Part 5

Kun Charlotta ja kapteeni siten löysivät yhteisen askarruksen, oli seurauksena, että Eduard liittyi kiinteämmin Ottilian seuraan, jota kohtaan hänen sydämessään oli jo joitakin aikoja itänyt hiljainen, ystävällinen tunne. Neito kohteli kaikkia avuliaasti ja suopeasti, ja Eduard itserakkaudessaan otaksui tuon kaiken tulevan erikoisessa määrässä hänen osaksensa. Epäilemättä olikin Ottilia jo ottanut tarkoin huomioon, mistä ja miten valmistetuista ruokalajeista hän piti, eikä häneltä myöskään jäänyt havaitsematta, kuinka paljon sokeria hän tavallisesti käytti teehensä, enempää kuin muutkaan sellaiset asiat. Erikoisen huolellisesti hän piti silmällä, ettei huoneissa ollut vetoa, jota kohtaan Eduard osoitti suurta arkuutta, joutuen usein ristiriitaan vaimonsa kanssa, jonka mielestä huoneet eivät voineet milloinkaan olla kyllin ilmaisat. Samoin tiesi Ottilia, mitä puu- ja kukkatarhassa oli kulloinkin tehtävä. Mitä Eduard toivoi, sitä hän koki edistää, mikä saattoi herättää hänessä kärsimättömyyttä, sitä hän pyrki ehkäisemään, joten neito piankin oli Eduardille välttämätön kuin ystävällinen suojelushenki ja hänen poissaolonsa jo alkoi tuntua kiusalliselta. Sitäpaitsi Ottilia näytti olevan puheliaampi ja avomielisempi, kun he kohtasivat toisensa kahden kesken. Eduardissa oli iän lisääntyessä yhä säilynyt jotakin lapsellista, mikä erikoisesti miellytti nuorta Ottiliaa. He muistelivat mielellänsä kuluneita aikoja, jolloin olivat toisensa nähneet; nämä muistot ulottuivat aina siihen kauteen asti, jolloin Eduard oli ensi kerran tuntenut Charlottaan kohdistuvaa mieltymystä. Ottilia väitti muistavansa heidät kaikkein kauneimpana hoviparina, ja kun Eduard arveli niin varhaiset muistot mahdottomiksi, väitti hän mielessänsä täysin selvästi säilyneen varsinkin erään tapauksen: hän oli Eduardin saapuessa piilottunut Charlottan helmaan, ei pelosta, vaan lapsellisesta hämmästyksestä. Hän olisi voinut lisätä: koska Eduard oli vaikuttanut häneen voimakkaasti, oli kovin häntä miellyttänyt.

Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta, että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello oli.

Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.

Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon, kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.

Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.

Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki, mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.

Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.

Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen, ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.

Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä, mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento. Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä: hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.

Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän hieman empien puhua.

Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi, vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta. Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys, kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan — voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin vaaralliselta.

Ottilia, joka oli Eduardin puhuessa tuijotellut eteensä, vaikeni. Kiirehtimättä ja epäröimättä, luoden katseensa pikemmin kohti taivasta kuin Eduardiin, hän sitten irroitti vitjat, otti kuvan, painoi sitä otsaansa vasten ja ojensi sen ystävällensä sanoen: Tallettakaa se, kunnes tulemme kotiin. En osaa teille paremmin ilmaista, kuinka hyvin tiedän pitää arvossa teidän ystävällistä huolehtimistanne.

Ystävä ei uskaltanut painaa kuvaa huulillensa, mutta tarttui toisen käteen painaen sitä silmiänsä vasten. Kaksi niin kaunista kättä ei liene milloinkaan toisiinsa liittynyt. Eduardista tuntui siltä, kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltänsä, kuin jokin Ottiliaa ja häntä erottava seinä olisi luhistunut.

Myllärin opastamina Charlotta ja kapteeni saapuivat mukavampaa polkua kulkien. Lausuttiin tervehdyksiä, iloittiin ja virkistäydyttiin. He eivät tahtoneet palata samaa tietä, ja Eduard ehdotti puron toisella puolella olevaa vuoripolkua, jota hieman vaivalloisesti kuljettaessa lammet jälleen tulivat näkyviin. Nyt he matkasivat halki vaihtelevien metsikköjen ja havaitsivat allansa kaikenlaisia kyliä, kauppaloita ja vuokratiloja viheriöine ja hedelmällisine ympäristöinensä, lähinnä erään ulkotilan, joka sijaitsi varsin miellyttävästi korkealla rinteellä, puiden keskellä. Kauneimpana esiintyi seudun vehmaus ja rikkaus, kun sitä katseli loivanousuiselta vuorenlaelta, josta sitten edettiin somaan metsikköön ja sen läpi kuljettua oltiin linnaa vastapäätä sijaitsevalla kalliolla.

