Part 6

Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti, ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle? Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty, tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.

Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin jälkipolville.

Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut, kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista. Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin kiinni.

Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.

Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi, ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen! Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi olkoon tämä malja juotu!

Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään tapahtunut.

Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin korkeat kuin asia vaati.

Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa valmistettuja laseja.

Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on suurta ja toivottavaa.

Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.

Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse istuttanut.

Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.

Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä kehdossanne.

Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja juhlapäivinä.

Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä. Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen saliin. Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu kirje ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.

Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää tulematta, hän saapuu huomenna.

Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.

Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna taholtansa. He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä eteenpäin.

Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia! sanoi Charlotta.

Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.

Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.

Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka hän tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa, kumpikin jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa. Kahta avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä; ajateltiin avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän täytyi näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi, ja jos he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin he korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki olivat likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli yhä säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä. Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden, olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän, puhtaan lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.

He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää, sanoi Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis; toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja vanha kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty ilman muuta.

Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.

Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.

Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja siinä on paljon työtä, sanoi Eduard.

Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita käsissään.

Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä odotettuja vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä, virkkoi Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin? Kapteeni kuvaili tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis sittenkin on, sanoi Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet paremmin kuin minä, sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi näkemääni kokonaisuuteen. Se on Mittler. Mutta mistä johtuukaan, että hän ratsastaa hitaasti ja noin hitaasti?

Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi ette tullut eilen? huusi hänelle Eduard.

Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt minä tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni syntymäpäivän jälkijuhlaa.

Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi Eduard leikillänsä.

Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää erästä eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää eräässä talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin täällä vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla, jotka olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus sellaisten ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat? Sanottu ja tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.

Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain pienen, sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat hekin jo teitä askarruttaneet.

Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois ärtyisän vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion tähti väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla armelias itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei olisi pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa pelkkää onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka tartunta yhä laajenee.

Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin kanssani, ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin alku ja huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja sivistyneimmälläkään ei ole mitään parempaa tilaisuutta osoittaa sävyisyyttänsä. Sen tulee olla purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon onnea, ettei kaikki yksityinen onnettomuus siihen verrattuna merkitse mitään. Ja miksi tahdotaankaan puhua onnettomuudesta? Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka silloin suvaitsee havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion vierähtää ohi, niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan säilynyt liitto on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää syytä. Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja iloon, ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin kykenee sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa useinkin olla, sen minä kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä ole aviopuolisonamme myöskin omatunto, josta usein haluaisimme päästä eroon, koska se on epämukavampi kumppani kuin mies tai vaimo konsanaan?

Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut, elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat kuin sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa. Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.

KYMMENES LUKU.

Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet. Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä kreivi että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden henkilöiden joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen keski-iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin ensi kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi. Heidän vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja näennäinen luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun pysytellessä ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen pakon silti tuntumatta.

Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka tulivat suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin heidän vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa, muodostivat tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti intohimoisen tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui vanhojen muistojen ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä ja vilkkaan keskustelun nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.

Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä. Naiset vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä, toisillensa erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja kuoseja, riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien ajoneuvojen ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti kauppa- ja vaihtopuuhiin.

Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä oli yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.

Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki, olematonkin. Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi keskustelua seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi korkeiden ja keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen kohtaan keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli soveliasta. Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli hieman oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian purkautumaan.

On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin epävarmoille elämänpoluille.

Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen yllätyksen uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella maalliset asiat ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi, ja mitä viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät, joita alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka eivät vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään naimisiinmeno useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena äärimmäisenä päämääränä, ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan, laskeutuu esirippu, ja hetkellinen tyydytys jää soimaan mielessämme. Elämässä on toisin laita: siinä näytellään yhä edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei tahdota mielellään enää mitään nähdä eikä kuulla.

Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.

Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin, että aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina solmittava viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis, pariton, pyhä luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa tuntemaan, saada aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein parasta: tehdä jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa: Kuinka onnellisesti sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari kolme vuotta kuluisi sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi toisesta asianosaisesta tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin, ja hyväntahtoisuus lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa saavuttaisiin. Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen mielen sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu unohtuisi, niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin mieluisa olisi yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin, että se on jo kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.

Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää syvää moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan Ottilian vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin, ettei mikään ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka käsittelee rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa yleisenä, tavallisena, jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään kuuluu epäilemättä kaikki, mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän yritti neuvokkaalla tavallansa suunnata keskustelua toisaalle. Kun se ei onnistunut, pahoitteli hän itseksensä, että Ottilian hyvä tarjoilujärjestys teki hänelle mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä. Levollinen ja tarkkaavainen neito osasi katsein ja viittauksin antaa määräyksiä hovimestarille, joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka liveripukuisten joukossa oli pari uutta, tottumatonta palvelijaa.

Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä, esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi rasittavana sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen hänelle itsellensä aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko avioliittoa kohtaan, johon hän kuitenkin paronittaren kanssa innokkaasti pyrki.

Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen on kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena. Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet. On siis molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä naineita että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.

Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi Eduard, sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme naimisissa, kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin puutoksiammekaan.

Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut kaksi askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.

Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä tekevät vain vastahakoisesti.

Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin katsein.

Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla. He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen korvaukseksi kaikkinaista hyvää.

Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.

Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta epätoivoon, ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi toivottuun tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret harvoin, ja jos he pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.

Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi: Entä sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua nauttimaan hyvää vain kappaleittain ja osittain.

Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä niin loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden esineinä.

Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta, niin voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.

Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi, moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset vanhempansa olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen varhaisen vuoden voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen asia.

Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen. Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin helposti pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan, vieraantumaan Charlottasta.

Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen puolustavista sanoistansa.

Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat osoittanut vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin, kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.

Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme vain, ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli syytä pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin kauniina piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä johonkin mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen eronkaan sitä häiritä tai hävittää.

Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi, vastasi paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen huomannut, ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin nainen, jolle olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen nähnyt, että olette sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja toimittanut asioita, joihin kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi kyennyt teitä innostamaan.

Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta mitä tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä sietää, koska hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin, todellakin toisillensa määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut, kerran toisiinsa liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä odotella toista tai kolmatta liittoa.

Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.