Part 2

Vasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui kaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän avustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää tarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia kuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä enemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä maalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä taas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi, metsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä. Hän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi näytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan nähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista avioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä, koreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita, jotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää omaksi ilokseen... Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota kuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä ollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus ja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei ollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10 ruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä ollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin hän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt talonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut riittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja ja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen Mihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni, mutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.

Kotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa lemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin vähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen. Mutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta. Kauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään ja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt, rahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä kuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin oli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea reippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa kotipuoleen.

IX.

Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat silmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus uhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan lasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja läksi taloustoimiin.

Pjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut siinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut virkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon nuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh oli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan aatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli kaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita lainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika), hän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä, että tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden kuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta siihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat vankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa olivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat, hyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein kaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman näköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin erikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli myöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin oli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia rotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella maalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli noudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä. Pjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä, ettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan päinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa keskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin vapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen kansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin ovat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten väärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä kiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä parhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja pyhäisin annettiin viinaryyppy.

Varovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr Nikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli vielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan ikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus kiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava viimeiset halot metsästä.

— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki. — Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh meni sisälle talliin.

— Hei, onko täällä ketään?

Ei vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui lannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti seisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla kädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko se makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla kuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr Nikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:

— Stepan, hoi!

Stepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.

— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte, herra? Kohta ovat pojat jalkeilla.

— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?

— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.

Proshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta, mitä oli tapahtunut.

— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.

— Valehtelet.

— Varkaita täällä on käynyt. Tuima on poissa. Polle on poissa. Ei, Polle on täällä. Liinaharja poissa. Sorea poissa.

Kolmea hevosta kaivattiin. Pjotr Nikolajevitsh ei puhunut sanaakaan. Hän synkistyi ja huohotteli raskaasti...

— Saisinpa sen roiston käsiini! Kenen oli vahtivuoro?

— Petjkan. Petjka nukahti.

Pjotr Nikolajevitsh kääntyi poliisin puoleen, pani liikkeelle nimismiehen, kunnan esimiehen ja oman väkensä. Hevosia ei tavattu.

— Kirottua kansaa, — puhui Pjotr Nikolajevitsh, — minkä ne ovatkaan tehneet! Mutta malttakaahan! Roistoja olette, roistoja jokaikinen! Kyllä tästälähin tiedän, miten teitä on kohdeltava.

X.

Hevoset olivat sillä aikaa jo toimitetut piilopaikkaan. Tuima oli myyty mustalaisille 18 ruplaan, Liinaharja oli vaihdettu talonpojalle, jonka talo oli neljänkymmenen virstan päässä, Sorea oli ajettu pilalle, teurastettu ja nahka myyty kolmeen ruplaan. Koko tämän hevosvarkauden etunenässä oli ollut Ivan Mironov. Hän oli ennen palvellut Pjotr Nikolajevitshin luona, tunsi talon tavat ja oli päättänyt ottaa rahansa takaisin.

Vahinkonsa jälkeen tuossa kuponkijutussa oli Ivan Mironov kauan juopotellut ja olisi juonut kaikki, ellei vaimonsa olisi häneltä piilottanut suitsia, vaatteita ja kaikkea millä suinkin saattoi olla hintaa. Päissään ollessaan Ivan Mironov lakkaamatta ajatteli sitä miestä, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt, ja kääntyi hänen vihansa tästä kaikkiin muihinkin herroihin ja herraskaisiin, joiden hän luuli vain meikäläisiä nylkemällä elävänkin. Olipa Ivan Mironov kerran juopottelemassa Podolskin seuduilta olevien miesten kanssa, ja nämä humalaiset kertoivat hänelle matkalla, miten olivat varastaneet hevosia muutamalta moukalta. Ivan Mironov alkoi haukkua hevosvarkaita siitä, että olivat varastaneet talonpojalta, — se on synti, — sanoi hän; talonpojalle on hevonen kuin veli ikään, mutta sinä häneltä sen riistät. Jos varastaa, niin varastaa herroilta. Ne koirat eivät muuta ansaitse. Siitä pitemmälle puhuttaissa Podolskin miehet sanoivat, että herroilta ei ole helppo hevosia viedä. Täytyy tietää ovet ja lukot, eikä sinne ole ilman kotimiestä meneminen. Silloin muistui Ivan Mironovin mieleen herra Sventitskij, jonka talossa hän oli ollut renkinä, muistui, että Sventitskij oli kerran pidättänyt hänen palkastaan puolitoista ruplaa särjetyn sahranterän vuoksi, muistui myöskin kimohevoset, joita oli työssä käyttänyt.

