Part 5

Stepan ei sanonut mitään ja istui ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin olisi kuunnellut, mutta sanaakaan enää kuulematta siitä, mitä Tshujev vielä lisäksi luki.

Sitäkö se usko siis olikin! Pelastuivat ainoastaan ne, jotka ovat ravinneet köyhiä, käyneet vangittujen luona, mutta helvettiin joutuivat ne, jotka jättivät sen tekemättä. Ja sittenkin, rosvo katui vasta ristillä, mutta pääsi paratiisiin. Stepan ei tässä kohden huomannut mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin oli toinen asia toista tukemassa: se, että laupeaat pääsevät taivaaseen, mutta kovasydämiset helvettiin, se tarkoitti, että kaikkien on oltava laupeita, mutta se, että Kristus antoi rosvolle anteeksi, se merkitsi vain, että Kristuskin oli laupeas. Kaikki tuo oli Stepanille perin uutta, hän vain ihmetteli, kuinka se oli saattanut olla näihin asti hänelle peitossa. Ja hän alkoi viettää vapaata aikaansa aina Tshujevin seurassa, kysellen ja kuunnellen. Hän pääsi näin perille siitä, että koko opin yleinen tarkoitus oli tehdä ihmiset veljeksiksi, panna ne rakastamaan ja säälimään toisiansa, jolloin kaikki on kääntyvä parhain päin, ja kuunnellessaan hän muisteli niinkuin jonakin unohtuneena ja tuttuna kaikkea sitä, mikä tätä oppia kannatti, ja taas antoi mennä korvainsa ohi sen, mikä ei oppiin sopinut pitäen sitä oman ymmärtämättömyytensä syynä. Ja siitä ajasta alkaen Stepan muuttui toiseksi ihmiseksi.

IV.

Stepan Pelagejushkin oli kyllä ennenkin ollut hiljainen mies, mutta viime aikoina hän oli pannut sekä vahtimestarin että tirehtöörin ihmettelemään ja toverit kummeksimaan sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Käskemättä, jopa toistenkin vuorolla hän otti suorittaakseen raskaimpia töitä, kuten makkien puhdistamisen. Mutta tästä nöyryydestä huolimatta toverit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, erittäinkin muutaman tapauksen jälkeen. Kaksi jätkää näet hyökkäsi kerran hänen kimppuunsa; hän löi ne takaisin, mutta taittoi toiselta käden. Jätkät olivat ruvenneet pelaamaan nuoren, rikkaan vangin kanssa ja vieneet kaikki mitä hänellä oli. Stepan meni tämän puolelle ja riisti heiltä voittorahat. Tästä olivat jätkät alkaneet rähistä ja ruvenneet häntä lyömään, mutta hän oli ne voittanut molemmat. Tirehtöörin sitten tiedustellessa riidan syytä, jätkät väittivät Stepanin alkaneen heitä lyödä. Stepan ei puolustanut itseään, vaan otti nöyrästi vastaan rangaistuksen, kolmen vuorokauden arestin ja siirtymisen yksinäiskoppiin.

Yksinäiskoppi oli hänelle paha siitä, että erotti hänet Tshujevistä ja evankeliumista, ja hän pelkäsi lisäksi, että mahdollisesti näyt jälleen uudistuvat. Mutta ne eivät uudistuneet. Koko hänen sielunsa oli täynnänsä uutta, iloista sisältöä. Hän olisi ollut mielissään yksinäisyydestään, jos vain olisi tainnut lukea ja jos hänellä olisi ollut evankeliumia. Evankeliumin hän sitten saikin, mutta lukemisesta ei tullut mitään.

Pikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan tapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut milloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista, joten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja pyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi toimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan. Vaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut syntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan siihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä pääsemättömissä.

— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.

— En.

— Taidatkos sinä isämeitää?

— Taidan.

— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän evankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja kirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle kirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän riemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin vaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.

Yksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän oli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille valtiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi siirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.

V.

