Part 7
Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi. Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti, olivat oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana — jotakin kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se johtuu kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota ainakin toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja ansionansa. Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain sitä varten, jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.
Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot ja kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin, ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus ja loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava väriloisto.
Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä. Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo mies miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja yhtenäiset. Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja johdonmukaiselta. Se, mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon jossakin korkeammassa vaikutuspiirissä.
Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi harrasta iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun todeksi rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun kreivi jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä tiedän paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.
Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut mitään, sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään, säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa. Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan: Jos olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut kirjeen mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.
Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet, ja nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan antautuen kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon valtoihin, jonka mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin ei ollut vähintäkään aavistusta.
Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien rannoille. Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä, huomasi pian, keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin ylisteli Ottiliaa, ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä siinä määrin, ettei lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut kysymyksessä kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.
Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut, ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi, varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa harkita.
Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.
Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille, joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.
Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta, kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista, vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä, koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta. Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle, mitättömälle vasta-alkajalle.
Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa, jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa. Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.
Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten saavuttaa tarkoituksensa.
Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista, ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard, viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa, miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä päättyneeltä.
YHDESTOISTA LUKU.
Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti: Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön. Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.
Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä. He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat toisiansa.
Muistatko, jatkoi kreivi, millaisessa seikkailussa sinua varsin ystävällisesti ja epäitsekkäästi avustin, kun korkein herrasväkemme kävi vieraissa setänsä luona ja kohtasi toisensa avarassa linnassa? Päivä oli kulunut juhlallisuuksissa ja juhlavaatteissa, ainakin osa yöstä piti vietettämän vapaasti ja sydämellisesti keskustellen.
Te olitte hyvin selvillä siitä, miten hovinaisten huoneet löytyivät, sanoi Eduard. Me saavuimme onnellisesti rakastettuni luo.
Joka oli ajatellut enemmän sopivaisuutta kuin minun tyytyväisyyttäni ja oli pidättänyt luonansa ylen ruman kunnianvartijattaren, virkkoi kreivi, joten minun osakseni lankesi erinomaisen iloton arpa teidän sitävastoin varsin hyvin huvittaessanne toisianne katsein ja puhein.
Vielä eilen, kun ilmoititte tulostanne, sanoi Eduard, muistelimme, vaimoni ja minä, tuota tapausta, varsinkin palausretkeämme. Me eksyimme ja jouduimme kaartien eteishuoneeseen. Koska sieltä lähtien tunsimme tien sangen hyvin, luulimme pääsevämme arvelematta läpi ja näiden samoinkuin muidenkin vahtipaikkojen ohi. Mutta kuinka hämmästyimmekään avatessamme oven! Tien sulkuna oli patjoja, joilla makasi monessa rivissä kookkaita miehiä uneen vaipuneina. Ainoa valvova silmäili meitä ihmeissään, mutta me nuorekkaan uskaliaina ja vallattomina astelimme tyynesti yli sojottavien saappaiden yhdenkään kuorsaavan jättiläisen heräämättä.
Minun teki kovin mieleni kompastua, jotta syntyisi meteliä, sanoi kreivi, sillä minkä ihmeellisen ylösnousemuksen olisimmekaan nähneet!
Samassa silmänräpäyksessä linnankello löi kaksitoista.
On korkea keskiyö, virkkoi kreivi hymyillen, ja aivan otollinen aika. Minun täytyy pyytää teiltä, parahin paroni, palvelusta: saatelkaa te minua niinkuin minä silloin teitä saattelin; minä olen luvannut paronittarelle käyväni vielä häntä tervehtimässä. Me emme ole koko päivänä jutelleet kahden kesken, emme ole pitkiin aikoihin toisiamme tavanneet, joten aivan luonnollisesti halajamme tuttavallista hetkeä. Opastakaa minut perille, paluutien minä kyllä löydän, ja missään tapauksessa ei minun tarvitse kompuroida saapasrivin yli.
Teen sen varsin mielelläni, vastasi Eduard, mutta naiset ovat kolmisin samalla puolella. Kukapa tietää, emmekö löydä heitä vielä toistensa seurasta tai aiheuta jotakin muuta mellakkaa, joka saattaa näyttää omituiselta.
