Part 1

VÄÄRÄ KUPONKI

Kirj.

Leo Tolstoi

Tolstoi jälkeenjääneitä teoksia, suomentanut

Arvid Järnefelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

Ensimäinen osa.

I.

Fedor Mihailovitsh Smokovnikov, rahatoimikamarin esimies, oli lahjomattoman rehellinen mies, ja itsekin siitä ylpeä. Hän oli mielipiteiltään pessimistinen liberaali; hän ei ollut pelkkä vapaa-ajattelija, vaan eipä voinut edes kärsiä minkäänlaista uskonnollisuuden ilmausta, pitäen sellaista taikauskon jätteinä. Fedor Mihailovitsh palasi virastostaan perin pahalla tuulella... Kuvernööri oli hänelle lähettänyt sangen typerän kirjelmän, josta saattoi tulla siihen johtopäätökseen, että Fedor Mihailovitsh olisi menetellyt epärehellisesti. Fedor Mihailovitsh oli sentähden kovin suutuksissaan ja istui heti kirjoittamaan sukkelaa ja pisteliästä vastausta.

Kotona tuntui kuin olisi kaikki tehnyt hänelle kiusaa.

Kello oli jo viittä vaille 5. Hän oli toivonut saavansa kohta syödä, mutta päivällinen yhä viipyi. Fedor Mihailovitsh paiskasi ruokasalin oven kiinni ja palasi työhuoneeseensa. Joku koputti ovelle. "Mikä hitto ne vielä tänne ajaa", ajatteli hän ja huusi: "Kuka siellä?"

Huoneeseen astui 5:nnen luokan lyseolainen, Fedor Mihailovitshin 15-ikäinen poika.

— Mitä asiaa?

— Tänään on ensimäinen päivä.

— Mitä? Rahaako?

Pojan oli tapana saada isältä kuun ensimäisenä päivänä kolme ruplaa palkkaa huvituksia varten. Fedor Mihailovitsh synkistyi, veti poveltaan lompakon, ja haki esille kupongin, joka oli määrältään 2 ruplaa 50 kopekkaa, sitten otti taskustaan kukkaron ja pani lisäksi 50 kopekkaa hopearahassa. Poika ei puhunut mitään eikä ottanut rahoja.

— Isä, voisinko saada edeltäpäin?

— Mitä-ä?

— En pyytäisi, mutta olen antanut kunniasanan, että maksan velkani. Rehellisenä ihmisenä minun täytyy, minä en voi, pitää saada vielä kolme ruplaa, lupaan olla enää pyytämättä, tai en pyytämättäkään, mutta lyhyesti — minä pyydän sinua, isä.

— Johan sanoin.

— Mutta isä hyvä, tämän ainoan kerran.

— Sinulle annetaan kuukausittain kokonaista kolme ruplaa, ja sekään ei riitä! Tuossa iässä minulle ei annettu 50:kään kopekkaa.

— Nykyään kaikki toverini saavat enemmän. Petrov, Ivanitskij saavat kumpikin 50 ruplaa.

— Mutta minä sanon sinulle, että jos noin käyttäydyt, niin sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit.

— Kuulee sen vähemmälläkin. Ette milloinkaan voi ajatella minun kannaltani. Itse teette minut roistoksi. Hyvä on teidän puhua.

— Mars tiehesi, kuhnus. Ulos! — Fedor Mihailovitsh kimmahti tuoliltaan ja hyökkäsi poikaansa kohden. — Ulos! Vitsaa minä sinulle annan!

Poika säikähti ja vihastui, vihastui kuitenkin enemmän kuin säikähti. Pää kumarassa hän meni nopeasti ovelle. Fedor Mihailovitsh ei tahtonut lyödä häntä, mutta oli vihastaan hyvillään ja huusi vielä kauan haukkumasanoja pojan jälkeen.

Kun palvelija tuli sanomaan, että päivällinen oli valmis, Fedor Mihailovitsh nousi.

— Vihdoinkin, — sanoi hän, — ei ole enää ruokahaluakaan!

Ja meni synkkänä päivälliselle.