Tshujevin sijasta nyt Stepan vuorostaan usein luki evankeliumia ääneen, ja toisten vankien hoilottaessa hävyttömiä lauluja toiset kuuntelivat hänen lukemistaan ja puheitaan luetun johdosta. Erittäinkin kaksi vangeista oli äänettömiä ja hartaita kuulijoita: muuan pakkotyöhön tuomittu murhaaja, pyöveli Mahorkin, ja sitten Vasili, joka oli uudelleen joutunut varkaudesta samaan vankilaan tuomiotaan odottamaan. Mahorkin oli kahteen kertaan vankilassaolonsa aikana täyttänyt pyövelin tehtäviä, kumpaisellakin kerralla muulla paikkakunnalla, koska ei oltu voitu löytää miestä, joka olisi ottanut toimeenpannakseen mitä tuomarit tuomitsivat. Ne talonpojat, jotka olivat surmanneet Pjotr Nikolajevitshin, olivat sotaoikeuden tuomittavina ja kaksi heistä oli tuomittu hirtettäväksi.

Mahorkin vaadittiin Pensaan virkavelvollisuuttansa täyttämään. Ennen hän oli tällaisissa tapauksissa heti kirjoittanut anomuksen kuvernöörille, ilmoittaen olevansa komennettu virkatehtäväänsä ja pyytäen läänin päällikköä määräämään hänelle kuuluvat päivärahat; mutta nyt hän vankilapäällystön suureksi hämmästykseksi kieltäysi matkustamasta eikä enää ottanut pyövelin tehtäviä suorittaakseen.

— Joko raipat ovat unohtuneet? — kiljasi vankilantirehtööri.

— Jos raipat, niin raipat, mutta tappaminen on laitonta.

— Siltäkö Pelagejushkinilta olet sen viisauden onkinut? Luulet kai hyvänkin profeetan vankilasta löytäneesi. Mutta maltahan!

VI.

Sillä välin oli Mahin, se lukiolainen, joka oli opettanut kuponkia väärentämään, suorittanut koulunkäyntinsä ja lainopillisen tutkinnon yliopistossa. Naissuosionsa vuoksi, ja erittäinkin vanhan ministerinapulaisen entisen rakastajattaren lemmikkinä, hänet nimitettiin jo aivan nuorena tutkintotuomariksi. Hän oli epärehellinen mies, velkainen, naisten viettelijä, kortinpelaaja, mutta oli myös sukkela, älykäs, teräväjärkinen ja osasi mainiosti ajaa asioita. Hän oli joutunut tutkintotuomariksi siihen käräjäkuntaan, missä Stepan Pelagejushkinin asiaa käsiteltiin. Jo ensi kuulustelussa oli Stepan hämmästyttänyt häntä koruttomilla, totuudenmukaisilla ja rauhallisilla vastauksillaan. Mahin tunsi vaistomaisesti, että tuo hänen edessään jalkaraudoissa seisova mies, jonka päästä oli tukka ajeltu ja joka oli vartioituna tuotu ja kahden sotamiehen saattamana kohta vietävä lukon taa, että se oli täysin vapaa ihminen, joka siveellisessä suhteessa oli saavuttamattoman paljon ylempänä häntä itseään. Ja senvuoksi piti hänen kuulustellessaan tuon tuostakin rohkaista mieltänsä ja ruveta takkiansa napittamaan, ollakseen joutumatta tolalta ja sekaantumatta. Häntä hämmästytti se, että Stepan puhui asioistaan aivan niinkuin ne olisivat olleet jotain kauan sitten ollutta ja mennyttä, niinkuin joku vieras ihminen eikä hän itse olisi niitä suorittanut.

— Ja eikö sinun tullut heitä sääli? — kyseli Mahin.

— Ei tullut, kun en silloin vielä ymmärtänyt.

— Entä nyt?

Stepan hymähti surullisesti. — Nyt vaikka tulessa poltettaisiin, en tekisi.

— No miksi niin?

— Siksi, että olen ymmärtänyt kaikki ihmiset veljiksi.

— Olenko ehkä minäkin siis veljesi?

— Mitenkäs muuten.

— Kuinka voin olla veljesi, kun olen tuomitsemassa sinua linnaan.

— Ymmärtämättömyydestä.