Ivan Mironov kävi Sventitskijn luona muka työhön tarjoutumassa, mutta oikeastaan vain päästäkseen kaikesta perille. Ja hän pääsikin kaiken perille: että tallia ei vahdita, että hevosia ei pidetä yöllä laitumella. Hän osotti varkaille tien ja teki tekosensa.

Kun saalis oli jaettu Podolskin miesten kanssa, palasi Ivan Mironov kotiin viisi ruplaa taskussa. Kotona ei ollut mitään tekemistä, kun ei hevostakaan ollut, ja siitä alkaen piti Ivan Mironov yhteyttä hevosvarkaiden ja mustalaisten kanssa.

XI.

Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij koetti kaikin voimin päästä varkaan jäljille. Ilman omain miesten apua ei olisi voinut tekoa tehdä. Hänessä heräsi epäluulo ja hän tiedusteli rengeiltä, oliko kukaan sinä yönä ollut talosta poissa, ja sai tietää, että Proshka Nikolajev oli ollut poissa. Proshka oli nuori, vasta sotapalveluksesta palannut sotamies, kaunis, sukkela poika, jota Pjotr Nikolajevitsh käytti toisinaan kuskina. Nimismies oli Pjotr Nikolajevitshin ystävä, tämä tunsi myöskin ruununvoudin ja lääninhallituksen esimiehen, kunnan esimiehen ja rikosasiain komissariuksen; Kaikki nuo henkilöt olivat olleet vieraina hänen nimipäivillään, tiesivät talon maukkaista hedelmäviineistä ja suolatuista tateista, valkotateista, leppäsienistä ja rouskuista. Kaikki surkuttelivat häntä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa.

— Ja te kun puolustitte aina moukkia, — sanoi nimismies, — olenhan aina sanonut, että ne ovat elukoitakin pahemmat. Piiskatta ja kepittä ei niille mahda mitään. Sanotte siis, että epäilette Proshkaa, sitä, joka oli kuskinanne?

— Se sen on tehnyt.

— Käskekääpä tänne.

Proshka haettiin paikalle ja alettiin tutkia. — Missä olit yötä? — Proshka ravisti tukan silmiltään ja hänen silmänsä välähtivät.

— Kotona.

— Kotona, vaikka kaikki rengit sanovat sinun olleen kylässä?

— Teidän on valta.

— Eihän nyt ole minun vallastani kysymys, vastaa sinä, missä olit?

— Kotona.

— Vai niin. Järjestysmies, vie putkaan!

— Teidän on valta.

Niin jäi kuin jäikin Proshkalta sanomatta, missä hän oli ollut, ja sanomatta se jäi senvuoksi, että hän oli viettänyt yönsä ystävättärensä Parashan luona ja luvannut tälle olla ilmaisematta häntä, ja pysyikin nyt sanassaan. Todistuksia ei ollut ja Proshka vapautettiin. Mutta Pjotr Ivanovitsh jäi siihen varmaan vakaumukseen, että Proshka oli kuin olikin syyllinen kaikkeen, ja alkoi häntä vainota. Proshka otti kerran kievarista laskulle, kuten oli aina tehnyt, kaksi kappaa kauroja. Puolitoista kappaa syötti hevoselle, mutta puolen kapan edestä joi. Pjotr Nikolajevitsh sai sen tietää ja veti asian rauhantuomarin eteen. Rauhantuomari tuomitsi Proshkan kolmen kuukauden vankeuteen. Proshka oli luonteeltaan ylpeä. Hän piti itseään muita parempana ja kerskaili mielellään. Vankeus sorti hänet alas. Nyt hän ei enää voinut kerskailla kaiken kansan edessä ja hänen mielensä masentui kokonaan.

Vankilasta palasi Proshka katkeroittuneena ei niinkään paljon Pjotr Nikolajevitshiin kuin koko maailmaan.

Kaikkien mielestä oli Proshka vankeutensa jälkeen hyvin laskeutunut, hän laiskotteli työssään, alkoi juopotella, tavattiin varkaudesta, ja joutui jälleen vankilaan.

