Part 8

Kapteeni sill’aikaa kuvaili, kuinka puisto hänen mielestänsä oli järjestettävä. Hän kiitteli venheen hyviä ominaisuuksia, että sitä saattoi helposti liikuttaa ja ohjata airoparilla _yksi_ henkilö. Charlottan piti hänenkin oppia se taito, koska tuntui miellyttävältä päästä toisinaan yksin vettä liukumaan, omana soutu- ja perämiehenänsä.

Nuo sanat saivat uhkaavan eron ajatuksen palaamaan tuskallisena ystävättären mieleen. Sanoiko hän tuon tahallansa? mietti hän itsekseen. Tietääkö hän sen jo? Aavistaako hän sen? Vai sanooko hän sen sattumalta, tietämättänsä ennustaen minun kohtaloni? Charlottan valtasi ankara apeamielisyys, kärsimättömyys; hän pyysi kapteenia soutamaan mahdollisimman pian maihin ja palaamaan hänen kerallansa linnaan.

Kapteeni souteli lammilla ensi kertaa, ja vaikka hän olikin mittaillut niiden keskimääräisen syvyyden, olivat yksityiset kohdat hänelle tuntemattomat. Alkoi olla pimeä; hän suuntasi venheen sinnepäin, mistä otaksui löytävän mukavan maihinnousupaikan ja missä tiesi linnaan johtavan polun olevan lähellä. Tästäkin suunnasta hän kuitenkin hieman suistui, kun Charlotta tavallaan huolestuneena uudelleen huomautti haluavansa päästä pian maihin. Kapteeni souti jälleen rivakammin lähestyen rantaa, mutta vähän matkan päässä hänen oli pysähdyttävä: venhe oli tarttunut pohjaan, eikä hänen onnistunut saada sitä irroitetuksi. Mitäpä tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin astua matalaan veteen ja kantaa ystävätär maihin. Onnellisena hän kantoi rakkaan taakkansa rannalle. Vaikka hän olikin kyllin voimakas tehdäkseen sen horjahtelematta ja kannettavallensa minkäänlaista pelkoa aiheuttamatta, oli Charlotta sentään arkana kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Kapteeni piti häntä kiinteästi sylissään ja puristi häntä itseänsä vasten. Vasta nurmipengermälle ehdittyänsä hän laski hänet sylistänsä, mieli liikutuksen ja hämmingin vallassa. Charlotta nojasi vielä häneen, kapteeni sulki hänet jälleen syliinsä ja painoi kiihkeän suudelman hänen huulillensa, samassa silmänräpäyksessä jo polvillaan hänen edessänsä, painaen suunsa hänen kättänsä vasten ja huudahtaen: Charlotta, suotteko minulle anteeksi?

Suutelo, jonka ystävä oli uskaltanut ja johon hän itse oli ollut vähällä vastata, sai Charlottan toipumaan. Hän puristi anteeksipyytäjän kättä, mutta ei nostanut häntä ylös. Kumartuen kuitenkin hänen puoleensa ja laskien toisen kätensä hänen olkapäällensä hän huudahti: Tämä hetki muodostaa käänteen meidän elämässämme, auttamattomasti, mutta meistä jää riippumaan, onko se meidän arvoisemme. Teidän täytyy poistua, rakas ystävä, ja te poistutte. Kreivi on ryhtynyt toimenpiteisiin teidän kohtalonne parantamiseksi; se ilahduttaa minua ja samalla surettaa. Tahdoin olla siitä puhumatta, kunnes asia on varma, mutta tämä tuokio pakottaa minut ilmaisemaan salaisuuteni. Ainoastaan siinä tapauksessa voin antaa anteeksi teille ja itselleni, jos meillä on rohkeutta muuttaa olosuhteitamme, koska ei ole vallassamme muuttaa mielenlaatuamme.

Hän nosti hänet ylös ja tarttui hänen käsivarteensa siihen nojautuakseen, ja niin he saapuivat ääneti linnaan.

Mutta nyt Charlotta seisoi makuuhuoneessansa, missä hänen täytyi tuntea ja tunnustaa itsensä Eduardin puolisoksi. Näissä ristiriidoissa tuli hänen avuksensa oivallinen ja kautta elämän monella muotoa harjoitettu luonne. Koska hän oli aina tottunut olemaan tietoinen itsestänsä, hallitsemaan itseänsä, ei hänen nytkään ollut vaikea vakaiden mietteiden nojalla päästä lähelle toivomaansa tasapainotilaa; täytyipä hänen hymyilläkin itsellensä muistellessaan kummallista yöllistä vierailua. Mutta pian hänet valtasi outo aavistus, iloisen pelokas vavahtelu, joka purkautui hurskaiksi toivelmiksi. Hän polvistui liikutetuin mielin ja toisti sen valan, jonka oli vannonut Eduardille alttarin edessä. Ystävyys, kiintymys ja kieltäymys liukuivat heleinä kuvina hänen ohitsensa. Hän tunsi olevansa sisäisesti entisellänsä. Kohta valtaa hänet suloinen väsymys, ja hän nukahtaa rauhallisesti.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua. Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä. Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!

Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä. Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen varhaisimmat usvat.

Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä; sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä. Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa. Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä, murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.

Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu, ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta, kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan hätäillen, ei menoerä riitä kauan.

Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan, lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen aikeisiinsa.

Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois talosta.

Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin, kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata, väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.

Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja tehnyt välttämättömäksi.

Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi. Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti: Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.

Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti, että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa. Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa, ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan, leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.

Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata, uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt, lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi. Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä. Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi kirjelipun hänen käteensä.

Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän; olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.

Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä, joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa. Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä; se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin tavanomainen miellyttävyys.

Kaikkia näitä koettelemuksia kestämään auttoi Charlottaa hänen sisäinen tuntonsa. Hän oli tietoinen vakaasta aikomuksestansa: hän tahtoi ehkäistä kauniin, jalon taipumuksensa.

Kuinka hän haluaakaan auttaa noita toisiakin! Hän arvasi, ettei sellaisen vamman parantamiseen riitä yksin etäisyys. Hän päättää puhua asiasta kelpo tytölle, mutta ei kykenekään sitä tekemään: esteenä on oman horjahtelun muisto. Hän yrittää kuvailla asiaa yleisin kääntein, mutta yleinen kuvaus sopii hänen omaankin tilaansa, jonka ilmaisemista hän karttelee. Jokainen vihjaus, jonka hän tahtoo antaa Ottilialle, viittaa takaisin hänen omaan sydämeensä. Hän tahtoo varoittaa ja tuntee voivansa itsekin vielä olla varoituksen tarpeessa.

Niinpä hän vaikenee ja pitää rakastavia yhä erillänsä asian siitä paranematta. Vähäiset vihjailut, joita hän toisinaan tulee lausuneeksi, eivät Ottiliaan tehoa, sillä Eduard oli saanut viimeksimainitun vakuutetuksi siitä, että Charlotta oli kiintynyt kapteeniin ja että Charlotta itse nyt toivoi avioeroa, jonka koetti saada soveliaalla tavalla toteutumaan.

Ottilia, viattomuutensa tunnon tukemana, toivottua onnea kohti kulkien, elää vain Eduardille. Rakkaus voimistuttaa hänessä kaikkia hyviä taipumuksia, hän on rakastettunsa vuoksi iloisempi askareissaan, avomielisempi toisille, löytää taivaanvaltakunnan maan päältä.

Niin jatkavat kaikki yhdessä, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää, harkiten ja harkitsematta; kaikki näyttää kulkevan tavallista kulkuansa, niinkuin valtavimmissakin tapauksissa, joissa on kaikki vaaranalaisena, yhä eletään ikäänkuin ei olisi mitään hätää.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kreiviltä oli sillävälin saapunut kapteenille kirje, vieläpä kaksi: toinen, joka oli tarkoitettu näytettäväksi, esitti erittäin kauniita tulevaisia mahdollisuuksia, toinen, joka sisälsi nimenomaisen välittömän tarjouksen luvaten huomattavan hovi- ja virka-aseman, majurin arvonimen, melkoisen palkan sekä muita etuja, oli erinäisten syrjäseikkojen vuoksi pidettävä vielä salassa. Niinpä kapteeni ilmoittikin ystävillensä ainoastaan nuo toiveet salaten sen, mikä oli aivan pian tapahtuva.

Siitä huolimatta hän jatkoi ripeästi nykyistä toimintaansa järjestellen kaikessa hiljaisuudessa asioita niin, että ne hänen lähdettyänsä voisivat esteettömästi edistyä. Nyt on hänelle itsellensä tärkeätä, että merkitään määräaikoja, että Ottilian syntymäpäivä jouduttaa tehtäviä. Ystävykset toimivat nyt, joskin ilman nimenomaista sopimusta, mielellänsä yhdessä. Eduard on varsin mielissään, että rahastoa on vahvistettu nostamalla rahoja ennakolta; koko yritys edistyy nyt mitä ripeimmin.

Kolmen lammen järveksi muuttamisen kapteeni olisi mieluimmin kehoittanut jättämään siksensä. Alapatoa oli lujitettava, keskipadot poistettava, ja koko asia tuntui monella muotoa tärkeältä ja arveluttavalta. Mutta molemmat työt, mikäli ne olivat toisiinsa yhdistettävissä, oli jo aloitettu, ja nyt saapui erittäin tervetulleena eräs nuori arkkitehti, kapteenin entinen oppilas, joka osittain kelpo työnjohtajia palvelukseen hankkimalla, osittain työtä mahdollisuuden mukaan urakalle antamalla asiaa edisti ja takasi työn tulevan hyvää ja kestävää. Kapteeni iloitsi itsekseen, ettei hänen poissaolonsa tulisi olemaan tuntuvaksi haitaksi; hän näet piti sitä periaatetta, ettei suoritettavaksi otetusta tehtävästä pitänyt erota, ennenkuin oli saanut paikkansa kunnolla täytetyksi. Hän suorastaan halveksi niitä, jotka aiheuttavat hämminkiä toimintapiirissänsä tehdäkseen lähtönsä sitäkin kipeämmin tuntuvaksi, tahtoen siten sivistymättömässä itsekkyydessänsä tuhota sen, missä eivät enää voi olla osallisina.