— Mikä on minulta jäänyt ymmärtämättä?

— Ette ymmärrä, koska tuomitsette.

— No, jatkakaamme. Minne sitten menit?...

Enin kaikesta hämmästytti Mahinia se, mitä hän sai kuulla tirehtööriltä Pelagejushkinin vaikutuksesta Mahorkin pyöveliin, joka kurituksen uhasta huolimatta oli kieltäytynyt velvollisuuttaan täyttämästä.

VII.

Iltaseurassa Eropkinien luona, missä oli kaksi rikasta, morsiusiässä olevaa neitiä, joita molempia Mahin hakkaili, oli hän suuresti kunnostautunut laulussa, soitannollinen kun oli ja ylen ovela pianolla säestämään. Laulun jälkeen hän rupesi kertomaan tarkkaan ja totuudenmukaisesti - sillä hänellä oli erinomainen muisti — ja aivan puolueettomasti ihmeellisestä pahantekijästä, joka oli käännyttänyt pyövelin. Senvuoksipa Mahin taisikin niin tarkkaan ja puolueettomasti kertoa kaikki, että oli aina aivan kylmä niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa joutui tekemisiin. Hän ei asettunut eikä osannut asettua toisten ihmisten kannalle, ja juuri senvuoksi voi panna niin tarkkaan mieleensä kaikki mitä ihmisille tapahtui, mitä he tekivät, mitä puhuivat. Mutta Pelagejushkin oli erikoisesti herättänyt hänen huomiotaan. Hän ei tosin syventynyt Stepanin sieluntilaan, mutta ehdottomastikin kysyi itseltään: mikähän siinä miehessä oikein on? Vastausta löytämättä, mutta vainuten siinä jotain mielenkiintoista, hän kertoi seurassa koko jutun pyövelin käännyttämisestä ja myös tirehtöörin mainitsemat eriskummaisuudet Pelagejushkinin käytöksessä, kuinka hän lukee evankeliumia ja miten voimakkaasti vaikuttaa tovereihinsa. Mahinin kertomus herätti yleistä huomiota, mutta suurimman vaikutuksen se teki nuorempaan neiti Liisa Eropkiniin, 18-ikäiseen, vasta naisopistosta päässeeseen neitiin, joka olojen ahtaassa valheessa kasvaneena oli nyt herännyt tosielämän tietoisuuteen ja aivankuin vedenpohjasta esille sukeltanut vetäen keuhkoihinsa elämän raikasta ilmaa. Hän alkoi Mahinilta udella kaikkia erikoisseikkoja, miten ja mistä syystä sellainen muutos oli voinut Pelagejushkinissa tapahtua, ja Mahin kertoi mitä oli nimismieheltä kuullut Stepanin viimeisestä murhasta ja mitä Pelagejushkin itse oli kertonut siitä, miten tuon hänen murhaamansa hyvän naisen hellyys, nöyryys ja kuoleman halveksuminen olivat hänen silmänsä avanneet ja miten evankeliumin lukeminen sitten oli hänet herättänyt.

Neiti Liisa Eropkin ei voinut sinä yönä pitkään aikaan saada unta. Hänessä oli useana kuukautena käynyt taistelu: toiselta puolelta veti suurmaailman elämä luoksensa, johon suuntaan sisarkin olisi tahtonut häntä johtaa, ja toiselta puolen oli hänen rakkaudessaan Mahinia kohtaan suurena vaikuttimena halu parantaa hänet. Ja nyt pääsi jälkimäinen vaikutin voitolle. Liisa-neiti oli jo ennenkin kuullut kerrottavan murhatusta. Mutta nyt hän tämän kamalan murhan jälkeen ja kuultuaan Mahinin kautta Pelagejushkinin kertomuksen sai pikku seikkoja myöten tietää Maria Semjonovnan historian, ja se pani hänet hämmästymään.

Liisassa heräsi intohimoinen halu olla samanlainen kuin Maria Semjonovna. Hän oli rikas ja pelkäsi, että Mahin keimailee hänen edessään rahojen vuoksi. Nyt hän päätti jakaa omaisuutensa köyhille ja ilmaisi aikeensa Mahinille.