Eipä hätää! virkkoi kreivi. Paronitar odottaa minua. Hän on varmaan jo huoneessansa ja yksin.
Asia on muuten helppo, sanoi Eduard ottaen kynttilän ja valaisten kreiville salaportaita, jotka johtivat pitkään käytävään. Sen päähän ehdittyä Eduard avasi pienen oven. He nousivat kiertoportaita; ylhäällä, ahtaalla tasanteella, Eduard osoitti kreiville, jolle jätti kynttilän, oikealla olevaa tapettiovea, joka aukeni ensi yrityksellä, laski kreivin sisään ja jätti Eduardin pimeyteen.
Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko Ottilia jo makuulla?
Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.
Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.
Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.
Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin. Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä, kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua! Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii, kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.
Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka siellä?
Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.
Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.
Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!
Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.
Mutta nyt, sanoi hän vihdoin, minun sentään täytyy tunnustaa, minkätähden oikeastaan tulen. Olen luvannut vielä tänä iltana suutelevani sinun jalkinettasi.
Se ei ole pitkiin aikoihin johtunut mieleesi, sanoi Charlotta.
Sen pahempi, vastasi Eduard, ja sen parempi!
Charlotta oli istuutunut nojatuoliin salatakseen kevyttä yövaatetustansa Eduardin katseilta. Eduard heittäytyi hänen eteensä; Charlottan ehtimättä estää hän suuteli jalkinetta, ja kun se jäi hänen käteensä, hän tarttui jalkaan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten.
Charlotta kuului niiden naisten joukkoon, jotka luonnostaan kohtuullisina käyttäytyvät vielä avioliitossakin aikomattansa ja ilman ponnistusta rakastajatarten tavalla. Hän ei milloinkaan kiihoittanut miestänsä, tuskinpa vastasikaan hänen haluunsa, mutta muistutti yhä, olematta kylmä tai tympäisevän ankara, hellää morsianta, jossa sallittukin vielä herättää syvää arkuutta. Sellaisena hänet löysi Eduard erittäinkin tänä iltana. Kuinka hartaasti hän toivoikaan puolisonsa pois, koska ystävän ilmahaamu näytti häntä soimaavana. Mutta se, minkä olisi pitänyt karkoittaa Eduard, veti häntä vain sitäkin enemmän puoleensa. Charlottassa ilmeni jonkinlaista liikutusta. Hän oli itkenyt, ja jos pehmeät henkilöt sen vuoksi useimmiten menettävät suloansa, voittavat sensijaan sanomattomasti ne, jotka yleensä tunnemme voimakkaina ja tyynimielisinä. Eduard oli kovin herttainen, ystävällinen, kiihkeä; hän pyysi saada jäädä hänen luoksensa, ei vaatinut, vaan yritti taivutella, milloin vakavin, milloin leikillisin kääntein, ei ajatellutkaan, että hänellä oli oikeuksia, ja sammutti vihdoin vallattomana kynttilän.
Yölampun himmeässä valossa mielikuvitus kohta puolsi voitokkaasti oikeuksiansa todellisuutta vastaan. Eduard syleili nyt Ottiliaa, Charlottan mielessä häilyi läheisempänä tai etäisempänä kapteeni, ja niin kietoutuivat, ihmeellisesti kyllä, poissaolevaiset ja läsnäolevaiset asiat viehättävästi, hurmaavasti toisiinsa.