Pöydän ääressä rupesi hänen vaimonsa jotain sanomaan hänelle, mutta mies ärjäsi niin lyhyen vastauksen, että vaimo meni kohta mykäksi. Poika ei nostanut katsettaan lautasesta eikä puhunut sanaakaan. Äänettöminä aterioitiin, äänettöminä noustiin pöydästä ja äänettöminä erottiin.

Päivällisen jälkeen palasi lyseolainen huoneeseensa, otti taskustaan kupongin ja hopearahan ja viskasi pöydälle, sitten riisui koulutakkinsa ja veti ylleen kotinutun. Hän rupesi aluksi lukemaan risaista latinan kielioppiaan, mutta sitten sulki oven lukkoon, pyyhkäsi kädellään rahat pöytälaatikkoon, otti sieltä savukkeen kuoret, täytti yhden tupakalla, tukki pumpulilla ja alkoi polttaa.

Kieliopin ja vihkojen parissa hän vietti kaikkiaan pari tuntia, mitään päähänsä saamatta, sitten alkoi kävellä edestakaisin huoneensa lattialla, yhä muistellen kohtausta isän kanssa. Muisti kaikki isän haukkumasanat ja erittäinkin hänen vihaiset kasvonsa. "Kuhnus, tarvitsisit vitsaa." Ja mitä kauemmin muisteli, sitä enemmän harmitti isä. "Sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit", muisti hän isän sanoneen. Ja miksi ei roistoksi tulisikaan, kun sillä tavalla... Isä on unohtanut, millainen hän itse oli nuorena. Ja olenko minä mitään rikosta tehnyt? Menin teatteriin, ei ollut rahaa, lainasin Petja Grushetskiltä. Oliko siinä mitään pahaa? Toinen olisi kuunnellut asiani, olisi kysellyt, mutta tuo ei osaa muuta kuin haukkua ja ajatella itseään. Annas kun siltä itseltä jotakin puuttuu, kyllä nostaa semmoisen melun, että koko talo kaikuu, mutta minä olen roisto. Ei, vaikka hän on isäni, minä en pidä hänestä. Sanokoot muut mitä tahansa, minä en pidä.

Palvelija koputti ovelle ja antoi kirjeen.

— Tuoja vaatii vastausta.

Kirjeessä oli näin: "Jo kolmannen kerran pyydän sinua palauttamaan minulle lainaamasi 6 ruplaa, mutta sinä väistelet. Niin ei menettele rehellinen ihminen. Pyydän viipymättä lähettämään kirjeentuojan mukana. Tarvitsen itse välttämättömästi. Etkö todellakaan voi saada? Sinua — riippuen siitä maksatko vai olet maksamatta — ylenkatsova tai kunnioittava toverisi, Grushetski."

"Senkin sika. Ei voi muka odottaa. Pitänee tästä vielä koettaa"...

Mitja meni äitinsä puheille. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Äiti oli hyvänluontoinen eikä osannut kieltää. Olisi ehkä antanutkin, mutta oli nyt hädissään nuoremman poikansa, 2-vuotiaan Petjan sairaudesta. Hän suuttui Mitjalle, kun tämä melusi tullessaan, ja kielsi jyrkästi.

Mitja murahteli jotain itsekseen ovessa. Silloin äidin kävi häntä sääliksi, ja äiti palautti hänet.

— Odotahan, Mitja, — sanoi äiti. — Minulla ei ole tällä hetkellä, mutta huomenna saat.

Mitjassa kiehahteli yhä vielä viha isää kohtaan.

— Mitä huomisesta, kun tänään tarvitsen. Tiedä siis, että menen toverin luo.

Hän läksi ulos, paiskaten oven jälkeensä.

"Ei auta muu. Kyllä se poika osaa neuvoa minne kello pantataan", ajatteli Mitja, kelloaan liivin taskusta tunnustellen.

Mitja otti laatikosta kupongin ja hopearahan, pani päällystakin yllensä ja meni toverinsa Mahinin luo.

II.