Mahin puolestaan oli tyytyväinen, kun tarjoutui tilaisuus osottaa epäitsekkyyttä, ja niin hän sanoi Liisalle, ettei rakastanut häntä rahojen vuoksi, ja Liisan jalomielinen päätös, jommoisena Mahin sitä piti, oli liikuttanut häntä itseänsä. Pian alkoi Liisan ja isän välillä sota omaisuudesta, joka oli äidinperintöä. Isä pani jyrkästi omaisuuden jakoa vastaan. Mutta Mahin auttoi Liisaa. Ja mitä pitemmälle hän tähän suuntaan meni, sitä paremmin alkoi ymmärtää tuota toista, hänelle ennen niin vierasta henkisten pyrintöjen maailmaa, jonka oli oppinut tuntemaan Liisassa.

VIII.

Vankilassa oli kaikki hiljennyt. Stepan oli pitkällään lavitsalla, vielä valveilla. Vasili lähestyi häntä ja nykästyään häntä jalasta, silmäniskulla käski tulemaan luoksensa. Stepan kiipesi alas lavitsalta ja tuli Vasilin luo.

— Nyt, veikkonen, — sanoi Vasili, — saat kuin saatkin auttaa minua.

— Millä tavalla?

— Aijon karata.

Ja Vasili ilmaisi Stepanille valmistaneensa kaikki pakoa varten. — Huomenna minä heidät nostan kapinaan, — hän osotti nukkuviin. — He kantelevat minun päälleni. Minut siirretään yläkertaan, ja siellä kyllä sitten tiedän mitä teen. Sinun pitäisi vain vääntää linkunhaka ulos.

— Se käy päinsä. Minnekä täältä oikaiset?

— Ka, minne sattuu. Vähäkö niitä on pahoja, joilta ottaa.

— Se on, veikkonen, kyllä totta, mutta emme -me ole heidän tuomitsijoitaan.

— Olenko minä mikään murhamies? En ole ketään hengiltä ottanut, mutta jos varastan, mitä pahaa siinä on? Eivätkö he meikäläistä ryövää!

— Se on heidän asiansa, he siitä vastatkootkin.

— Vielä tässä heidän edessään lakki kourassa seisoisi! Olen ryöstänyt kirkon, ketä se haittaa, mutta nyt en aijokaan enää mitään pientä puotia kolistella, vaan isken kruunun rahoihin ja alan niitä jakaa. Jaan hyville ihmisille.

Joku vangeista nousi lavitsalta ja alkoi kuulostella. Stepan ja Vasili erkanivat.

Seuraavana päivänä Vasili teki niinkuin oli sanonut.

Hän alkoi moittia leipää kypsymättömäksi, yllytti kaikki vangit huutamaan tirehtööriä ja ilmottamaan tyytymättömyyttänsä.

Tirehtööri saapui, haukkui kaikki pahanpäiväisiksi, ja saatuaan tietää Vasilin olleen alkuunpanijana käski sulkea hänet yksinäiskoppiin yläkertaan. Muuta ei Vasili tahtonutkaan.

IX.