Nykyisyys ei kuitenkaan salli suunnatonta oikeuttansa riistettävän pois. He viettivät osan yötä kaikenlaisessa keskustelussa ja pilailussa, joka oli sitäkin vapaampaa, kun sydän, ikävä kyllä, ei ottanut siihen mitenkään osaa. Mutta kun Eduard seuraavana aamuna heräsi vaimonsa povella, näytti päivä silmäilevän aavistuksellisesti sisään, ja aurinko tuntui valaisevan rikostyötä. Eduard hiipi äänettömästi vaimonsa viereltä, ja Charlotta havaitsi herätessään ihmeeksensä olevansa yksin.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kun seurue jälleen aamiaisen aikaan kokoontui, olisi tarkkaavainen havaitsija voinut eri henkilöiden käytöksestä nähdä heidän mielialojensa ja tuntojensa erilaisuuden. Kreivi ja paronitar suhtautuivat toisiinsa hilpeän miellyttävästi, kuten kaksi rakastavaista, jotka eron kärsimysten jälkeen taasen ovat varmat molemminpuolisesta kiintymyksestä; Charlotta ja Eduard sitävastoin astuivat kapteenin ja Ottilian näkyviin ikäänkuin häpeissään ja katuen. Sellainen näet on rakkauden olemus, että se yksin luulee olevansa oikeassa ja kaikki muut oikeudet sen rinnalla häviävät. Ottilia oli lapsellisen hilpeä, voipa sanoa häntä tavallansa avomieliseksikin. Kapteeni oli vakavan näköinen; hän oli kreivin kanssa keskustellessaan, viimeksimainitun kuohuttaessa hänen mielessänsä kaikkea sitä, mikä oli jonkin aikaa levännyt ja uinunut, liiankin hyvin oivaltanut, ettei hän täällä oikeastaan täyttänyt tarkoitustansa, vaan maleksi puolen päivää joutilaana. Tuskin olivat molemmat vieraat ehtineet lähteä, kun jo taas saapui uusia, tervetulleita Charlottalle, joka halusi unohtaa omat ajatuksensa, viihdyttää itseänsä, vähemmän tervetulleita Eduardille, joka tunsi kaksinkertaista halua saada seurustella Ottilian kanssa; samoin Ottilialle, joka ei ollut vielä saanut valmiiksi seuraavana päivänä varhain aamulla välttämättä tarvittavaa jäljennöstä. Niinpä hän kiiruhtikin vieraiden poistuttua heti huoneeseensa.
Oli tullut ilta. Eduard, Charlotta ja kapteeni, jotka olivat vähän matkaa jalkaisin saatelleet vieraitansa, ennenkuin he istuutuivat ajoneuvoihinsa, päättivät vielä tehdä kävelyretken lammille. Oli saapunut venhe, jonka Eduard oli melkoisin kustannuksin kaukaa tilannut. Tahdottiin koettaa, kävikö sitä helposti soutaminen ja ohjaaminen.
Se oli sidottuna keskimmäisen lammen rantaan lähelle muutamia vanhoja tammia, jotka oli otettu huomioon uusia puistosuunnitteluja laadittaessa. Tänne ajateltiin rakentaa venhevalkama, kohottaa puitten suojaan rakennustaiteellinen lepopaikka, jota kohti järven yli soutajat voisivat ohjata.
Mutta mihin kohtaan sijoitamme valkaman tuolla puolella? kysyi Eduard. Luultavasti plataanieni luo.
Ne ovat hieman liian kaukana oikealla, sanoi kapteeni. Jos rantaanlasku tapahtuu alempana, niin päästään lähemmäksi linnaa; mutta asiaa on harkittava.
Kapteeni seisoi jo venheen perässä ja oli tarttunut airoon. Charlotta astui hänkin venheeseen, samoin Eduard, joka otti hoidettavaksensa toisen airon; mutta aikoessaan parhaillaan työntää venhettä rannasta hän muisti Ottilian, muisti, että tämä vesimatka veisi liian paljon aikaa, siirtäisi paluun ihan epämääräiseksi. Hän teki nopean päätöksen, hyppäsi jälleen maihin, ojensi aironsa kapteenille ja kiiruhti kotiin lausuen lyhyen anteeksipyynnön.
Perille tultuansa hän sai kuulla, että Ottilia oli sulkeutunut huoneeseensa ja kirjoitti. Tuntien mielihyvää sen johdosta, että Ottilia teki työtä hänelle, hän samalla kovin harmitteli, ettei saanut häntä tavata. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi alinomaa. Hän käyskeli suuressa salissa edestakaisin, yritti kaikin tavoin itseänsä askarruttaa, mutta mikään ei kyennyt kiinnittämään hänen tarkkaavaisuuttansa. Hän halusi nähdä Ottilian, nähdä hänet yksinään, ennenkuin Charlotta ja kapteeni ehtisivät palata. Tuli yö; kynttilät sytytettiin.