Niin tehtiin yhä uutterasti työtä Ottilian syntymäpäivän juhlallista viettämistä varten, joskaan tarkoitusta ei ilmaistu eikä itsellekään avoimesti tunnustettu. Olematta kateellinen Charlotta ei kumminkaan voinut ajatella varsinaista juhlaa syntyvän. Ottilian nuoruus, hänen onnenosansa, suhteensa perheeseen eivät oikeuttaneet häntä esiintymään päivän kuningattarena. Eduard puolestaan ei halunnut asiasta puhuttavan, koska kaiken piti tulla ikäänkuin itsestänsä, yllättää ja luonnollisesti ilahduttaa.

Kaikki puhuivat niin ollen, ikäänkuin sanattoman sopimuksen mukaan, ainoastaan kysymyksessä olevana päivänä tapahtuvista uuden huvirakennuksen harjannostajaisista, ja sen johdosta voitiin kansalle sekä ystäville juhla ilmoittaa.

Eduardin kiintymys oli rajaton. Jos hän kiihkeästi halusi saada Ottilian omakseen, oli toisaalta hänen antaumuksensa, anteliaisuutensa, alttiutensa vailla määrää. Eräitä lahjoja varten, jotka hän tahtoi tuona päivänä Ottilialle antaa, oli Charlotta tehnyt liian mitättömiä ehdotuksia. Eduard puhui asiasta kamaripalvelijallensa, joka piti huolta hänen puvustostansa ollen alinomaisessa yhteydessä kauppiaitten ja muotiliikkeiden kanssa; hän tunsi sekä miellyttävimmät lahjat että parhaat lahjojen tarjoamistavat ja tilasi kohta kaupungista erittäin soman, punaisella sahviaanilla päällystetyn ja teräsnauloin kiskotetun lippaan täynnä lahjoja, jotka olivat sellaisen säiliön veroiset.

Eduard esitti vielä toisenkin ehdotuksen. Oli olemassa pienet ilotulituslaitteet, joita ei ollut vielä tultu käyttäneeksi. Ne olivat helposti täydennettävissä. Ajatus oli Eduardin, toinen lupasi sen toteuttaa. Asian piti jäädä salaisuudeksi.

Kapteeni oli sillävälin, päivän yhä lähetessä, ryhtynyt järjestystoimenpiteisiin, jotka hän katsoi välttämättömiksi, milloin suuri ihmisjoukko kutsutaan tai houkutellaan koolle. Olipa hän ottanut huomioon kerjäämisen ja muut epämieluisat asiat, jotka saattavat häiritä juhlan suloa.

Eduard ja hänen uskottunsa sitävastoin askartelivat enimmäkseen ilotulituspuuhissa. Sen piti tapahtua keskimmäisen lammen rannalla, suurten tammien alla; katsojain piti pysytellä toisella puolella, plataanien alla, nähdäkseen vaaratta ja mukavasti koko näytelmän, vedenkalvon heijastumat ja ne tulituslaitteet, jotka oli suunniteltu vedessä uiskentelemaan.

Jonkin tekosyyn nojalla Eduard antoi perata plataanien alta pensaat, ruohon ja sammalen, ja vasta nyt, puhdistetulla maaperällä, esiintyivät rehevät puut sekä korkeudeltansa että leveydeltänsä koko komeudessansa. Eduardia se kovin ilahdutti. — Minä istutin ne suunnilleen tähän vuodenaikaan. Montako vuotta siitä lieneekään? mietti hän itsekseen. — Kotiin palattuansa hän kohta avasi vanhat päiväkirjat, joita hänen isänsä oli hoitanut erittäin huolellisesti, varsinkin maalla oltaessa. Istutus tosin ei voinut olla niissä mainittuna, mutta erään toisen taloudellisesti tärkeän, samana päivänä sattuneen tapauksen, jonka Eduard vielä sangen hyvin muisti, täytyi välttämättä niistä löytyä. Hän selailee muutamia nidoksia, ja etsitty seikka löytyy. Mutta kuinka hämmästyykään, kuinka ilahtuukaan Eduard havaitessaan mitä ihmeellisimmän yhteensattuman: noiden puiden istuttamispäivä ja -vuosi on samalla Ottilian syntymäpäivä ja -vuosi.

VIIDESTOISTA LUKU.

Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas, ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä toisesta juhlasta.

Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat. He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.

Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä. Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.

Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän. Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa valmiit kukkaskirjaimet pois.

Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.

Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa, jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen toisella puolella.