellistä vakaumusta uskonsa totuudesta.

Hänen ajatuksensa eivät olleet kohdistuneet uskonnon olemukseen — se pidettiin selviönä — vaan niiden vastaväitteiden kumoamiseen, joita tehtiin sen ulkonaisia muotoja vastaan.

XX.

Kylän pappi ja papin rouva ottivat Misailin vastaan suurilla kunnianosotuksilla ja seuraavana päivänä hänen tulonsa jälkeen kutsuttiin kaikki kansa kirkkoon. Misailin yllä oli uusi silkkinen papinkaapu, risti rinnalla, pitkä papintukka hajallaan. Hän nousi korkealle piispanistuimelle, viereen kävi seisomaan pappi, vähän edemmäs lukkarit ja laulajat, mutta syrjäoville asettuivat poliisit. Saapuville tulivat myöskin lahkolaiset, likaisissa turkkitakeissaan.

Messun jälkeen piti Misail saarnan, kehottaen kirkosta luopuneita palaamaan uudelleen sen helmaan, uhaten helvetin tuskilla ja luvaten täydellistä anteeksiantamusta katuville.

Lahkolaiset olivat vaiti. Kun heiltä kysyttiin luopumisensa syitä, he vastasivat syyn olevan siinä, että kirkossa rukoiltiin käsin tehtyjä puujumalia, — ettei raamatussa semmoisiin käsketty, vaan päinvastoin kiellettiin. Kun Misail kysyi Tshujeviltä, oliko siinä perää, että he nimittivät jumalankuvia laudanpätkiksi, vastasi Tshujev: käännä nurin mikä jumalankuva tahansa, kyllä sen itsekin näet. Kun sitten kysyttiin, miksi he eivät tunnusta pappeja, he vastasivat raamatussa sanottavan: ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi myös antakaa, mutta papit jakavat armolahjojaan vain rahasta. Kaikkiin Misailin yrityksiin nojautua raamattuun vastasivat räätäli ja Ivan rauhallisesti, mutta jyrkästi, tuoden esiin kohtia raamatusta, jonka he perin pohjin tunsivat. Misail suuttui ja uhkasi maallisella vallalla, johon lahkolaiset vastasivat, että on sanottu: minua on vainottu — niin tullaan myös teitä vainoomaan.

Asia oli päättynyt jotakuinkin hyvin, mutta seuraavan päivän aamujumalanpalveluksessa Misail piti saarnan kirkonvastustajain turmiollisuudesta, siitä, että nämät ansaitsisivat mitä kovimpia rangaistuksia, ja kirkosta tulevan väen joukossa alettiin puhua, että pitäisi niitä jumalattomia vähän kurittaa, kun niin kansaa villitsivät. Ja samana päivänä, Misailin syödessä lohta ja siikaa lääninrovastin ja kaupungista saapuneen tarkastajan seurassa, syntyi kylässä kahakka. Oikeauskoiset kokoontuivat Tshujevin tuvan edustalle odottamaan lahkolaisten ulostuloa, antaakseen niille selkään. Lahkolaisia oli kaikkiaan 20 miestä ja naista. Misailin saarna ja oikeauskoisten kokous ja niiden uhkaavat puheet herättivät lahkolaisissa vihaa, joka oli ennen olematonta. Ilta oli jo hämärtynyt, olisi ollut lypsyn aika, mutta oikeauskoiset seisoivat yhä odottamassa, pieksivätpä vielä tuvasta tulleen pojan, palauttaen hänet takaisin. Lahkolaiset neuvottelivat mitä olisi ollut tekeminen, mutta olivat erimielisiä.

Räätäli puhui: täytyy kärsiä, ei saa panna vastaan. Mutta Tshujev sanoi, että jos aina vain kärsii, niin ne pieksevät kaikki, — otti hiilihangon käteensä ja astui ulos tuvasta.

— Antaapa sitten tulla Mooseksen lain mukaan, — huusi hän ja alkoi lyödä oikeauskoisia ja löi yhdeltä silmän sinelmälle. Muut pääsivät sillä välin livahtamaan tuvasta ja hajosivat koteihinsa.

Tshujev tuomittiin harhaoppiin viettelemisestä ja Jumalan pilkkaamisesta.

Mutta isä Misail palkittiin,

XXI.

Kaksi vuotta sitten oli Donin kasakkain maasta tullut Pietariin yliopistokursseille kaunis, etelämaalainen neiti Turtshaninov. Tämä neiti tapasi Pietarissa ylioppilas Tjurinin, Simbirskin läänin kuvernöörin pojan, ja rakastui häneen, mutta ei rakastunut tavallisella naisrakkaudella, toivoen päästä hänen vaimokseen ja hänen lastensa äidiksi, vaan toveruusrakkaudella, jonka perustuksena oli etupäässä sama viha ja inho oleviin oloihin ja niitä kannattaviin ihmisiin, ja jota elätti tietoisuus heidän oman henkisen, sivistyksellisen ja siveydellisen tasonsa etevämmyydestä noiden toisten rinnalla.