Mahin oli lyseolainen, jolla oli jo viikset. Hän pelasi korttia, hänellä oli naistuttava ja aina rahaa. Asui tätinsä luona. Mitja tiesi hyvin, ettei Mahin ollut mikään hyvä poika, mutta toveriseurassa alistui kuitenkin aina hänen tahtoonsa. Mahin oli kotona, menossa teatteriin. Hänen siivottomassa huoneessaan oli hyvänhajuisen saippuan ja eau de colognen tuoksua.

— Se on paha paikka, — sanoi Mahin, kun Mitja oli hänelle kertonut surunsa, näyttänyt kupongin ja hopearahan ja sanonut tarvitsevansa 9 ruplaa. — Saahan kellon pantata, mutta on parempiakin keinoja, — sanoi Mahin, vilkuttaen toista silmäänsä.

— Mitä parempia?

— Asia on sangen yksinkertainen. — Mahin otti kupongin käteensä. — Iskeä ykkönen tuohon 2:50:n eteen, silloin saamme 12:50.

— Onko niitä sellaisiakin kuponkeja?

— Tietysti. Entä 1000 ruplan arvopapereissa. Sitäpaitsi olen yhden sellaisen saanut kerran menemäänkin.

- Älä hiidessä.

— No, mitä sanot, isketäänkö? — kysyi Mahin, kynä jo kädessä ja suoristaen kuponkia vasemman kätensä sormilla.

— Mutta eiköhän se ole väärin!

— Ja mitä joutavia!

"Todellakin", ajatteli Mitja muistaen taas isänsä haukkumasanan: roisto. "Tulkoonkin minusta roisto." Hän katsahti Mahinia silmiin. Mahin katsoi häneen rauhallisesti hymyillen. — Iskenkö?

— Iske.

Mahin piirsi huolellisesti ykkösen kuponkiin.

— Nyt ei muuta kuin mennään myymälään. Tuolla nurkkatalossa on valokuvatarpeiden kauppa. Satun juuri tarvitsemaan kehyksiä tähän valokuvaan. — Hän veti esille valokuvan suurisilmäisestä neitosesta, jolla oli tavattoman tuuhea tukka ja oivallinen vartalo.

— Mitä sanot siitä henttusesta? Hä?

— Kyllä, kyllä. Mutta miten...

— Hyvin yksinkertaisesti. Tulehan nyt vain.

Mahin pukeutui ja he menivät yhdessä kadulle.

III.

Valokuvatarpeiden myymälän ovessa soi kello. Sisään tuli kaksi lukiolaista, jääden katselemaan huoneen hyllyjä, sinne tänne aseteltuja valokuvatarpeita ja tiskillä olevia lasikaappeja. Perimmäisestä ovesta esiintyi rumanlainen, hyväntahtoisen näköinen nainen, asettui tiskin taa ja kysyi mitä herrat halusivat.

— Olisiko jotain kauniita kehyksiä, rouva?

— Minkä hintaisia saisi olla? — kysyi nainen. Ranteissa oli hänellä puolikämmeneen ylettyvät villasuojukset ja nopeasti ja sukkelasti hän rupesi selailemaan monenmuotoisia kehyksiä nivelistä turvonneilla sormillaan. — Nuo on 50 kopekan hintaiset, mutta nämä ovat kalliimpia. Tuossa on sievä, uudenmuotoinen, rupla kaksikymmentä.

— Antakaapa se. Mutta ettekö huojista? Eikö saisi ruplasta?

— Meillä ei tingitä, — sanoi myyjätär arvokkaasti.

— No, olkoon menneeksi, — sanoi Mahin asettaen kehykset tiskin lasikannelle. — Antakaa kehykset ja mitä tulee takaisin, mutta pian, muuten myöhästymme teatterista.

— Vielä sinne ehtii, — sanoi myyjätär, ja alkoi lyhytnäköisillä silmillään tarkastella kuponkia.

— Tuo tulee mainiosti sopimaan, vai mitä arvelet? — sanoi Mahin Mitjan puoleen kääntyen.

— Eikö herroilla sattuisi olemaan toisia rahoja? — sanoi nyt myyjätär.