Mutta hevosistaan ei Pjotr Nikolajevitsh voinut saada muuta vihiä kuin että löytyi kimon nyletty nahka, jonka hän tunsi Sorean nahaksi, ja tuo varkaiden rankaisemattomuus se sai hänen mielensä vielä entistäkin katkerammaksi. Hän ei voinut enää nähdä talonpoikia tuntematta heitä kohtaan vihaa, ja koetti heitä ahdistaa missä vain mahdollista.

XII.

Vaikka Eugen Mihailovitsh, saatuaan kupongin käsistään, ei koko asiaa sen koommin enää ajatellut, ei hänen vaimonsa Maria Vasiljevna voinut sittenkään antaa anteeksi sitä, että oli ollut petkutuksen alaisena, eikä liioin unohtaa miehensä kovia sanoja, yhtävähän kuin niitä kahta lukiolais-roikaletta, jotka olivat niin sukkelasti häntä nenästä vetäneet.

Siitä petkutuksen päivästä asti hän tarkasteli kaikkia lyseolaisia. Kerran tuli Mahin häntä vastaan, mutta hän ei tuntenut tätä, sillä hän teki sellaisen naaman, joka kokonaan muutti kasvot toisiksi. Sensijaan hän tunsi heti Mitja Smokovnikovin, kun pari viikkoa tapauksen jälkeen kohtasi hänet silmä vasten silmää katukäytävällä. Rouva antoi pojan kulkea ohitsensa, mutta sitten kääntyi ja alkoi seurata kintereillä asuntoon asti, jossa otti selvän, kenen poika Mitja oli. Seuraavana päivänä meni rouva koululle ja tapasi käytävässä uskonnonopettajan, pappi Mikael Vedenskin. Tämä kysyi, mitä asiaa rouvalla oli. Rouva sanoi haluavansa puhua rehtorin kanssa. — Rehtori ei ole saapuvilla, hän on sairaana, ehkä minä voisin toimittaa asianne? — Maria Vasiljevna päätti ilmaista kaikki uskonnonopettajalle. Vedenski oli leskimies ja sangen itserakas ihminen. Vielä noin vuosi sitten hän oli jossakin seurassa tavannut Mitjan isän, herra Smokovnikovin, joutunut keskusteluun uskonnonasioista, jolloin Smokovnikov oli kumonnut hänet kaikissa kohdin ja tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja jolloin opettaja oli päättänyt kääntää erikoisen huomionsa Smokovnikovin poikaan. Opettaja olikin sitten pian päässyt huomaamaan pojassa aivan samaa uskonnon halveksimista kuin epäuskoisessa isässä, oli alkanut vainota poikaa, jopa antanut reput tutkinnossa.

Saatuaan nyt Maria Vasiljevnalta tietää nuoren Smokovnikovin tekosesta ei Vedenski voinut olla iloitsematta, kun hänen käsityksensä kirkosta luopuneiden ihmisten epäsiveellisyydestä oli saanut niin oivallisen vahvikkeen, ja hän päätti käyttää tätä tilaisuutta osottaakseen sen vaaran, mikä uhkaa kaikkia, kirkosta luopuvia. Sellaisiksi hän ainakin itse kuvaili vaikutteitansa. Sisimmässä sydämessä eli kuitenkin vain halu kostaa ylpeälle ja itseensä luottavalle ateistille.

— Niin, asia on sangen surullinen, sangen surullinen, — toisteli isä Mikael Vedenski, sormillaan silitellen rintaristinsä liukkaita reunoja. — Olen hyvilläni, että olette ilmaissut asian minulle, kirkon palvelijana en tule jättämään nuorta miestä ilman nuhteita, mutta tulen samalla mikäli mahdollista lieventämään kuritusta.

"Niin, minä olen menettelevä kutsumukseni hengessä", — ajatteli isä Mikael, kuvaillen kokonaan unohtaneensa pojan isän käytöksen ja huolehtivansa vain pojan pelastumisesta ja edusta.

Seuraavana uskontotuntina kertoi isä Mikael oppilaille koko tuon kuponkijutun ja sanoi, että petoksen oli tehnyt joku luokkalaisista.