Retkeilijät olivat kovin iloissaan saavuttuansa sinne tavallaan arvaamattansa. He olivat kiertäneet kokonaisen pienen maailman, he seisoivat sillä paikalla, johon uusi rakennus oli suunniteltu sijaitsemaan, ja näkivät jälleen huoneittensa ikkunat. Laskeuduttiin sammalmajaan ja istuttiin siinä ensi kerran neljin. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin se, että lausuttiin yksimielinen toivomus saada kuljettu tie, jolla liikkuminen oli nyt ollut hidasta ja hankalaakin, niin suunnatuksi ja rakennetuksi, että sitä voi astella viihtyisästi, hitaasti ja mukavasti. Jokainen esitti ehdotelmiansa, ja matka, johon heiltä oli kulunut useita tunteja, laskettiin uuden järjestyksen vallitessa voitavan suorittaa yhdessä tunnissa aina linnaan asti. Suunniteltiin jo myllyn alapuolelle, siihen kohtaan, missä puro laskee lampeen, tietä lyhentävä ja maisemaa koristava silta, kun Charlotta hieman hillitsi keksivää mielikuvitusvoimaa, huomauttamalla niistä kustannuksista, joita sellaiset yritykset vaatisivat.

Siihenkin on keino keksittävissä, virkkoi Eduard. Tuo ulkotila, joka näyttää varsin somalta metsikössään ja tuottaa ylen vähän, meidän on välttämättä myytävä ja siitä saadut varat käytettävä näihin suunnitelmiin. Siten voimme verrattomalla kävelyretkellä miellyttävästi nauttia korkoja hyvin sijoitetusta pääomasta, josta nyt saamme vuoden lopussa mieliharmiksemme mitättömät tulot.

Charlotta itse ei voinut hyvänä taloudenhoitajana paljoakaan väittää vastaan. Asia oli ollut jo aikaisemmin puheenalaisena. Nyt tahtoi kapteeni suunnitella tilusten jakamista talonpojille, mutta Eduard halusi meneteltävän nopeammin ja mukavammin. Nykyisen vuokraajan, joka oli jo tehnyt ehdotuksia, piti se saada, maksaa se määräaikaisissa erissä, ja samoin määräajoittain oli tierakennus suoritettava, kappale toisensa jälkeen.

Niin järkevään ja maltilliseen järjestykseen täytyi myöntyä, ja koko seurue kuvitteli jo uusia, kiemurtelevia teitä, joiden varrelta vielä toivottiin löytyvän mitä miellyttävimpiä lepo- ja näköalapaikkoja.

Jotta kaikesta tuosta saataisiin havainnollisempi kuva, otettiin kotiin palattua illalla uusi kartta tutkittavaksi. Tarkastettiin kuljettua tietä ja ajateltiin, kuinka se olisi muutamin paikoin kenties vieläkin edullisemmin suunnattavissa. Kaikki edelliset suunnitelmat pohdittiin vielä kerran ja yhdistettiin kaikkein uusimpiin aikeisiin, se päätös, jonka mukaan uusi rakennus oli sijoitettava linnaa vastapäätä, hyväksyttiin vielä kerran ja teiden kiertokulku suunniteltiin aina sinne saakka.

Ottilia ei ollut virkkanut mitään koko asiaan, mutta vihdoin Eduard käänsi Charlottan edessä lepäävän kartan hänen nähtäviinsä samalla kehoittaen häntä lausumaan ajatuksensa, ja kun Ottilia empi, rohkaisi häntä lempeästi sentään jotakin sanomaan: olihan kaikki vielä yhdentekevää, kaikki päätökset vielä kehittymisasteellansa.

Minä sijoittaisin rakennuksen tuohon, virkkoi Ottilia osoittaen sormellansa kukkulan tasaista lakea. Linna tosin ei olisi näkyvissä, sillä se peittyisi metsän taakse; sensijaan oltaisiin siellä kuin toisessa ja uudessa maailmassa: sekä kylä että kaikki asumukset olisivat piilossa. Näköala lammille, päin myllyä ja rinteitä, päin vuoristoa ja tasankoa on erinomaisen kaunis, sanoi hän, olen sen ohimennen huomannut.

Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan laelle.

Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän. Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten, sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä miellyttävimpiä hetkiä.

Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen omansa.

KAHDEKSAS LUKU.

Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi. Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.

Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.

Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.

Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon, johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla. Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään. Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten, että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.

He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän. Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.

Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki, joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana, jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan. Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.

Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät sädehtivät iloa.

Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan teostansa niin hellästi vääristettävän.

Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä, kykenevämmät itseänsä hillitsemään.

Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.

Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken, joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.

Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.

Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard. Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.

YHDEKSÄS LUKU.

Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita. Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa. Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.

Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie, eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.

Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa esittää.

Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään muualla.

Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.

Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan, jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen, on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa, te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina. Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät saavuttamattomissa, ne täytetään.

Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa, jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin, jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä tässäkin ottamaan työhön osaa.

Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa, mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.