— Sepä se onkin, ettei satu. Isä minulle antoi nuo, ja pitäähän ne saada jossain vaihetetuksi.

— Eikö todellakaan olisi 20 ruplan seteliä?

— On 50 kopekkaa. Mikä teitä oikeastaan arveluttaa? Ette suinkaan voi otaksua meidän tyrkyttävän teille vääriä rahoja?

— Enhän toki...

— Antakaa siis takaisin, kyllä me muuallakin vaihetamme.

— Miten paljon teille onkaan tuleva?

— Kaiketi yksitoista ja vähän päälle.

Myyjätär teki laskelmansa nappuloilla, avasi kassansa, otti sieltä 10-ruplan paperirahan, ja kilisteltyään vaihtorahoja sormillaan, keräsi sieltä vielä hopeaa ja vaskea ruplan 20 kopekan edestä.

— Olkaa hyvä, pankaa kehykset paperiin, — sanoi Mahin, kiirehtimättä ottaen rahat.

— Heti paikalla. — Myyjätär kääri ostoksen paperiin ja sitoi pulikalle.

Mitja voi hengittää vasta kuultuaan ovikellon kilahtavan heidän jälkeensä ja jälleen kadulle päästyä.

— Siinä on nyt sinulle 10 ruplaa, mutta anna loput minulle. Kyllä maksan takaisin. Ja Mahin meni teatteriin. Mitja taas meni Grushetskille ja suoritti hänelle velkansa.

IV.

Tunnin kuluttua poikain käynnin jälkeen tuli myymälän isäntä kotiin ja rupesi laskemaan kassaan kertyneitä rahoja.

— Voi sinua pöllöä! Voi emäpöllöä! — huusi hän vaimolleen, nähtyään kupongin ja heti huomattuaan sen väärennetyksi. — Ja miksi pitääkin sinun vastaanottaa kuponkeja!

— Olen sinun itsesikin nähnyt niitä ottavan, vieläpä juuri 12-ruplaisia, — sanoi vaimo häpeissään, mielipahoillaan ja itkuun valmiina. — En voi ymmärtää, kuinka niiden onnistui petkuttaa minut, — valitteli hän, — lyseolaisia olivat. Niin hyvännäköinen nuori mies, niin hieno...

— Tarhapöllö, — haukkui mies yhä rahoja laskiessaan. — Minä voin vastaanottaa kuponkeja, koska tiedän mitä niihin on kirjoitettu. Mutta sinä näyt vanhoilla päivilläsi vain lyseolaisten naamoja tarkastelevan.

Tämä oli jo liikaa rouvalle ja hän suuttui.

— Sinä olet niinkuin kaikki miehet. Toisia olet valmis tuomitsemaan, mutta kun itse kadotat korttipelissä 54 raplaa, niin se ei tee mitään.

— Minä olen toinen asia.

— En viitsi puhua kanssasi, — sanoi vaimo, meni omaan huoneeseensa ja alkoi muistella, kuinka hänen kotolaisensa eivät olisi mitenkään antaneet häntä tälle hänen miehelleen, jonka säätyä katsoivat paljoa alhaisemmaksi, ja kuinka hän oli yksin saanut taistella sukua vastaan, — muisteli lapsivainajaansa, miehen välinpitämättömyyttä tähän hukkaan, ja mies inhotti häntä nyt siihen määrään, että hän tuli ajatelleeksi, kuinka hyvä sentään olisi, jos se kuolisi. Mutta näin ajateltuansa hän säikähti tunteitansa ja läksi kiireimmän kautta kotoaan. Kun hänen miehensä palasi sisähuoneisiin, ei vaimoa enää ollut kotona. Odottamatta miestään hän oli yksin lähtenyt heidän tuttavansa ranskankielen opettajan luo, joka oli kutsunut luoksensa iltaa viettämään.

V.

Venäläispuolalaisen ranskankielenopettajan luona juotiin juhlateetä torttujen kanssa, ja sitten istuttiin korttipöytien ääreen skruuvia pelaamaan.