— Teko on huono ja häpeällinen, -sanoi hän,-mutta sen kieltäminen on vielä huonompaa. Jos asia siis on sellainen, että yksi teistä on syyllinen, niin parempi on katua rikostaan kuin sitä salata. Tätä sanoessaan katseli isä Mikael herkeämättä Mikael Smokovnikovia silmiin. Hänen katsettansa seuraten kaikki luokkalaiset alkoivat vilkua Smokovnikoviin päin. Mitja punastui, hikoili, purskahti vihdoin itkuun, ja juoksi ulos luokkahuoneesta.

Rouva Smokovnikov, Mitjan äiti, heti tiedon saatuaan, otti selvän koko asiasta ja riensi päätä pahkaa valokuvatarpeiden myymälään. Siellä maksoi 12 ruplaa 50 kopekkaa emännälle ja sai tämän suostumaan pojan nimen salaamiseen. Poikansa hän käski edelleen kieltämään eikä missään tapauksessa tunnustamaan papalle.

Ja todellakin, kun Fedor Mihailovitsh sai kuulla mitä lyseossa oli tapahtunut, ja kun hänen poikansa kielsi kaikki, hän ajoi rehtorin luo ja kerrottuaan siellä koko jutun sanoi uskonnonopettajan käytöksen olleen mitä suurimmassa määrässä puolueellisen eikä aikovansa jättää asiaa sikseen. Rehtori pyysi papin luokseen ja tämän ja Fedor Mihailovitshin välillä syntyi kiivas sananvaihto.

— Joku tyhmä rouva iskee kyntensä minun poikaani, sitten peruuttaa kaikki väitteensä, ja te ette keksi parempaa kuin saattaa rehellinen, totuutta rakastava poika parjauksen alaiseksi!

— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista puhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.

— Viis minä teidän säädyistänne.

— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja hänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko kaupungille.

— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa, joka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.

— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta kristillissiveellisestä kasvatuksesta.

— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä paholaisiin.

— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, — sanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin, erittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen akatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut tunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että kaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän pakotti itseänsä uskomaan.

Smokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä kuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut saada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä todistus.

Isä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei ainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä varmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä vastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa epäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja järkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan tarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko ympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa sen kieltäjiä vastaan.

Nämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet ajatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa, jotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu virkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten, vaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi ja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat antautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä, avonaisia piispan paikkoja odottamassa.

Lukuvuoden lopussa Vedenski jätti lyseon, vihittiin munkiksi Misailin nimellä ja pääsi hyvin pian seminarin rehtoriksi muutamaan Volgan varrella olevaan kaupunkiin.

XIII.

Sillä välin asteli Vasili pihamies valtamaantietä etelää kohti.

Päivin hän vaelsi, yöksi saatteli kylän järjestysmies hänet majoitusvuorossa olevaan taloon. Leipää annettiin joka paikassa, toisinaan käskettiin pöydänkin ääreen illastamaan. Muutamassa Orlovskin läänin kylässä hänelle sanottiin kauppiaan vuokranneen tilanomistajan puutarhan ja hakevan nyt nuorta vahtimiestä. Vasili oli jo kyllästynyt kerjäilemään, eikä haluttanut kotiinkaan mennä, ja niin hän rupesi kauppiaalle puutarhan vahdiksi viidestä ruplasta kuussa.

Elämä vahtikojussa, erittäinkin päärynäin kypsyttyä ja kun muut vahtimiehet toivat herraskartanolta hirmuisen suuria olkisiteitä suoraan puimakoneen alta, oli Vasilille hyvin mieluisa. Kaiket päivät viruen tuoreella, tuoksuvalla oljella vielä tuoksuvampien omenaläjien vieressä, jotka olivat kootut maahan pudonneista kesä- ja syyshedelmistä, ympärilleen vilkuen, näkyisikö missä poikasia omenan varkaissa, Vasili vain vihelteli ja hyräili aikansa kuluksi. Laulamaan hän olikin aika mestari. Hyvä oli laulunääni. Kun kylänvaimot tai tyttöset tulivat omenoita hakemaan, laski Vasili heidän kanssaan leikkiä, antoi eri verran omenoita kullekin, minkä näköinen oli ottajakin, sai heiltä munia ja kopekoita, ja sitten taas pitkäkseen aamiaiseen, päivälliseen, iltaiseen asti.