Vasili tunsi sen ylähuoneen, mihin hänet suljettiin. Hän tiesi lattian laadun ja alkoi heti sinne tultuaan ottaa permannon lautoja erilleen. Kun läpi oli kylläksi suuri, kiipesi hän lattian alle ja hajoitti alla olevan huoneen katon. Sen tehtyään hyppäsi alakertaan ruumishuoneeseen. Pöydällä makasi muuan kuollut vanki. Samassa huoneessa oli säkkejä olkialuksia varten. Vasili tiesi asian ja siihen perusti tuumansa. Linkkuhaka oli vedetty ulos ja linkku pantu paikoilleen. Vasili pujottautui tästä ovesta ja meni rakenteella olevaan makkilaitokseen. Tämän makkilaitoksen etukäytävän päässä oli henkiläpi, joka ulottui kolmannesta kerroksesta alimpaan kellarikerrokseen asti. Tunnusteltuaan missä ovi oli Vasili palasi takaisin ruumishuoneeseen, riisui jääkylmän ruumiin päältä liinavaatteen, jolloin tuli koskettaneeksi vainajan kättä, otti säkit, sitoi ne toisiinsa solmuihin nuoraksi, ja vei tämän säkeistä tehdyn köyden makkilaitokseen; siellä hän sitoi nuoran poikkipuuhun ja kiipesi sitä myöten alas. Nuora ei ylettynyt maahan asti. Paljonko vai vähän sitä puuttui, hän ei tiennyt, mutta mikäs auttoi, hän laskeutui riipuksiin ja pudottautui alas. Jalat kuoleutuivat, mutta pystyyn hän sentään kykeni. Kellarikerroksessa oli kaksi ikkunaa, joista olisi kyllä voinut päästä ulos, mutta niissä oli rautaristikot. Piti nämä murtaa ulos, mutta millä? Vasili alkoi tunnustella pimeässä. Kellarissa oli laudanpätkiä, joista hän löysi yhden teräväpäisen, ja alkoi sillä vääntää ulos tiilikiviä, jotka pitelivät ristikkoa. Kauan hän sai tehdä työtä. Kukko jo toisesti lauloi, ja yhä pysyi ristikko liikkumatta. Vihdoin antoi toinen puoli myöten. Vasili pisti laudanpätkän alle ja painoi, jolloin ristikko vääntäysi kokonaan auki. Mutta samassa putosi yksi tiilikivistä ja kolahti pahasti. Jokohan vahtimies kuuli. Vasilin sydän kouristui. Kaikki oli hiljaa. Hän kiipesi ulos ikkunasta. Karkauksen piti tapahtua vankilanmuurin yli kiipeämällä. Pihan nurkassa oli seinän juurella vajarakennus. Piti kiivetä tämän katolle ja siitä muurin yli. Piti ottaa mukaan laudanpätkä, jota ilman ei voinut kiivetä. Vasili palasi jälleen ikkunan kautta, kiipesi uudelleen ulos laudanpätkä mukanaan ja sydän kurkussa kuulosteli missä vahtimies liikkui. Vasili oli arvannut oikein: vahtimies käveli pihaneliön toisella puolella. Vasili tuli vajarakennuksen luo, asetti sitä vastaan laudanpätkän ja koetti kiivetä. Lauta luiskahti alas. Vasili oli sukkasillaan, hän heitti ne pois voidakseen paremmin varpailla tarttua kiinni, asetti laudan jälleen nojalleen, hyppäsi sen päälle ja tarttui käsin räystääseen. — Pitele nyt, purista lujasti, lujasti. Jo oli polvi räystään päällä. Vahtimies oli tulossa. Vasili jää siihen pitkäkseen tyrmistyksissään. Vahtimies ei huomaa, etenee jälleen. Vasili ponnahtaa ylös. Peltikatto paukkuu jalkojen alla. Vielä askel, vielä kaksi, siinä on muuri. Muurin harjalle on helppo käsin ylettyä. Nyt on toinen käsi kiinni, nyt jo toinenkin, nyt vielä luja ponnistus ja hän on muurin harjalla. Kun ei vain hypätessä särkisi itseään. Vasili kääntyy takaperin, laskeutuu käsiensä varaan, venyttäytyy riipuksiin, päästää toisen kätensä, sitten toisen, Jumala auttakoon! Maassa. Maa on pehmeä.

Jalat ovat ehjät ja hän juoksee.

Esikaupungissa avaa Malanja hänelle oven, ja hän sukeltautuu lämpimän, vaatepalasista kokoon ommellun peitteen alle.

X.

Kookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin ainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin tuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui. Hän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois, ja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin sanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista, siihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta kun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut, ja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut sisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr Nikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä tunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli vapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies oli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä niitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään ilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä, puettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki. Kun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari saapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin kortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat pääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta suortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas oli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka pörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat ensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se mustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa alta, moittien sanoi: "syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme", ei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon aikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.

Mutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi siihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen ja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän niinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi oikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta pitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.

Kuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina kirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti, että hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin saapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu yli koko kylän.

Natalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä hirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut niin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä tuomituita tai niiden kotiväkeä.

XI.

Tiistai-päivänä pistäysi Natalia Ivanovnan luo tuttu nimismies. Natalia Ivanovna kestitsi häntä paloviinalla ja suolatuilla sienillä, omaa valmistetta. Ryypättyään ja haukattuaan ilmoitti nimismies, ettei kuolemanrangaistusta huomenna vielä pannakaan toimeen.

— No miksi ei?

— On sattunut merkillinen juttu. Ei ole voitu saada pyöveliä. Yksi olisi ollut Moskovassa, kertoi poikani, mutta se oli lukenut evankeliumia ja saanut päähänsä, ettei pidä tappaa. Miekkonen on itse tuomittu taposta linnaan, mutta nyt ei voi muka lain käskystä tappaa. Sitä uhattiin raipoilla, mutta se sanoi: lyökää vain, en rupea sittenkään.

Natalia Ivanovna punastui äkkiä, jopa hiostuikin pelkästä ajatusten paljoudesta.

— Eikö niille kävisi anteeksiantaminen vielä?

— Miten se voisi käydä, kun ovat jo tuomitut. Keisari yksin voi antaa anteeksi.

— Mistäs keisari saa tietää?

— On lupa anoa armoa.

— Mutta minunhan tähteni heidät on tuomittu, — sanoi vähäjärkinen Natalia Ivanovna. — Mitenkäs minä siis voisin anoa armoa?

Nimismies naurahti.

- Anokaa vain.

- Siis saapi?

— Tietysti saapi.

— Mutta ehtiikö enää?

— Voipi sähkösanomalla.

— Keisarilleko?

— Mikä ettei? Voi vaikka keisarillekin.

Tieto siitä, että pyöveli oli kieltäytynyt ja oli valmis ennen kärsimään rangaistusta kuin tappamaan, sai aivan odottamatta Natalia Ivanovnan sielun kääntymään ylösalaisin, ja se kauhun ja osanoton tunne, joka oli usean kerran pyrkinyt esille, pääsi nyt valtoinaan purkautumaan.

— Rakas Filip Vasiljevitsh, olkaa hyvä, kirjoittakaa minulle sähkösanoma. Minä haluan pyytää keisarilta armoa.

Nimismies pudisti päätään.

— Kun emme vain saisi siitä aika tavalla rokkiimme!

— Mutta minähän vastaan asiasta. Teitä en ilmaise.

— Onpa siinä hyvä akka, — ajatteli nimismies, — lopen hyvä onkin. Jos olisi minun akkani sellainen, paratiisin iloa olisi elämämme, eikä sitä mitä se nyt on. Ja nimismies kirjoitti sähkösanoman keisarille: "Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen. Teidän Keisarillisen Majesteettinne uskollisin alamainen, talonpoikien murhaaman kolleegiasessorin Pjotr Nikolajevitsh Sventitskin leski, pyhien jalkojenne juureen langeten (tämä kohta oli sähkösanoman sepittäjälle erikoisesti mieluinen), rukoilee Teidän Keisarillista Majesteettianne armahtamaan kuolemaan tuomituita siinä ja siinä läänissä, kihlakunnassa, pitäjässä, kylässä asuvia, sen ja sen nimellisiä talonpoikia."

Sähkösanoman lähetyksen toimitti nimismies itse, ja Natalia Ivanovnan oli hauska ja hyvä olla. Hänestä näytti, että jos kerran hän, murhatun leski, antaa anteeksi ja pyytää armahtamaan, niin keisari ei saata olla armahtamatta.

XII.

Neiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen tilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen elämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä iloisemmaksi tunsi olonsa.

Hänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin, käännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet palaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa rakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun kaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille ihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin ominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli lakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa panna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa vuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan omaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän kuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään pyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan hänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon isä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi, uhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.

Isän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan ja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi isälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton pyytäjäksi.

Täytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa näki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi. Mahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle Mahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten Liisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.

Jos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja kun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan ja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi meneteltävä tästä lähin.

Kaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus eli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta, joita pidettiin hänen tekoinaan.