Valokuvatarpeiden kauppiaan rouva istui pöytään isännän, upseerin ja vanhan, kuuron rouvan pelitoverina. Vanhalla rouvalla oli peruukki päässä, hän oli musiikkikaupan omistajan rouva, ja oli taitava ja halukas kortinpelaaja. Kortit sopivat myöskin sangen hyvin valokuvatarpeiden kauppiaan rouvalle. Hänellä oli kaksi kertaa tilaisuus määrätä slammi. Viereen oli asetettuna pikku lautanen viinirypäleitä ja päärynöitä, ja hän tunsi olonsa hilpeän iloiseksi.

— Missäs Eugen Mihailovitsh viipyy? — kysyi emäntä toisesta pöydästä, — kirjoittakaamme hänet viidenneksi.

— Varmaan on laskuihinsa vajonnut, — sanoi Eugen Mihailovitshin rouva, — siellä on paraillaan kysymyksessä muonavarojen ja halkojen osto.

Ja muistettuaan kahakan miehensä kanssa hän tuli totiseksi ja hänen villasuojuksiin puoleksi peitetyt kätensä vapisivat vihasta.

— Siinäpä paha, missä puhutaan, — sanoi isäntä, kääntyen sisään astuvan Eugen Mihailovitshin puoleen. — Mikäs nyt on myöhästyttänyt?

— Senkin seitsemät hommat, — vastasi Eugen Mihailovitsh iloisella äänellä, käsiänsä yhteen hieroen. Ja vaimonsa suureksi hämmästykseksi hän lähestyi häntä sanoen: "Ajatteles, sain sen kupongin menemään."

— Ihanko totta?!

— Sain kuin sainkin, halkokauppiaalle.

Ja Eugen Mihailovitsh kertoi suuresti paheksuen kaikille — vaimonsa höystäessä kertomusta pikkuseikoilla — kuinka hänen vaimonsa oli joutunut hävyttömien lukiolaisten petkutettavaksi.

— No, ja nyt siis asiaan, — sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, kun hänen vuoronsa oli tullut sekoittaa korttia.

VI.

Eugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla sillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.

Ivan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli halkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin, että sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan hintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana päivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli neljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän, toivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään, vaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut pelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain tavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot muka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa puoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan mennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan välittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen näännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka polkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin palaava Eugen Mihailovitsh.

— Ostakaa, herra, pilahinnasta. Hevosta en saa enää paikaltaan.

— Mikä olet miehiäsi?

— Maalta ollaan. Puut ovat omia, hyviä ja kuivia.

— Tiedetään, tiedetään. Paljonko maksaa?

Ivan Mironov määräsi suuren hinnan tinkimisen varalta, ja antoi vihdoin ostohinnasta.

— En olisi yhdellekään muulle siitä hinnasta myynyt, mutta kun olitte niin lähellä, — sanoi hän.

Eugen Mihailovitsh ei välittänyt paljoakaan tinkiä, kun oli mielissään aikeestaan suorittaa maksu kupongilla. Vaivoin ja aisoista auttaen Ivan Mironov sai puut ajetuiksi pihaan. Hän heitteli itse ne kellariin. Pihamies ei ollut saapuvilla. Ivan Mironov ensin kieltäytyi ottamasta vastaan kuponkia, mutta Eugen Mihailovitsh sai hänet suostumaan ja näytti niin suurelta herralta, ettei auttanut epäillä.

Tullen kyökkikäytävän kautta palvelusväen huoneeseen Ivan Mironov teki ensin ristinmerkin, sulatteli jääpuikot parrastaan, ja kääntäen mekkonsa liepeen, kaivoi taskustaan esille nahkakukkaron, otti siitä esille 8 ruplaa 50 kopekkaa ja antoi takaisin, mutta kupongin kääri paperiin ja pani kukkaroonsa.

Kiitettyään tavan mukaan herraa Ivan Mironov ajoi pois, ei enää piiskalla, vaan piiskan varrella ajaen Valkoseksi huurtunutta, jalkojansa vaivoin liikuttavaa, kuoliaaksi asti väsynyttä kaakkiaan. Hän pysäytti tyhjän reen kapakkaravintolan eteen.