Vasililla oli vain yksi paita, vaaleanpunaista karttuunia, sekin repaleinen, jaloissa ei ollut mitään, mutta vähistä vaatteista huolimatta oli hänen ruumiinsa voimakas ja terve, ja kun puuropata nostettiin tulelta, hän söi kolmen edestä, että vahtiukon oikein piti ihmetellä. Öisin oli Vasilin valvottava, hän vihelteli tai huudahteli, ja näki pitkälle pimeään kuin kissa. Kerrankin kokoontuivat kylän aikuiset pojat omenoita puista karistelemaan. Vasili hiipi paikalle, hyökkäsi heidän joukkoonsa. He rupesivat riuhtomaan itseänsä irti, mutta Vasili paiskeli ne sinne tänne, vei yhden mukaansa vahtikojulle ja ilmaisi isännälle. Toinen vahtikojuista oli puutarhan perällä, mutta toinen, sittenkuin päärynät oli korjattu, oli sijoitettu neljänkymmenen askeleen päähän herraskartanosta. Ja tässä vahtipaikassa oli Vasilin vielä hauskempi olla. Pitkin päivää hän sai katsella, kuinka herrat ja neitoset leikkivät, huvikseen ajelivat iltaisin ja öisin, soittivat pianoa, viulua, lauloivat ja tanssivat. Hän näki, kuinka neitosia istui ylioppilaiden kanssa ikkunoilla keskenänsä kuherrellen, sitten toiset menivät kävelemään pimeihin lehmuskäytäviin, minne kuuvalo pääsi vain viiruittain ja täplittäin. Hän näki, kuinka palvelusväki juoksenteli ruokia ja juomia kantamassa, ja kuinka kokit, pyykinpesijät, pehtorit, puutarhurit, kuskit, kaikki olivat työssä vain syöttääkseen, juottaakseen, huvittaakseen herrasväkeä. Joskus tuli herrasnuorisoa hänenkin vahtimajalleen, ja hän silloin valitsi heille parhaita, punakylkisimpiä mehuomenoita, ja neitoset siinä paikassa purra rouskuttivat niitä valkoisilla hampaillaan, kiittelivät hyviksi ja jotain puhuivat ranskaksi — Vasili ymmärsi vain että puhe oli hänestä — ja käskivät häntä laulamaan.

Kovasti Vasili ihaili tätä elämää, muistellen moskovalaista oloansa, ja yhä varmemmin vakaantui siitä, että koko kysymys oli vain rahoista.

Vasili alkoi miettimistään miettiä, kuinka voisi laittaa niin, että onnistuisi saamaan suuremman summan kerrallaan. Muisteli entisiä pikku näpistelyjään, ja päätti, ettei niin ole hyvä menetellä, — ettei pidä entiseen tapaan siepata sieltä, mihin on jotain unohdettu, vaan pitää edeltäpäin harkita, urkkia ja panna sitten puhtaaksi, niin että kaikki jäljet peittyvät. Vihdoin olivat viimeisetkin antonovkat koossa. Vuokraaja oli saanut hyvän voiton, kaikki vahdit ja Vasili niiden mukana saivat palkkansa ja matkapassinsa.

Vasili pukeutui hyvään pukuun, nuoriherra lahjoitti hänelle takin ja hatun. Vasili ei mennytkään kotiin. Kovin yököttävältä tuntui hänestä nyt ajatella moukkain raakaa elämää. Hän palasi kaupunkiin juopottelevien sotamiesten seurassa, jotka olivat olleet hänen kanssaan puutarhan vahdissa. Kaupungissa hän päätti yöllä murtautua siihen puotiin, jonka omistajan luona oli asunut, ja joka oli häntä lyönyt ja palkkaa maksamatta ajanut pois. Hän tunsi kaikki paikat ja tiesi missä rahat säilytettiin, pani sotamiehen vahtimaan, itse mursi talon oven, hiipi sisälle ja vei kaikki rahat. Teko oli taitavasti suoritettu, eikä mitään jälkiä jäänyt. Rahoja hän oli anastanut 370 ruplaa. 100 ruplaa Vasili antoi toverilleen, mutta jäännöksellä matkusti toiseen kaupunkiin ja juopotteli siellä toverien ja naisten seurassa. Poliisit pääsivät kuitenkin hänen jäljilleen, mutta hänellä ei ollut enää kuin rahtunen rahoja, kun he hänet vangitsivat ja veivät linnaan.

XIV.