Vihdoin astui odotettu saliin, viehättävänä, säteilevänä. Se tunne, että hän oli tehnyt jotakin ystävän hyväksi, oli kohottanut hänet oman itsensä yläpuolelle. Hän laski alkuperäisen asiakirjan ja jäljennöksen Eduardin eteen pöydälle.
Tarkastammeko sen? kysyi hän hymyillen.
Eduard ei tietänyt mitä vastata. Hän silmäili Ottiliaan, katsahti jäljennökseen. Ensimmäiset sivut oli kirjoitettu mitä huolellisimmin, arastelevalla naisen käsialalla, sitten näyttivät piirteet muuttuvan, käyvän keveämmiksi ja vapaammiksi; mutta kuinka hämmästyikään Eduard luodessaan silmäyksen viimeisiin sivuihin!
Jumalan nimessä! huudahti hän. Mitä tämä merkitsee? Tämähän on minun käsialaani.
Hän katsahti Ottiliaan ja jälleen papereihin: varsinkin loppupuoli oli ihan kuin hänen itsensä kirjoittamaa. Ottilia oli vaiti, mutta katseli mitä tyytyväisimpänä Eduardia silmiin. Eduard ojensi kätensä.
Sinä rakastat minua! huudahti hän. Ottilia, sinä rakastat minua!
He syleilivät toisiansa. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kumpi oli ensin toista koskettanut.
Tästä hetkestä lähtien näkyi maailma Eduardille toisenlaisena kuin ennen; hän ei ollut enää entisensä, ja maailma oli sekin muuttunut. He seisoivat vastakkain, Eduard piteli Ottilian käsiä, he katsoivat toisiansa silmiin, jälleen syleilemäisillänsä.
Charlotta ja kapteeni astuivat sisään. Heidän pyydellessään anteeksi viipymistänsä Eduard hymyili salaa. Kunpa olisitte vielä kauankin viipyneet! mietti hän mielessänsä.
He istuutuivat illalliselle. Tämänpäiväisiä vieraita arvosteltiin. Eduard, joka oli hellän kiihtymyksen vallassa, puhui hyvää kaikista, aina säästellen, usein hyväksyen. Charlotta, joka ei täysin yhtynyt hänen mielipiteeseensä, huomasi tuon mielialan ja laski leikkiä siitä, että henkilö, joka muuten mitä ankarimmin arvosteli lähteviä vieraita, nyt oli kovin leppoinen ja lempeä.
Eduard huudahti tulisesti ja sydämellisin vakaumuksin: Kunhan vain rakastaa _yhtä_ olentoa oikein hartaasti, niin kaikki muutkin näyttävät rakastettavilta!
Ottilia loi katseensa alas, ja Charlotta tuijotti eteensä.
Kapteeni puuttui puheeseen ja sanoi: Kunnioituksen tunteiden laita on jossakin määrin samoin. Sen, mikä maailmassa on arvokasta, oppii tuntemaan vasta sitten, kun saa tilaisuutta osoittaa sellaista mielialaa _yhdelle_ ainoalle olennolle.
Charlotta pyrki pian makuuhuoneeseensa voidakseen antautua muistelemaan, mitä hänen ja kapteenin kesken oli tänä iltana tapahtunut.
Kun Eduard oli maihin hypäten työntänyt venheen rannasta ja uskonut puolisonsa ja ystävänsä häilyvän elementin varaan, näki Charlotta sen miehen, jonka vuoksi hän oli kaikessa hiljaisuudessa jo paljon kärsinyt, istuvan hämärissä edessänsä ja kuljettavan venhettä mihin suuntaan tahtoi kahden airon avulla. Charlottan valtasi syvä, outo alakuloisuus. Venheen kääntymät, airojen loiske, vedenkalvoon viriä luova tuulenhenkäys, kaislan suhahtelu, lintujen viimeiset kaarteet, ensimmäisten tähtien vilkahdus nyt ja kohta uudestaan, kaikki tuo vaikutti tavallaan aavemaiselta yleisessä hiljaisuudessa. Hänestä tuntui siltä, kuin ystävä kuljettaisi hänet kauas pois laskeakseen hänet maihin ja jättääkseen ypöyksin. Hänen mielensä liikahteli ihmeellisesti, ja hän ei voinut itkeä.