Kapakassa vaati Ivan Mironov itselleen 8 kopekan edestä viinaa ja teetä, lämpesi, jopa hiestyikin, ja mitä parhaalla tuulella ollen jutteli saman pöydän ääressä istuvan pihamiehen kanssa. Juttuja kesti pitkään, hän selitti toiselle kaikki olonsa ja elämänsä. Kertoi olevansa Vasiljevskin kylästä, 12 virstan päästä kaupungista, elävänsä erillään isästä ja veljistä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi kävi vain koulua eikä tehnyt mitään töitä. Sanoi olevansa täällä kortteeria ja huomenna menevänsä hevostorille valakkaansa myymään, ja samalla katsomaan, tai kun sattuu, niin ostamaankin uutta hevosta itselleen. Ilmaistuaan, että hänellä oli nyt koossa neljäkolmatta ruplaa, joista puolet oli kupongissa, hän otti kupongin esille ja näytti pihamiehelle. Pihamies ei ollut lukutaitoinen, mutta sanoi usein sellaisia vaihettaneensa talon hyyryläisille, arvellen, että ne kyllä olivat hyviä rahoja, mutta sattui niiden joukossa väärennettyjäkin, jonka vuoksi kehotti pääsemään siitä heti täällä kapakassa. Ivan Mironov antoi sen viinanlaskijalle ja käski tuomaan rahaa takaisin, mutta viinanlaskijapa ei tuonutkaan takaisin, vaan hänen sijastaan tuli kiiltonaamainen kassanhoitaja pidellen kuponkia turpeassa kämmenessään.

— Rahanne eivät kelpaa, — sanoi hän osottaen kuponkia, mutta sitä antamatta takaisin.

— Rahat ovat hyviä, olen ne saanut herralta itseltään.

— Eivät ole hyviä, koska ovat väärennettyjä.

— Jos ovat väärennettyjä, niin anna tänne.

— Ei, poikaseni, teikäläisiä täytyy opettaa. Olet jonkun petkuttajan kanssa yhdessä laatinut sen.

— Takaisin rahat, mikä oikeus sinulla on niitä ottaa?

— Hei, Sidor, huudappa tänne apulainen, — sanoi kassanhoitaja viinanlaskijan puoleen kääntyen.

Ivan Mironov oli juovuksissa. Ja sellaisena hän oli aina rajunpuoleinen. Hän tarttui kasööriä rinnuksiin ja huusi:

— Anna tänne rahat, jotta menen herran puheille. Minä sen löydän.

Kassanhoitaja riuhtasihe irti Ivan Mironovin käsistä, jolloin paitansa repeytyi.

— Vai semmoisia sinä! Ottakaa hänet kiinni!

Viinuri kävi Ivan Mironoviin käsiksi, ja samassa jo ilmestyikin poliisi. Kuultuaan, kuten päällikkö ainakin, mikä oli asia, poliisi teki heti päätöksensä.

— Poliisikamariin, mars!

Kupongin pisti poliisi kukkaroonsa ja kuletti Ivan Mironovin hevosineen poliisikamariin.

VII.

Ivan Mironov vietti yönsä putkassa juoppojen ja varkaiden seurassa. Vasta puolenpäivän aikaan hänet vietiin komissariuksen eteen. Komissarius tutki häntä ja lähetti konstaapelin seurassa valokuvatarpeiden kauppiaan luo. Ivan Mironov oli pannut mieleensä kadun ja talon numeron.

Kun konstaapeli oli saanut herran puheilleen, näyttänyt kupongin, ja kun Ivan Mironov oli vakuuttanut herran olevan juuri saman, joka oli kupongin antanut, teki Eugen Mihailovitsh kasvonsa ensin kummastuneiksi ja sitten ankaran näköisiksi.

— Mies, oletko järkesi kadottanut? Näen hänet ensi kerran.

— Ai, ai, herra, pitäisi muistaa kerran kuolevansa, — puhui Ivan Mironov.

— Mitä se mies höpisee? Oletko unissasi? Varmaan olet jollekin toiselle myynyt, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Tai, odottakaa, voinhan kysäistä vaimoltani, olisiko hän eilen ostanut puita.

Eugen Mihailovitsh lähti ulos ja kutsui heti luokseen pihamiehen, kauniin, tavattoman voimakkaan ja sukkelan keikarin, iloisen Vasilin, ja sanoi tälle, että jos kuka kysyy mistä viimeiset halot olivat ostetut, pitää vastata, että varastosta, ja ettei talonpojilta ole mitään puita ostettu. — Tässä muuan moukka väittää minun maksaneen haloista väärällä kupongilla. Mies on pölkkypää ja puhuu pötyä, mutta sinä olet järkevä ihminen. Älä siis muuta sano, kuin että meillä ostetaan puut aina varastosta. Muuten olen jo kauan sitten aikonut antaa sinulle tämän verran villatakkia varten, — lisäsi Eugen Mihailovitsh, ja antoi pihamiehelle 5 ruplaa.

Vasili otti rahat, katsahti ahnaasti seteliin, iski silmää Eugen Mihailovitshille, päänliikkeellä heilauttaen tukan silmiltään, ja hymähti.

— Pöllöpäitä ne ovat kaikki. Sivistymättömiä. Herra on vain ihan rauhassa. Kyllä minä sanon niinkuin pitää.

Ja vaikka Ivan Mironov itku kurkussa olisi kuinkakin rukoillut Eugen Mihailovitshia tunnustamaan kuponkia omakseen, ja vaatinut pihamiestä todistamaan hänen sanojaan tosiksi, pysyivät sekä Eugen Mihailovitsh että pihamies yhä väitteissään, ettei oltu muka koskaan ostettu puita kuormamiehiltä. Ja konstaapeli vei Ivan Mironovin takaisin poliisikamariin, syytettynä kupongin väärennyksestä.

Ivan Mironov pääsi pujahtamaan vartijainsa käsistä seuraamalla putkatoverinsa, humalaisen kirjurin neuvoa, ja antamalla viitosen komissariukselle. Kuponki jäi poliiseille ja Ivan Mironovilla oli taskussaan enää seitsemän ruplaa entisten kahdenkymmenenviiden asemasta. Ivan Mironov joi noista seitsemästä ruplasta kolme, ja palasi kotiin vaimonsa luo kasvot rikki lyötyinä ja nyrkit savessa.

Vaimo oli raskaudentilassa ja viimeisillään. Alkoi haukkua miestään. Mies työnsi hänet luotaan, vaimo alkoi lyödä. Vastaamatta mitään meni mies mahalleen penkille ja alkoi ääneensä ulvoa.

Vasta seuraavana aamuna vaimo ymmärsi mistä oli ollut kysymys, uskoi miehensä sanoihin ja kiroili kauan rosvomaista herraa, joka oli hänen Ivanaansa petkuttanut. Ja viinoista selvittyään Ivan muisti, mitä hänen juomatoverinsa, muuan käsityöläinen oli eilen neuvonut, ja päätti lähteä asianajajalle valittamaan.

VIII.

Asianajaja otti asian ajaakseen mahdollisesta rahapalkkiosta välittämättä, koska oli uskonut Ivania ja oli harmissaan siitä, että talonpoika oli niin tunnottomasti petetty.

Molemmat asianosaiset esiintyivät oikeuden edessä, ja pihamies Vasilia kuulusteltiin todistajana. Oikeuden edessä toistui se, mikä poliisitutkinnossakin. Ivan Mironov muistutti Jumalasta ja meitä kaikkia lähestyvästä kuolemasta. Eugen Mihailovitsh puolestaan, vaikka häntä vaivasikin menettelynsä alhaisuus ja vaarallisuus, ei voinut nyt enää muuttaa asian kulkua ja pysyi yhä kiellossaan.

Pihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja rauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan milloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli hän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin, vanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin nimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.

Juttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet tuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh kuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan Mironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi vastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi kiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä vaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut noin kolmen kuukauden vankilarangaistus.

— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja huokaillen lähti istuntosalista.

Kaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies Vasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista, mitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää tärkeämpi.